Äitikortti karkottaa lapsettomat ystäväsi

Kyllä sullakin ääni vaihtuu kellossa, kun sulle oma lapsi syntyy, kommentoi FB-kaveri pitkälle yli kymmenen vuotta lasten rakastamana lastentarhanopettajana työskenneelle naiselle, joka oli linkannut hyvän lasten kasvatukseen liittyvän artikkelin Facebook-sivullensa.

Minä en kuuntele neuvolassa hetkeäkään terkkaria, jolla ei ole omia lapsia, sanoi ystävä toiselle, joka on erittäin ammattitaitoinen ja pidetty terveydenhoitaja ilman omia lapsia.

Rakkaudesta ei tiedä sitten yhtään mitään ennen kuin on tullut äidiksi, tokaisi toinen lapsettomalle kaverilleen, jota tämän veljentytär oli vain hetkeä aiemmin kiittänyt lähes kaksi vuosikymmentä kestäneestä rakkaudesta, tuesta ja avusta.

Äitikortti satuttaa, mitätöi ja pistää pahimmillaan pisteen koko ihmissuhteelle.

Kerrottakoon, että olen itse puolivälissä neljääkymmentä elelevä lapseton sinkku. Olen viime aikoina tullut karmealla tavalla kokemaan sen tuskan, jota tyhjä kohtu, syli ja koti aiheuttavat ja josta vähemmän kipeänä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin. On ollut päiviä, jolloin olen itkenyt lapsettomuutta ja perheettömyyttä ensimmäisenä aamulla, työmatkalla, työpaikan vessassa ja taas iltaisin kotona. Välillä olen maannut päiviä sängyssä kuin paetakseni kaikkea tätä tyhjyyttä – tietäen samaan aikaan, että tätä en pääse pakoon minnekään. Itkujeni välissä olen suunnitellut muuttoa Uuteen-Seelantiin ihan vain siksi, että pääsisin pois perheellistyneiden ja perheellistyvien ystävieni luota. Ja niin moni kolmekymppinen sinkkunainen tekeekin: katkaisee suhteet äidiksi tulleisiin ystäviinsä, sillä onnea joka jää itseltä kokematta, on sietämätöntä kestää – saati jakaa. Itse olen toistaiseksi vaikkakin kovasti kompuroiden jäänyt, mutta ymmärrän jokaista pois lähtenyttä. Se, joka tuomitsee nuo ystäväporukoista häipyneet kolmekymppiset, ei tiedä minkälaisista asioista ja tunteista lähtemisen hetkellä on kyse.

Toki meillä on vastuumme suhteistamme ja valinnoistamme, sanoistamme ja teoistamme. Mutta niin on edelleen äideilläkin. On vastuu myös siitä, että ei käytä väärin äitiyttä – yhtä elämän suurimmista lahjoista – mitätöimällä, vähättelemällä tai alistamalla toista, toisen osaamista, ammattitaitoa tai jopa naiseutta. Väitän, että kenelläkään äitikorttia ahkerasti käyttävällä naisella ei ole ainuttakaan läheistä lapsetonta ystävää. Eihän mikään suhde kestä loputtomiin lyömistä – oli välineenä sitten äitiys, koulutustaso tai vaikka varallisuus.

Kaiken kaikkiaan ajatus äitikortista on älytön. Se sisältää esimerkiksi oletuksen, että äidiksi tultuaan nainen kuin nainen tietää tai haluaa ottaa selvää vaikkapa mitä pukea vauvalle pakkaseen, miksi lapselle lukeminen on tärkeää, milloin lapsen eri herkkyyskaudet ovat ja että vauva nostetaan lattialta aina kyljen kautta. Mutta eivät kaikki tiedä eivätkä läheskään kaikki halua ottaa selvää. Vanhemmuus ei automaattisesti tarkoita juurikaan mitään. Jos epäilet asiaa, mene toviksi lähes mihin tahansa perusopetuksen ryhmään, tutustu lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Tai jos haluat varmistua asiasta kovimman kautta, vietä aikaa lastensuojelussa ja haastattele lastensuojelun työntekijöitä. Monelta heidän asiakasperheidensä vanhemmilta on hukassa paljon oleellisempia asioita kuin kurahanskat lokakuussa tai lapsen lempilelu päiväkodin lelupäivänä.

Sanotaan nyt vielä sekin, että toivottuun lopputulokseen johtanut seksi, raskausaika tai synnyttäminen eivät pätevöitä myöskään vaikkapa terveydenhoitajan työhön. Eikä muutaman lapsen äiti voi yleistää omaa äitiyttään tai omia kokemuksiaan koskemaan kaikkia äitejä ja lapsia. Ammatillisuus ja ammattitaito koostuvat koulutuksesta, kiinnostuksesta, perehtymisestä ja työssä kertyvästä kokemuksesta sekä perheiden ja lasten kanssa työskennellessä aidosta välittämisestä – toisinaan jopa rakkaudesta. Ja kyllä, vaikka rakkaus omaan lapseen on epäilemättä ainutlaatuista, niin kyllä rakastaa voi lapsettakin varsin syvästi – jopa toisten lapsia.

Itse olen istunut oppilaideni vanhempien kanssa yhteensä satoja tunteja yhteisissä palavereissa. Vain yhden kerran muistan vanhemman kautta rantain kyseenalaistaneen osaamistani sen takia, että en ole äiti. Jälkeenpäin tilanteessa läsnä ollut kollegani, kokenut opettaja ja hoitoalan ammattilainen sekä kahden aikuisuutta lähestyvän pojan äiti sanoi minulle: “Älä koskaan usko ketään, joka väittää sun ymmärtävän vähemmän tai olevan huonompi opettaja sen takia, että sulla ei ole lapsia. Se, oletko äiti tai et, ei merkitse mitään suhteessa sun oppilaisiin eikä sun osaamiseen.” Noista sanoista on vuosia, mutta kuinka kiitollinen olenkaan niistä, kun kuulen tai luen välillä varsin toisenlaisia viestejä.

Revi siis mahdollisesti omistamasi äitikortti ja ole enemmän ihanan työkaverini kaltainen. Sellainen, joka antaa tunnustusta, joka kannustaa, joka huomaa osaamisen ja tunnistaa välittämisen. Tai ole niin kuin mun ystävä, joka kysyi minulta, että pitääkö vauvanvaatteet pestä ennen käyttöä. Tai toinen, joka pyysi hakemaan ties kuinka monetta yötä putkeen kiljuvan yksivuotiaansa hoitoon keskellä yötä.

Tuon kaltaiset sanat ja viestit auttavat minua jättämään Uuteen-Seelantiin muuton vain heikoimpien hetkien haaveeksi (ja toivoakseni auttavat myös sen yksivuotiaan väsähtänyttä äitiä jaksamaan edes hitusen paremmin kaikki ne seuraavat unettomat yöt). Edelleen minua auttaa myös se, että saan painaa pienille poskille suukkoja, tuudittaa uneen huutavia puolivuotiaita, viedä taaperoita uimahalliin ja leikata kuusivuotiaan varpaankynsiä. Silloin on helpompi muistaa, että rakastan niitä lapsia ja niiden äitejä enemmän kuin koen tuskaa omasta menetyksestäni.

// Heini