“Voi kun tässä talossa saisi edes joskus nukkua!”, huokaan turhautuneena. Viime yönä ainakin kolme meistä on vaihtanut nukkumapaikkaa kesken unien, on pyöritty levottomasti, kiskottu peittoa ja taisteltu tyynystä. Päivä on hädintuskin päässyt alkuun ja minä olen jo väsynyt ja kiukkuinen. Viimeisten vuosien valvotut yöt vaativat veronsa, peilistä katsovat vastaan sumuiset silmät ja kireät leukaperät.
Unen jäljiltä pehmoiset ja pörröiset lapset venyttelevät makeasti peittojensa alla ja siinä samassa sydämeni heltyy. Jätän sen, mitä olen tekemässä, hiivin hipsuttelemaan ja syöksyn suukottelemaan. Kutitan hellästi kerälle kiertynyttä kuopusta ja silitän esikoisen sekaista tukkaa.
Aamulla jaettu läheisyys ja korvaan kuiskatut suloiset sanat varustavat kohtaamaan tulevan päivän ja muistuttavat, että olemme yhdessä, vaikka arjessa kukin tahoillamme. Levottomista öistä huolimatta en vaihtaisi näitä aamuja mihinkään.
//Anna
kaleidoskooppi.net 