Tekijä: Suvi

Olen jo aiemmin kirjoittanut kattavan tekstin siitä, kuinka kaipaan säännöllisesti yksinoloa. Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, löysin itseni taas ihmettelemästä yksinolon ihanuutta. Yritin oikein analysoimalla analysoida, miksi se on minulle niin tärkeää ja miksi koen latautuvani parhaiten juuri ollessani yksin, ja koitan nyt avata teille pohdintojani.

Käytän esimerkkinä hiihtolomareissuamme. Porukkamme koostui neljästä aikuisesta ja vauvasta, ja vietimme viikon Lapissa hiihtäen, lasketellen, ulkoillen, saunoen ja lomasta nauttien, käytännöllisesti katsoen koko ajan yhdessä. Viikko oli mitä ihanin ja kaikin puolin rentouttava. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin tutun tunteen nostavan päätään: täytyisi saada olla hetki yksin. Onneksi ystäväni tuntee minut niin hyvin, että tajusi tarpeeni ennen kuin ehdin sitä edes ääneen sanoa. Hän lähti vauvan kanssa kävelylle ja minä sain kaipaamani hetken yksin vihkojeni kanssa. Vaikka koko ihana viikko oli ollut todella rentouttava, tuo yksin vietetty hetki rauhoitti sieluani ihan eri tavalla kuin yksikään aktiviteetti.

Miksi sitten tarvitsen aina silloin tällöin oman hetkeni? Sitä on vaikea selittää, mutta yritän. Minulle hetki aikaa vain omien ajatusteni kanssa on kuin pääkopan päivittämistä ajan tasalle kaikesta siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tarve yksinolemiselle korostuu etenkin jos edellispäivinä on tapahtunut paljon, sekä reissuilla, joiden aikana päivät väistämättäkin ovat täydempiä kuin arkena. Minulle tulee sellainen olo, että sieluni on ihan ähkyssä, jos en saa hetken käsitellä kaikkea tapahtunutta yksinäni. Usein vietänkin hetkeni kirjoittaen ylös kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, jotta saan sen omassa mielessäni jäsenneltyä jotenkin järkevästi. Tähän(kin) tarkoitukseen listat sopivat vallan mainiosti.

Yksinolon tarpeeni voisi pukea sanoiksi myös näin: minulle ei riitä se, että teen ja koen kivoja ja rentouttavia juttuja, vaan minun täytyy saada sen jälkeen myös mietiskellä niitä yksinäni. Vasta sitten rentoutuminen on täydellistä.

// Suvi

Tämä kirjoitus jatkaa Heinin viime perjantaina aloittamaa kolmen perjantaisarjaamme siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Mulla on ihan hirveä kiire.

Kuulutko niihin, jotka pitävät yllä kiire-puhetta? Uskon, että kiireestä puhuminen luo kiirettä, ja me itse usein tehdään elämästämme kiireisempää kuin se onkaan. Nyky-yhteiskunnassa kiire-puheen ylläpitäminen tuntuu myös olevan jollain oudolla tavalla sosiaalisesti hyväksyttävää ja kiirettä jopa ihannoidaan. On ”coolia” sanoa olevansa kiireinen, koska olenhan silloin tarpeellinen ja tärkeä. Vetoamalla omaan kiireeseensä myös huomaamattaan nostaa itsensä keskustelukumppaninsa yläpuolelle: ”minun elämässäni tapahtuu paljon tärkeämpiä asioita kuin sinun”.

Ei mulla oo aikaa. 

Kaikilla meillä on aikaa, mutta jokainen meistä valitsee, mihin aikansa käyttää. Valinta voi olla joko tietoinen tai tiedostamaton. Aamukahvilla-blogin Henriikka kirjoitti reilu kuukausi sitten Hyvähän mun on huudella -tekstissään, kuinka hänen läheisensä oli moittinut kun Henriikka oli sanonut, ettei hänellä ole rahaa johonkin asiaan. Kaverin mielestä oli väärin perustella osallistumattomuuttaan sillä, ettei ole rahaa, kun oikeasti kyse on siitä, ettei halua käyttää rahaansa siihen kyseiseen asiaan.

Sama pätee aikaan. Useinhan vastatessamme johonkin kyselyyn, ettei meillä ole aikaa, kyse ei todellisuudessa ole siitä, etteikö meillä olisi aikaa. Emme vain pidä kyseessä olevaa asiaa/tilannetta/ihmistä/tapahtumaa/kulttuuririentoa niin tärkeänä, että haluaisimme käyttää siihen aikaamme. Tätä on tietysti usein vaikea sanoa ääneen, koska jos vastaat vaikkapa kahvilapyyntöön, että ”en halua käyttää aikaani siihen”, se saa sinut usein kuulostamaan hieman tylyltä, ikään kuin arvostelisit sitä, joka käyttää aikaansa esimerkiksi kahviloissa istumiseen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tuomitsisit toisen ihmisen ajankäyttöä. Et vain itse halua käyttää aikaasi siihen, ja sen pitäisi olla toiselle osapuolelle ihan ok.

Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, mutta kukaan ei voi tehdä kaikkea.

Uskon, että kiireen tuntu tulee osittain siitä, jos yrittää tehdä kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Fakta vain on, että aika harva meistä pystyy juoksemaan kahden tunnin lenkkejä päivittäin, viettämään joka päivä perheen kanssa laatuaikaa, osallistumaan jokaiseen haluamaansa konserttiin/teatterinäytökseen/muuhun kulttuuritapahtumaan, hoitamaan työnsä hyvin, näkemään ystäviä useita kertoja viikossa ja kaiken ohessa vielä rentoutumaan päivittäin kirjaa lukien ja hyggeillen. Tätä meidän ihmisten tuntuu usein olevan vaikea hyväksyä, ja haluaisimme tehdä kaikkea, vaikka se on käytännössä mahdotonta. Otetaan esimerkki: jos urheileminen on sinulle tärkeää ja päätät panostaa siihen treenaamalla viisi kertaa viikossa kahden tunnin ajan, tarkoittaa se väistämättä, että aikaa jää vähemmän jollekin muulle. Silloin on vain hyväksyttävä, että urheiluun panostaminen tarkoittaa, että muille asioille on siinä elämänhetkessä vähemmän aikaa.

Kiire on valinta.

Jari Sarasvuo virkkoi kerran Yle Puheella ohjelmassaan ajankäyttöön liittyvistä valinnoista näin:

”Tämä hetki on nykyisyyttä ja tämä hetki on joskus ollut mun tulevaisuus. Se, miten ahtaalla elän tätä hetkeä [ajankäytön suhteen], johtuu niistä valinnoista mitä olen tehnyt silloin kun tämä hetki oli vielä tulevaisuutta.”

Nyt tehdään siis ne valinnat, jotka luovat tuleviin päiviisi joko kiirettä tai levollisuutta. Siksi peräänkuulutankin omien arvojen tietoista pohtimista. Mikä sinulle on oikeasti tärkeää? Näkyykö se  ajankäytössäsi? Jos arvostat perhettä ja ystäviä, järjestätkö heille tietoisesti tilaa arjestasi? Jos haluat pysyä hyvässä kunnossa, näetkö vaivaa päästäksesi urheilemaan riittävän usein? Jos pidät tärkeänä lepoa ja rauhoittumista, otatko säännöllisesti aikaa itsellesi? Se, mihin aikaasi laitat, paljastaa paremmin kuin hyvin mitä todella arvostat. Kenelläkään meillä ei ole aikaa kaikkeen, mutta uskon, että kaikilla meillä on aikaa tehdä asioita, joita haluamme, jos niin päätämme. Voit itse valita, mihin aikaasi käytät.

// Suvi