Tekijä: Suvi

Kirjoitin muutama viikko sitten, että päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Tuon kirjoituksen jälkeen olen huomannut, että kyseistä sanaa on todella vaikeaa välttää kokonaan. Joissain tilanteissa jopa mahdotonta, koska jotkut asiat vain kuuluvat kategoriaan ”pitäisi tehdä”. Saanen siis tehdä pienehkön päivityksen tuohon päätökseeni: pyrin tästedes vähentämään pitäisi-sanaa, vaikken siitä ehkä kokonaan pystykään luopumaan.

Tämän aasinsillan jälkeen aion jakaa teille toisen viimeaikaisen päätökseni, joka tosin on hieman lievemmin muotoiltu: yritän vähentää multitaskaamista ja opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Viimeisen parin viikon ajan olen nimittäin tuntenut oloni jotenkin kummallisen levottomaksi. Arkisia askareita tehdessä mielessä poukkoilee koko ajan asioita, jotka pitäisi (!) tehdä. Se, mitä olen kulloinkin tekemässä, keskeytyy tai vähintäänkin häiriintyy, kun siirryn mieleeni juolahtaneen asian pariin, tai ainakin kirjoitan sen ylös johonkin lukuisista listoistani. Lopputuloksena on tunne, etten keskity mihinkään kunnolla, vaan sähellän kymmentä asiaa yhtä aikaa.

Sama koskee ns. rentoutumishetkiäni. En osaa päättää, mihin vapaa-aikani käyttäisin. Lukisinko, kirjoittaisinko, katsoisinko jakson jotain sarjaa vai mitä tekisin. Useammin kuin kerran olenkin sitten käyttänyt tuon ajan seilaten tekemisestä toiseen syventymättä yhteenkään asiaan pidemmäksi aikaa.

Tuntuu siis, että keskittymiskykyni on huonontunut. Mieleen juolahtavat asiat harhauttavat minut heti ja vievät ajatukseni pois siitä, mitä olin tekemässä. Tuo tapa on äärimmäisen ärsyttävä ja haluan pyrkiä siitä kaikin voimin eroon. Haluan keskittyä kulloinkin käsillä olevaan asiaan, oli se sitten tiskaaminen, lukeminen, blogitekstin kirjoittaminen tai ystävän kanssa keskusteleminen. Haluan myös päästä eroon siitä tunteesta, että aivot käyvät ihan ylikierroksilla, kun päässä pyörii päällekkäin niin monta asiaa.

Olen siis pohtinut paljon keskittymistä ja sitä, kuinka voisin parantaa keskittymiskykyäni. Juuri sopivasti näiden ajatusten pariksi aloin lukemaan kahden aivotutkijan kirjoittamaa Keskittymiskyvyn elvytysopasta, jonka teemat luonnollisesti uppoavat minuun tällä hetkellä kuin kuuma veitsi voihin. Toki olin jo aiemminkin tiennyt, että multitaskaaminen on oikeasti illuusio, mutta sain siitä taas muistutuksen: kukaan ei kykene tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, vaan kyse on oikeasti siitä, että siirrymme tehtävästä toiseen ja takaisin. Tällöin suoriudumme tehtävistä yleensä huonommin kuin jos keskittyisimme yhteen asiaan kerrallaan.

En ole vielä laatinut viiden kohdan ohjelmaa keskittymiskykyni parantamiseen, mutta yhden konkreettisen kehitysidean olen jo keksinyt. Pidän puhelimen muistikirjasovelluksessa erilaisia listoja, ja kirjaan sinne ylös aina mieleen juolahtavat asiat ja asiat, jotka pitäisi tehdä. Aloin kuitenkin miettiä, että entä jos alkaisinkin pitää vaikka keittiön pöydällä paperia, johon kirjoittaisin ne asiat päivän mittaan, sen sijaan että avaisin joka kerta puhelimen sitä varten. Siten voisin ainakin vähentää puhelimen käyttöä, ja luulen, että sillä olisi positiivinen vaikutus keskittymiseeni. Vaikka rakastankin listoja, tässä asiassa ne ovat ehkä kääntyneet vähän itseään vastaan. Voisin myös luoda somerutiinin lisäksi listarutiinin: jonkun hetken päivässä, jolloin kirjaan kaikki päivän aikana tulleet ja paperille kirjaamani ajatukset niille sopiviin listoihin puhelimessani.

Otan myös ilolla vastaan kaikenlaiset hyväksi havaitut vinkit keskittymiskyvyn parantamiseksi! Millä keinoilla sinä saat taltutettua päänsisäisen kaaoksen?

// Suvi

Pitäis pestä ikkunat!

Teidän pitäis tulla joskus meillä käymään!

Pitäis käydä useammin lenkillä.

Pitäis kyllä kehittää niitä valokuvia joskus.

Tänään kyllä pitäis imuroida.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tajusin jokin aika sitten, että iso osa päässäni pyörivistä ajatuksista alkaa pitäisi-sanalla, ja sama sana alkoi vallata myös puhettani. Kyllästyin, ja päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Huomasin nimittäin, että tuo sana tuo mukanaan melkoisen painolastin ja kivatkin jutut voivat muuttua stressinaiheiksi, jotka täytyy suorittaa pois alta.

Käytän pitäisi-sanaa sekä asioista, joita oikeasti haluan tehdä, että asioista, joita ajattelen että täytyy/tulisi tehdä. Siivoukseen ja kotitöihin liittyen pitäisi-sana edeltää usein asioita, joista ajattelen, että ne olisi hyvä tehdä, jotta kotona olisi kiva olla. Kyse ei siis ole asioista, joita varsinaisesti haluaisin tehdä, mutta niiden tekemisestä seuraavan lopputuloksen haluaisin kyllä saavuttaa. Päätin kuitenkin alkaa suhtautua tällaisiin asioihin eri tavalla. Tästä lähtien sanon vain ”tänään aion imuroida” tai ”ensi viikolla pesen ikkunat”, ja vain jos oikeasti aion tehdä jomman kumman. Uskon nimittäin, että pitkittynyt pitäisi-puhe (etenkin jos se ei koskaan johda tekoihin) on stressaavaa ja vie turhaa energiaa.

Sitten ovat asiat, joista pidän ja joita haluaisin tehdä, mutta joista silti käytän pitäisi-sanaa. Miksi ihmeessä? Eihän ole mitään järkeä sanoa vaikkapa että ”pitäisi nähdä joskus” tai ”pitäisi lukea enemmän”! Eihän kukaan pakota minua näkemään yhtään ketään tai lukemaan yhtäkään sivua, ellen halua. Eikä kenenkään ystävän näkeminen ole asia, joka pitäisi tehdä. Sitä joko haluaa nähdä jonkun tai sitten ei. Tähän liittyy mielestäni myös se puoli, että ”pitäisi nähdä” -sanapari tulee usein heitettyä ilmaan turhankin helposti, ilman mitään todellisia aikomuksia järjestää yhteistä aikaa. Tällaisissa tapauksissa aion siis jatkossa vain suoraan ehdottaa tapaamista (”nähdäänkö ensi viikolla?”) tai korvata pitäisi-sanan jollain muulla verbillä (”ensi kesänä haluan mennä johonkin uuteen kansallispuistoon”).

Ainakin minun kohdallani pitäisi-sanan käyttäminen on vain piintynyt tapa, josta aion nyt aktiivisesti yrittää opetella pois. Jonkun mielestä tämä voi olla pilkunviilaamista tai lillukanvarsiin takertumista, mutta uskon, että käyttämillämme sanoilla on oikeasti merkitystä. Onhan siinä vissi ero, sanonko ystävälleni että ”pitäisi nähdä joskus” vai ”nähdäänkö ensi viikolla?”. Varmaan itsekin haluaisit mieluummin kuulla, että ystäväsi haluaa nähdä sinut kuin että hänen pitäisi nähdä sinut.

// Suvi

Edellisessä maanantaitekstissäni pohdiskelin somen vaikutuksia ja sen käyttöä. Noista pohdinnoista lähti pyörimään toinen ajatuskela, ja viimeisen reilun viikon ajan olen pohtinut tapoja ja rutiineja. Sain itseni yhtenä päivänä kiinni ajatuksesta, että olisi ihanaa, jos kirjoittamisesta tulisi säännöllinen osa arkirutiinejani (*). Tuota samaa ”ois ihana” -ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään monen muunkin asian kohdalla, mutta mitään käytännön tekoja noiden asioiden eteen en ole tehnyt. Aloin sitten miettimään, että jos haluan arkeeni sisältyvän tiettyjä asioita, ei niistä varmaankaan yhdessä yössä itsestään tule minulle tapoja, ellen ala systemaattisesti tehdä jotain synnyttääkseni haluamiani rutiineja.

Rutiinien pohtiminen on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Miten hyvät tavat syntyvät? Miksi meillä (ainakin minulla) on myös niin paljon huonoja tapoja? Miksi rutiini-sana kalskahtaa niin negatiiviselta monen korvaan? Mitä hyötyä on rutiineista? En lupaa tyhjentäviä vastauksia, mutta jaan teille muutaman mietteen rutiineista ja niiden merkityksestä.

Rutiinit tekevät ihmiselle hyvää.

Monen korviin sana rutiini kuulostaa varmasti kauhean tylsältä ja… no, tylsältä. On muodikasta julistaa haluavansa välttää rutiininomaista elämää. Rutiineista tulee helposti mieleen päivästä toiseen samanlaisena toistuva yllätyksetön elämä, jossa ei koskaan tapahdu mitään merkityksellistä. Mielestäni rutiinit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsiä: ne rytmittävät arkea, tuovat elämään turvaa ja ennustettavuutta sekä vapauttavat ajatusenergiaa. Meidän tulisi alkaa arvostaa ja pyrkiä luomaan elämäämme hyvää tekeviä rutiineja.

Muistamme elämästä jälkikäteen kohokohdat sekä toistuneet rutiinit. 

Tämän ajatuksen olen oikeastaan kaapannut viisaalta ystävältäni, joka on jo pitkään ollut sitä mieltä, että muistamme elämästä huippuhetket ja toistuvat rutiinit. Hän on ihan oikeassa. Tähänastisesta elämästäni muistan monia arkirutiineista poikenneita kohokohtia, kuten tekemiäni matkoja, ystävien kanssa järjestettyjä juhlia tai virstanpylväitä kuten ammattiin valmistumisen. Lienee itsestäänselvää, että kaikenlaiset elämän huippuhetket jäävät lähtemättömästi mieleen.

Mieleenpainuvia voivat kuitenkin olla myös erilaiset rutiinit. Muistamisen kannalta ei oikeastaan ole väliä, kuinka usein rutiini toistuu, kunhan se toistuu. Muistan esimerkiksi, kuinka aina kotona asuessani meillä oli sunnuntaisin lounaan kanssa jotain jälkiruokaa. Saattaa tietysti olla, ettei sitä jälkiruokaa ihan joka viikko ollut, mutta tarpeeksi usein kuitenkin, jotta mieleeni on jäänyt, että meillä oli sellainen tapa. Toistuva rutiini on myös kerran kuussa kokoontuva kirjapiirimme, jonka varmasti muistan vielä vanhanakin. Tästä keväästä tulen muistamaan myös maanantaiset vauvakerhon kokoontumiset.

Huonot tavat syntyvät lähes itsestään, mutta hyvien tapojen syntymisen eteen pitää nähdä vaivaa.

Minulla on mielessä monia sellaisia asioita, joita haluaisin arjessani tehdä, mutta jostain syystä en niitä kuitenkaan tee. Luultavastikin laiskuuttani ja saamattomuuttani nuo tavat ovat jääneet ”ois kiva” -tyyppisen pohdinnan tasolle. Miksi onkin niin, että hyvät ja hyödylliset tavat eivät koskaan synny itsestään, vaan niiden syntymisen eteen pitää nähdä kurinalaisesti vaivaa, mutta huonot tavat kehittyvät ihan huomaamatta. Olen kuullut erilaisia määritelmiä siihen, kuinka kauan tapojen muodostumiseen menee: jonkun lähteen mukaan kolme viikkoa, toisen mukaan kolme kuukautta. Kenties kolme viikkoa pätee huonoihin tapoihin ja kolme kuukautta hyviin tapoihin?

Huono seura hyvät tavat turmelee. 

Tämä Raamatusta peräisin oleva lause nousi mieleeni pohtiessani, miten hyvistä tavoista voisi tehdä pysyviä. Mikä valtava viisaus noissa sanoissa piileekään! Ja jos huono seura turmelee hyvät tavat, niin kuinka suuri positiivinen vaikutus elämäämme voikaan olla hyvällä seuralla. Kuinka tärkeää onkaan ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, joiden seura kannustaa luomaan omaan elämään hyviä tapoja ja pitämään niistä kiinni. Osaisinpa myös itse olla sellainen, jonka seurassa hyvät tavat saavat kukoistaa ja huonot hiljalleen kuihtua pois.

Kuinka sitten tuoda kaikki nämä hienot ajatukset rutiineista onnistuneesti käytännön elämään? Suosittelen tekemään listan (aina toimiva keino) niistä rutiineista, joita haluaisit luoda. Kaikkia tapoja ei kannata yrittää alkaa luomaan kerralla. Minä ainakin aion valita tärkeimmät (tai helpoimmin saavutettavissa olevat) ja ottaa askeleen kerrallaan kohti hyviä tapoja. Olen tullut siihen tulokseen, että tavasta on helpompi pitää kiinni, jos se tapahtuu tiettyyn aikaan päivästä tai tiettynä viikonpäivänä. Esimerkiksi: kirjoitan kaksi sivua joka aamu kahvia juodessani, tai käyn kävelyllä aina keskiviikko-iltaisin. Päivittäisen kirjoittamisen kanssa olen jo ihan hyvässä vauhdissa, kävelylläkin käyn, joskus keskiviikkoisinkin. Ehkä vuoden päästä saatte lukea blogista, kuinka tavoitteesta tehdään tapa.

// Suvi

(*): kirjoittamisrutiinin luominen on jatkuvasti mielen päällä oleva tapa, jota kohti hartaasti pyrin ja jonka kanssa teen tasaista aaltoliikettä. Tämän rutiinin luomisessa hyväksi havaitut vinkit otetaan ilolla vastaan! Yhden vinkin jaoin itse täällä blogissakin viime syksynä.

 

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaista. Olen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.