Lomalla pitää

Lomalla pitää sitten ehtiä toteuttaa kaikki rästissä olevat projektit!
Pitää putsata parvekekalusteet,
huoltaa Helkama,
konmarittaa keittiönkaapit ja
etenkin kehittää kuvat.
Kyllä kunnon kuuraus kruunaa kesän!

Ja tietysti pitää ehtiä tehdä kaikkea kivaakin:
koluta kotikontujen kalliorannat,
tutkia tuntemattomia tienoita,
säntäillä sukulaisille
ja kerätä kokemuksia kavereille kerrottavaksi.

Niin.
Entä jos ehtimisen sijaan sittenkin vaan eläis?
Tekis mitä milloinkin huvittaa, ilman paineita siitä ehtiikö.
Lomalla pitää nauttia!

Mökki ja minä

Meidän perhe on aina ollut mökkiperhe.

Lapsuudessani mökki oli erottamaton osa jokaista vuodenaikaa. Talvella mökillä vierailtiin jäitä pitkin, paistettiin makkarat kylmässä mökissä ja potkuteltiin tai hiihdettiin jäitä pitkin takaisin. Joskus laitettiin potkuri parkkiin ja pysähdyttiin pilkille. Joka kevät käytiin leikkimielinen kisa siitä, kuka ensimmäisenä heittää talviturkkinsa jäähileiden sekaan. Keväällä laskettiin veneet vesille ja laitettiin mökki kesäkuntoon.

Mutta kesä. Kesäisin meidän perhe vietti mökillä viikkoja putkeen. Tai siltä se ainakin lapsena tuntui. Kaupungissa käytiin pikaisesti hakemassa posti ja täydennystä jääkaappiin sekä kastelemassa kukat, ja sitten palattiin takaisin mökkikuplaan. Kuplaan, jossa ei välitetty siitä paljonko kello on, vaan syötiin silloin kun tuli nälkä ja mentiin uimaan silloin kun tuli liian kuuma. Päiviä rytmittivät ruoan valmistelu, tiskaaminen ja saunan lämmittäminen. Terassilla komeili rivi aurinkotuoleja ja pino naistenlehtiä, joista kiinnosti ensin vain nuorten palsta ja sitten pikkuhiljaa koko lehti.

Processed with VSCOcam with g3 preset

Teini-iässä tapahtui jotain kummallista, minkä luulen käyvän aika monelle teinille. Mökkeilyä enemmän kiinnostivatkin kaverit ja kaupunki, ja teini-ikäisen puumerkit mökkikirjassa vähenivät melkein olemattomiin. Onneksi teini-ikä on vain ohimenevä vaihe, niin myös tässäkin asiassa. Nyt osaan jo olla kiitollinen lapsuuden mökkikesistä ja odotan malttamattomasti tämän kesän mökkiseikkailuja.

Vaikka olen onnellinen melkein millaisella mökillä tahansa, niin mikään ei voita meidän mökkiä. Tänäkin kesänä aion lukea ne samat 20 vuotta vanhat naistenlehdet, selata taas kerran mökkikirjan kannesta kanteen ja nauraa samoille merkinnöille, kattaa päiväkahvit terassille ja saunoa mökkisaunan tutuissa löylyissä. Toivottavasti saan ainakin kerran nukahtaa kuunnellen sateen ropinaa peltikattoon. Ihan parasta olisi päästä papan kanssa kalaan. Mökillä onneen ei tarvita paljon.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Top 5 -lista(t)

Jos jollekin blogin lukijoista on kyseinen asia vielä jäänyt epäselväksi, niin tehtäköön tässä heti alkuun suuri paljastus: elämänhallintani perustuu 95-prosenttisesti listoihin. Onkin oikeastaan vähän yllättävää, etten ole kirjoittanut vielä yhtään lista-aiheista tekstiä. Koska kaikille ei välttämättä ole listojen hienous vielä auennut, on hyvä aloittaa laatimalla lista listojen hyvistä puolista.

Miksi kannattaa kirjoittaa listoja:

  1. kun muistettavista asioista kirjoittaa listan, niitä ei tarvitse muistaa. Täytyy vain muistaa lukea sitä listaa.
  2. kun tekemättömät hommat on kirjoittanut listaan, töiden määrää ei voi yhtään suurennella eikä vähätellä. Työmäärä on se mikä listassa lukee, piste. Vähentää muuten aika tehokkaasti stressiä.
  3. oi sitä onnen tunnetta, kun saa viivata tehdyt asiat yli listalta!
  4. listat selkeyttävät ajatuksia: useammin kuin kerran olen tehnyt listoja otsikolla “Mikä tänään ärsyttää?”. Kyllä muuten helpottaa, kun ärsytyksen kohteet saa purettua päästä listalle. Ärsytys pienenee ihan huomaamatta, kun tajuaa, että niitä ärsyttäviä asioita olikin vain kaksi.

Seuraavaksi tarjoan auliisti käyttöön joitakin omassa arkikäytössäni hyväksi havaittuja listoja. Näitä voi vapaasti käyttää harjoituslistoina, jos oma luovuus ei ole vielä alkanut virtaamaan. Tässä se siis on: lista listoistani.

To do (jonain tavallisena arkipäivänä)

  1. pese pyykit
  2. vie roskat (vie se biojäte!!)
  3. käy kaupassa
  4. soita / kirjoita / lähetä sähköposti x:lle

(Tylsiä) asioita, jotka olisi hyvä hoitaa kesälomalla:

  1. pese ikkunat
  2. siivoa kaapit
  3. huolla pyörä
  4. osta parvekekalusteet

(Tylsiä) asioita, jotka olisi hyvä hoitaa joskus:

  1. pese ikkunat
  2. siivoa kaapit
  3. huolla pyörä
  4. osta parvekekalusteet

Kivoja asioita, joita ei koskaan saa aikaiseksi:

  1. kehitä valokuvia
  2. laita kehitetyt valokuvat albumeihin
  3. osta sohvatyynyt

Kivoja asioita, joita tehdä kesälomalla (ja jotka saa aina aikaiseksi):

  1. syö jäätelöä
  2. lue kirjoja
  3. käy retkillä
  4. vietä yö metsässä
  5. käy Tampereella
  6. käy Kuopiossa
  7. katso elokuvia

Ja kun kuitenkin mietit asiaa niin ei, tässä ei oikeasti ollut ihan kaikki listat. On olemassa vielä siunaukset (joka päivälle uusi lista), kiinnostavat leffat, luetut kirjat ja vaatehankinnat. Muun muassa. Mutta sitä postausta, jossa listaisin kaikki listani, en jaksaisi itsekään lukea.

Ai niin. Pitkän listojenkirjoittamisurani aikana olen havainnut listoissa vain yhden huonon puolen:

joskus se aika, jonka voisi käyttää listalla olevien asioiden tekemiseen, saattaakin kulua listojen kirjoittamiseen.

Hyvää äitienpäivää!

”Hyvää äitienpäivää!”

Vain kaksi sanaa, mutta niihin kätkettynä niin monta tarinaa. Kuitenkin jokaiselle yksi ja sama toivotus. Jos voisin, lisäisin sanoille selityksen vastaanottajan mukaan:

hyvää äitienpäivää sinulle, joka tänään iloitset ensimmäisestä äitienpäivästäsi ja vielä opettelet uutta ja ihmeellistä arkea.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka jo vuosien kokemuksella osaat ulkoa aamun aikataulun ja tunnistat keittiöstä kaikuvista äänistä, mikä vaihe valmisteluissa on milloinkin meneillään.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka vietät päivän ihmiskontakteja vältellen ja pyyhit huokaisten kyyneleet, kun tämäkään äitienpäivä ei ollut ensimmäisesi.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka sait pitää rakkaitasi sylissä vain hetken ja ikävöit heitä tänään sydän kaipuusta kipeänä.

Hyvää äitienpäivää sinulle, jonka mielessä sanaan äiti ei liity mitään hyvää.

Hyvää äitienpäivää sinulle, jolle äitisi on paras ystäväsi ja uskottusi.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka olet menettänyt yhteyden lapsiisi ja tekisit mitä tahansa saadaksesi tuon yhteyden taas ennalleen.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka horjut uupumuksen rajamailla ja podet syyllisyyttä siitä, kuinka kaikkein rakkaimpasi välillä saavat sinut kaikkein syvimpään kuoppaan.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka osoitat äidinrakkautta niin monelle, vaikkei yksikään heistä ole biologinen lapsesi.

Hyvää äitienpäivää!

Living the dream

Olin teini-ikäisenä kova unelmoimaan, ja myös ahkera kirjoittamaan unelmiani ylös päiväkirjan sivuille. Joidenkin unelmien tiesin jo silloin toteutuvan todennäköisemmin kuin toisten, mutta jokainen haave oli silti yhtä vakavissaan kirjoitettu.

Viime viikolla kuuntelin ystäväni tarinoita yhdestä toteutuneesta unelmasta ja tuo keskustelu toi mieleen omani. Muistellessani teini-ikäisen itseni lukuisia haaveita, tajusin:

elän nyt sitä elämää, josta 16-vuotiaana unelmoin.

Oli pysäyttävää huomata, kuinka moni unelma on jo toteutunut. Voisin luetella monia pienempiä ja isompia toteutuneita toiveita. Voi kunpa muistaisin edes hetkittäin sen, että tämä arkinen aherrus oli joskus haaveeni.

Toteutuneissa unelmissa on kuitenkin kaksi puolta. Toki olen äärettömän kiitollinen, että niin moni haave on nyt arkipäivää. Toisaalta se taas pysäyttää miettimään: mistä nyt oikein haaveilla kun niin moni asia on jo saavutettu (*). Tässäkö se nyt on? Vähän jo ehdin säikähtää.

Mutta sitten muistin. Ne unelmat, jotka vielä odottavat toteutumistaan. Ne, jotka välillä hautautuvat syvälle arkisen melun alle. Ne, jotka joskus kipeästikin muistuttavat toteutumattomuudestaan, mutta pysyvät silti mukana listoilla vuodesta toiseen. Ei hätää. En ole lakannut unelmoimasta.

Mitä unelmaa sinä elät juuri nyt?

(*) Kaikkea ei toki vielä ole saavutettu. Maratonia en ole vielä juossut enkä kirjaa kirjoittanut, mutta on ilmeisen mahdollista elää onnellista elämää siitä huolimatta.

Sinulle, jota ei vielä ole

Kuinka paljon sä ootkaan mulle jo opettanut elämästä,
vaikka sua ei ole vielä edes olemassakaan.

Oot opettanut,
ettei elämä aina solju suunnitellusti,
eikä haaveet aina täyty toivotusti.

Oot opettanut,
että on mahdollista kaivata sellaista,
jota ei ole koskaan edes tavannut.

Oot opettanut,
ettei tunteitaan voi läheskään aina hallita,
ja että joskus toisen iso ilo
nostaa pintaan oman suuren surun.

Enkä yhtään tiedä,
kuinka kauan tätä vielä jatkuu.
Kuinka monta hiljaista huokausta, kaatunutta kuvitelmaa,
menetettyä mahdollisuutta ja kuivattua kyyneltä?

Ehkä sua luodaan erityisen huolella.
Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin mä opetan sulle elämästä.

Jos saa toivoa

Voi kunpa säilyttäisit tuon aidon ilon
ja uskaltaisit aina näyttää sen.

Voi kunpa et koskaan alkaisi peitellä sitä,
kun innostut jostain asiasta.

Voi kunpa uskaltaisit aina nauraa niille asioille,
jotka sun mielestä on oikeasti hauskoja.

Voi kunpa näkisit,
kuinka paljon osaat.
Voi kunpa sun tielle osuisi paljon niitä,
jotka nostaa eikä lyttää.

Voi kunpa kertoisit,
mikä sua tänään painaa.
Voi kunpa näkisin edes kerran hymyn sun kasvoilla.

Voi kunpa rohkenisit olla sellainen kuin olet,
vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä kaikki muut ovat.

Voi kunpa sitten päättötodistus kourassa
näkisit tulevaisuutesi yhä täynnä mahdollisuuksia.

Voi kunpa osaisin välittää susta ja sulle kaiken tämän.

Pelinavauksia

Istun unisessa aamubussissa. Viereeni istahtaa eläkeläismummo, joka päivittelee pihalla paukkuvaa pakkasta samalla kokeillen, josko saisi juttuseuraa matkan ajaksi. Vastaan kommenttiin, ja peli on avattu. Keskustelu laajenee muihin aiheisiin ja rönsyilee kauniista talviaamusta entisaikojen bussien sisälämpötilojen kautta tulevan päivän ohjelmaan. Keskustelun päätteeksi saan vielä hymyn ja iloisen hyvän päivän toivotuksen. Varovainen aloitus, ystävällinen vastaus, tahmean aamun piristys. Iso ilo vielä jälkikäteenkin.

Odotan omaa vuoroani kassajonossa. Paksu talvitakki hiostaa ja ärtyneisyys alkaa nostaa päätään, jono tuntuu pysähtyneen. Viereisessä jonossa omaa vuoroaan odottava mies kommentoi ostoksiaan ja kokeilee kepillä jäätä. En voi olla nauramatta ja peli on avattu. Jo muutama edestakaisin heitetty lause paljastaa samoja polkuja kulkevan huumorin ja vuoroa odotellessa ehditään vaihtaa vitsi jos toinenkin. Tuntemattoman jutut hymyilyttää vielä kotonakin.

Etsin lounasravintolasta tyhjän pöydän. Rauha keskeytyy, kun neljän hengen pöytään istuutuu tuntematon nuorimies. Jatkan kasvispihvini parissa kaikessa rauhassa, kunnes pöytäkaverini kommentoi annostaan. Peli on avattu! Kasvispihvikritiikistä kehkeytyy monipolvinen keskustelu, jonka aikana paljastuu mm. yhteinen pääaine. Jutun juurta riittää pitkäksi aikaa, kunnes molempien on aika jatkaa matkaa omaan arkeensa. Yllättävä kohtaaminen on mielessä vielä monta kuukautta myöhemminkin.

***

Oon monesti nauranut mun papalle, jonka kauppareissut venyy aina pitkiksi, kun Minimanissa käydessä täytyy jututtaa tutut ja tuntemattomat. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että musta on hyvää vauhtia tulossa pappani tyttö! Yhä harvemmin jätän tarttumatta ventovieraiden keskustelunaloituksiin ja yhä useammin huomaan itse olevani se, joka keskustelun aloittaa. Kaikissa edellä kertomissani tilanteissa olisin jäänyt yhtä kohtaamista köyhemmäksi, jos olisin pysynyt tuppisuuna.

Tällaiset tilanteet saa mut aina jälkeenpäin pohtimaan, kuinka monta mahdollisuutta kohtaamiseen ohitan säntäillessäni arjen kiireestä toiseen. Kuinka paljon iloa ja hyvää mieltä jää levittämättä, jos me ollaan niin syventyneitä oman elämämme muka-kiireeseen, ettei meillä ole aikaa tai halua kohdata ja tulla kohdatuksi? Onko meillä aikaa ottaa ensimmäinen askel yksinäisyyden rajan yli?

Uskalla, kokeile, opettele

Tajusin vähän aikaa sitten yhden asian: mä pelkään sitä, että en osaa.

Oon tottunut olemaan hyvä. Kuulostaa kehuskelulta, mutta se onnistuu kaikilta yhdellä helpolla keinolla: kun tekee vain niitä asioita, joissa on hyvä ja pysyttelee tiukasti oman mukavuusvyöhykkeensä rajojen sisäpuolella. Varsinkin aikuisena on sekä aika helppo vältellä että tosi vaikeaa kokeilla sellaisia asioita, joita ei osaa. Kukaan ei pakota neulomaan, tekemään kärrynpyöriä tai viheltämään.

Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ne asiat, joita ei osaa, on myös niitä, jotka ei hirveästi kiinnosta. Kinkkiseksi tilanne muuttuu silloin, kun ei osaa sellaisia juttuja, joissa haluaisi olla hyvä. Se on vaikeaa. Kurkkua kuristaa, kun kaikki muut aina noin ja kukaan muu ei ikinä näin.

Koska en oo lapsena harrastanut aktiivisesti mitään urheilua, mun osaamattomuuden kokemukset liittyy useimmiten erilaisiin liikuntalajeihin. Alkuvuodesta tajusin kuitenkin sen, etten voi osata kaikkea heti täydellisesti. Osaan kirjoittaa, koska oon kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa. Osaan soittaa pianoa, koska oon käynyt kymmenillä soittotunneilla. En osaa lumilautailla, koska en oo ikinä opetellut. Niinpä päätin alkaa opetella asioita ja juosta suoraan päin osaamattomuuden seinää.

Muutaman viime viikon aikana oon siis mm. kiristänyt hokkareita jalkaani elämäni ensimmäistä kertaa ja pitkän haaveilun jälkeen hapuillut hiphopin askelkuvioita muiden aloittelijoiden rinnalla. Kumpikin on ollut aluksi aika jännittävää ja kumpaankin kokeiluun on sisältynyt monta hetkeä, jolloin oon joutunut puremaan hammasta ja työntämään takaraivossa jyskyttävän ”en mä osaa, ei tästä tuu mitään” -äänen taka-alalle. Oon kuitenkin päättänyt, etten anna periksi. Jostain se on nimittäin aloitettava, jos aikoo jotain joskus osata. En tiedä ketään, kuka olisi heti ensimmäisellä kerralla sirklannut Selänteen tahtiin tai kirjoittanut kuin Kyrö.

Sitä paitsi, aika paljon jää kokematta jos ei koskaan uskalla tehdä asioita ensimmäistä kertaa.

Yli tuhat lahjaa

Olin miettinyt aihion tähän tekstiin jo pari päivää ennen vuoden vaihtumista. Herättyäni eilen uuden vuoden ensimmäiseen päivään, avasin puhelimeni ja luin uutisista jälleen yhdestä viattomia kohtaan tehdystä iskusta. Aloin heti epäröidä voiko tätä postausta ollenkaan julkaista. Eikö olisi vähän kornia kirjoittaa metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Päätin kuitenkin kirjoittaa ja julkaista. Tekstin lopussa oleva sitaatti perustelee sen, miksi nyt(kin) on oikea hetki kirjoittaa ja iloita juuri niistä metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä.

blogikuva1

Niin kauan kuin muistan, mulla on ollut vuoden lopussa tapana pysähtyä muistelemaan mennyttä vuotta ja sen parhaita hetkiä sekä haaveilla vähän tulevasta. Mulle on tietysti ominaisinta tehdä tällainen katsaus listojen muodossa. Ajankohta vaihtelee, mutta aina uudenvuoden tienoilla kirjoittelen muistivihkoon kuluneen vuoden parhaita tapahtumia ja palaan edellisvuoden katsaukseen tarkistamaan, mitä mä silloin vielä edessä olleelle vuodelle oikein toivoin. Toinen osa prosessia on tulevan vuoden haaveet: mitä toivoisin tapahtuvan, mihin haluan panostaa, missä haluan kehittyä. Joku voisi kutsua niitä uudenvuoden lupauksiksi, mä puhun itselleni yleensä haaveista tai tavoitteista. Tänäkin vuonna osa haaveista on sellaisia, joiden tiedän toteutuvan lähes sataprosenttisen varmasti. Jotkut haaveet sen sijaan kirjoitan jo ties kuinka monetta kertaa listaani. Ehkä tänä vuonna.

blogikuva2

Toivominen ja haaveileminen on ihanaa ja tärkeää, mutta elämä saattaa käydä vähän työlääksi, jos jatkuvasti vain haikailee paremman tulevaisuuden perään. Vastapainoksi suosittelen harjoittamaan kiitollisuutta nykyhetkestä. Noin puolitoista vuotta sitten luin Ann Voskampin Tuhat lahjaa -kirjan. Kuten yleensä, en muista kirjasta enää paljonkaan, mutta sillä oli silti suuri vaikutus mun elämään: aloin pitää listaa kaikista pienistä hyvistä asioista elämässäni, lahjoista. Tavoitteena oli kerätä tuhat lahjaa ja ideana lahjojen kirjaamisessa on oppia olemaan kiitollinen pienistäkin asioista. Listafriikki sisälläni tietysti syttyi ajatukselle heti, ja elokuussa 2015 aloin pitää omaa kiitollisuuspäiväkirjaani. Pari viikkoa sitten, juuri sopivasti ennen mun uudenvuoden mietiskelyjä, sain täyteen tuhat lahjaa. Tässä otteita listasta:

  1. syysretki ystävien kanssa
  2. sieniretki
  3. ystävien kauniit sanat
  4. ensilumi
  5. postikortit
  6. siisti koti
  7. yllätysiltateet ystävillä
  8. pyöräretki
  9. puhtaat ikkunat
  10. hyvä kirja
  11. rauhallinen aamu
  12. ensimmäinen hörppy aamukahvista

Isoja ja pieniä asioita. Listalla useimmiten keskenään tuntuvat vuorottelevan postikortit, retket, hetket ystävien kanssa, auringonvalo ja hitaat aamut. Kun listaamisen makuun kerran pääsee, niin kymmenen kohdan löytäminen ei ole homma eikä mikään. Nyt kun tämä lista on päätöksessään, täytynee keksiä joku uusi tapa pitää itsensä kiitollisena kaikesta siitä, mitä on tässä ja nyt. Tai sitten aloitan alusta ja kerään uudet tuhat lahjaa. Oon nimittäin varma, että hyvien asioiden kirjaaminen ylös saa mut myös pikkuhiljaa huomaamaan niitä enemmän.

blogikuva3

Ei maailma kaipaa lisää vihaa tai raivoa. Mitä maailmaa hyödyttää se, että kieltäydymme ilosta pysyäksemme lojaaleina kärsiville lähimmäisillemme, se ei lievitä heidän kärsimystään. Ilo lievittää. Ne, jotka rohkeasti keskittyvät siihen, mikä on hyvää, totta ja kaunista, vaikka pientäkin, ja etsivät iloa arkipäivästä ja kiittävät siitä, ovat muutoksen tuojia.” – Ann Voskamp

Kuvituksena viime vuonna erityistä iloa tuottaneita luontohetkiä.