En ollut ajatellut sinua pitkään aikaan kunnes kerran katsoin käsiini ja näin niissä sinut Muistan tarkalleen millaiset sormet sinulla oli miten niitä käytit, millaiselta näytit
Hiljaiset vuodet, vuoreksi välillemme kasvaneet Kunpa muistaisin viimeisen kerran, mitä sanoimme, miten olimme Jos olisin tajunnut mitä vuodet minulta veisivät, olisin painanut kaiken mieleeni tarkemmin
En tiedä miten ojentaa käteni niin, että se yltäisi ajan yli ja tavoittaisi muutakin, kuin tyhjää Voiko hiljaisuutta enää täyttää, voiko muuta kuin tyhjää enää edes olla?
Viikkorutiineihini kuuluu juoksulenkki tai pari. Päivärutiineja on useita, mutta viikkorutiineja aika paljon vähemmän!
Rentoutuakseni kirjoitan, luen, rukoilen ja/tai menen luontoon.
Lempivuodenaikani on loppukevät, kesä, alkusyksy ja keskitalvi.
TV-sarjoista suosikkejani ovat Greyn anatomia, The Resident ja Syke. Don’t judge me. 😀
// Heini
Erilaisten blogihaasteiden inspiroimina kerromme 15 asiaa itsestämme. Viime perjantaina Anna paljasti suosikkijuomansa ja lempisarjansa, ensi viikolla on Suvi paljastaa lempivuodenaikansa sekä lapsuuden haaveammattinsa.
Monissa kodeissa ja kaveriporukoissa tehdään tällä hetkellä kesäsuunnitelmia, vaikkakin ehkä hieman erilaisia kuin aiempina kesinä. Lomasuunnitelmia yhdistää kuitenkin usein yksi tekijä: haluamme viettää laatuaikaa läheistemme kanssa.
Kun edellisen kerran kuulin jonkun käyttävän sanaa laatuaika, pysähdyin miettimään. Jos tietty osa elämästämme on laatuaikaa, mitä on kaikki muu aika? Mitä enemmän olen tuota sanaa mielessäni pyöritellyt, sitä varmempi olen siitä, että haluan lakata puhumasta laatuajasta omissa ihmissuhteissani.
Laatuaikaan liitetään usein hirveän paljon odotuksia. Odotuksia siitä, että yhdessä vietetyn (laatu)ajan tulisi olla jotenkin erityistä, kenties siihen tulisi sisältyä jotain erityisaktiviteetteja. Mitä laadukas määreenä edes tarkoittaa? Keskeytyksetöntä yhdessäoloa? Tapahtumarikasta viikonloppua? Jollain lailla arjesta poikkeavaa kohokohtaa?
Parisuhteesta puhuttaessa laatuajalla tarkoitetaan usein sitä, että vanhemmat viettävät aikaa kaksin ilman lapsia. Se on minunkin mielestäni ehdottoman tärkeää. Itse asiassa, kahdestaan oleminen tekee hyvää ihan kaikille ihmissuhteille. Voitaisiinko tuossa(kin) yhteydessä kuitenkin puhua ihan vain kahdenkeskisestä ajasta, eikä laatuajasta. Ei kai lasten kanssa vietetty aika kuitenkaan ole laadutonta?
Mielestäni on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikissa ihmissuhteissa yhdessä vietetty aika olisi aina mahdollisimman hyvää. Silloin tällöin vietetyllä ”laatuajalla” ei voi korvata poissaoloa arjessa. Laatuajan viettämisestä tulee myös helposti suoritus: kaikilla tulisi olla ilo ylimmillään, yhteisen ajanvieton mieleenpainuvaa ja mieluusti riidatonta. Yhteiseen hetkeen ladataan paljon odotuksia, ja mitä enemmän odotuksia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edessä on pettymyksiä, kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti.
Olenkin sitä mieltä, että meidän tulisi pohtia tarkkaan, mitä tarkoitamme puhuessamme laatuajasta. Lisäksi haluan pyrkiä siihen, että läheisteni kanssa viettämäni hetket olisivat sellaisia, ettei laatuaikaa tarvitse erikseen järjestää.
Pienenä olin varma, että isona minusta tulee lentoemäntä.
Kolme parasta piirrettäni ovat itsenäisyys, huolehtivaisuus ja tehokkuus.
Suosikkijuomani on Bonaqua mansikka-kiivi kivennäisvesi.
Lempiruokani on tabouleh -salaatti ja falafelit kaikkine lisukkeineen.
Haluaisin matkustaa meren rannalle.
Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat jääneet viimeaikoina vain silmäilyn asteelle, en ole jaksanut keskittyneesti seurata mitään. Mutta nämä blogit tarjoavat sopivasti juuri sellaista kevyttä silmäiltävää: Marulla, Modernisti kodikas, Muutama hetki.
Kirja, jota olen lukemassa nyt, on Sofi Oksasen Koirapuisto.
Lempilajini kirjallisuudessa on kaunokirjallisuus, sekä kotimainen että ulkomainen.
Suosikkisovellukseni kännykässä on instagram, vaikka en itse siellä olekaan vuosiin julkaissut mitään.
Kahvini juon arkisin työpaikalla. Viikonloppuaamuisin mutteripannulla keitettynä, isosta kupista ja maidon kanssa.
Viikkorutiineihini kuuluu torstaisiivous, josta yritän pitää kiinni, jotta perjantaina töistä tullessa ei tarvitse enää siivota, vaan voi aloittaa viikonlopun vieton siistissä kodissa.
Rentoutuakseni tarvitsen hyvän ja rauhallisen mielen. Muuten ei ole väliä olenko maalla vai kaupungissa, seurassa vai yksin, kotona vai kylässä. Jos on paha mieli tai levoton olo, rentoutuminen ei onnistu vaikka puitteet olisivat miten täydelliset.
Lempivuodenaikani on loppukesä, pidän erityisesti elokuusta.
TV-sarjoista suosikkejani ovat The Crown, Suomen kaunein koti ja Sohvaperunat.
//Anna
Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme erilaisten blogihaasteiden inspiroimina 15 asiaa itsestämme. Ensi viikolla on Heinin vuoro paljastaa lempijuomansa ja viikkorutiininsa.
Ei elämää mitata
leppoisuudella
eikä lupsakkuudella
Ei helppoudella
eikä huolettomuudella
Ei kepeydellä
eikä keveydellä
Elämää mitataan
armossa
ja anteeksiannossa
kohtaamisella
ja kiintymyksellä
rakkaudella
ja rohkeudella
Ei sillä mitä sait
vaan sillä mitä annoit
// Heini
Kirjat kuuluvat olennaisena osana moniin kesän unohtumattomiin hetkiin. Me Kaleidoskoopissa tykkäämme lukea niin aurinkoisella rannalla varpaat hiekassa, sateelta suojassa mökin tuvassa kuin myöhäisen aamukahvin äärelle unohtuen. Toivomme, että suosittelemamme kirjat tarjoavat uusia näkökulmia, leppoisia lomahetkiä ja kurkistuksia erilaisiin elämänpiireihin. Meitä nämä kirjat ovat itkettäneet, naurattaneet, viihdyttäneet ja koskettaneet. Toivottavasti sinuakin!
Clare Mackintosh – Lopun jälkeen : Henkilökohtaisiin kokemuksiinsa perustuvassa romaanissaan Mackintosh kertoo tarinan vanhemmista, jotka ovat mahdottomalta tuntuvan valinnan edessä heidän poikansa sairastuessa vakavasti. Mackintosh kuljettaa taidokkaasti rinnakkain erilaisten valintojen viitoittamia polkuja ja osoittaa, että joskus molemmat vaihtoehdot ovat yhtä lailla hyviä ja kamalia.
Heidi Köngäs – Mirjami : Sandra-romaanissaan Heidi Köngäs kuvasi mummonsa elämää sisällissodan runtelemassa Suomessa. Mirjami-teoksessaan Köngäs jatkaa saman perheen vaiheiden kuvausta sota-ajan keskellä. Tällä kertaa keskiössä on Sandran tytär, 19-vuotias Mirjami, jonka elämä muuttuu Talvisodan syttyessä. Köngäs osaa tuoda sota-ajan arjen raastavalla tavalla lukijaa lähelle: entä jos olisimme eläneet parikymppisen nuoren naisen elämää Talvisodan aikaisessa Suomessa? On pysähdyttävää tajuta, että kirjan tapahtumat ovat olleet totta niin monille nuorille naisille Suomessa.
Celeste Ng – Tulenarkoja asioita : Celeste Ng punoo taitavan tarinan kahden erilaisen perheen yhteenkietoutuneista elämänkohtaloista. Kun aina sääntöjen mukaan elänyt Richardsonin perhe saa vuokralaisikseen säännöistä piittaamattomat Mian ja Pearlin, joutuvat perheet valintoineen monessa mielessä vastakkain. Kirjassa nostetaan esiin myös erilaisia tapoja olla äiti ja sitä, kuinka pienistä väärinkäsityksistä voi hyvin nopeasti kehkeytyä isoja konflikteja, kun asioista ei puhuta.
Sarah Crossan – Yksi : Säeromaani (meille uusi genre!) kertoo sydäntäriipaisevan tarinan teini-ikäisistä siamilaisista kaksosista Tippista ja Gracesta. Tippi ja Grace ovat olleet yhtä aina ja ovat muiden silmissä usein yksi ja sama henkilö. Enemmän kuin mitään muuta he haluaisivat kuitenkin tulla kohdelluiksi erillisinä ihmisinä. Nopealukuinen ja väljästi taitettu kirja on sisällöltään painavampi kuin kevyt ulkoasu antaa ymmärtää, ja surullinen tarina nostaa esiin vaikeita kysymyksiä yhteydestä, erillisyydestä ja siskoudesta. Vangitsevasti kirjoitettu nuortenromaani, jota on helppo suositella kaikenikäisille.
Elena Ferrante – Tyttären varjo : Hieman alle 50-vuotias nainen pohtii suhdettaan tyttäriinsä raadollisen rehellisesti ja mitään kaunistelematta. Napoli-tetralogiasta tuttu kiihkeä, hieman jännitteinen ja pahaenteinenkin tunnelma vallitsee läpi kirjan ja saa ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Kaikki, jotka ihastuivat Ferranten intensiiviseen kirjoitustyyliin jo Napoli-sarjaa lukiessaan, pitänevät tästäkin.
Louisa May Alcott – Pikku naisia: Taitaa olla niin, että vanhoja klassikoita ei kannata vertailla nykyajan kirjoihin. Silloin lienee helpompaa tempautua mukaan vaikkapa 1800-luvun loppupuolella eläneiden neljän siskon tarinoihin ja kokemusmaailmoihin. Kirja tarjoaa valaisevan kurkistuksen tuon ajan nuorten naisten elämään ja oli varmasti aikanaan hyvin poikkeuksellista, että kirjan päähenkilöt olivat yksinomaan nuoria naisia.
”Ei koskaan vihaisena”, vannoimme. Ensimmäiset vuodet päätös oli helppo pitää. Vaikka kuinka itkit, ja teit sitä varsinkin öisin aika paljon, emme koskaan, ikinä nostaneet sinua syliin vihaisesti tai rajusti. Itkun alettua matkan sänkysi vierelle piti riittää taltuttamaan tuskastuminen ja liennyttämään väsymys, jotta puoleesi ojentuisivat aina lempeät kädet ja vastassa olisi joka kerta hellä syli. Tajusimme, että meidän tehtävämme oli olla sinun turvasi ja opettaa sinua luottamaan.
Mieleeni on hiipinyt epäilys siitä, onnistuimmeko tehtävässämme alkuunkaan. Vuosien jälkeen olet alkanut taas valvoa ja itkeä öisin, enkä enää olekaan yhtä helposti valmis luopumaan unestani ja nousemaan vapaaehtoisesti vuoteeltani. Kun perheessä ei ole enää vauvaa, jatkuva heräily ja katkonaiset yöunet on paljon vaikeampaa sietää. En yksinkertaiseksi jaksaisi enää valvoa öisin.
Sitten muistan, että olet edelleen se sama pieni, joka vauvana itki sängyssään ja rauhoittui vain sylissä. Haluat yhä päästä lähelle, etkä ole vieläkään oppinut pyytämään sitä muuten, kuin itkemällä, valvomalla tai kiukuttelemalla. Millon valvotat minua öisin, milloin kiukuissasi heittelet tavaroita ympäriinsä, pyydät oikeastaan vain sitä yhtä ja samaa: huomaa minut, pidä minusta huolta, ole minun turvani.
Niinpä päätän uudelleen: ei koskaan vihaisena. Vaikka kuinka väsyttää ja ottaa päähän nousta monta kertaa yössä, teen sen silti, koska rakastan sinua ja haluan olla luottamuksesi arvoinen. Hermostumisen sijaan yritän silittää pois pahat unet ja häätää hämärässä mieleen hiipivät pelot. Kohotan peiton kulmaa ja kuiskaan: tule kainaloon. Sinä tarvitset minua, minä pidän sinut turvassa.
Kuin kirves ja kuiva puu, kuumat sanani ja sinun sydämesi
Leikkasin näkyviin vaalean ja tumman sydämesi jokaisen vuosirenkaan
Pelokkaana peitit raitasi etkä tahtonut puhua mitään
vuosista
jotka valehtelivat, täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä jotka kovettivat, tekivät sydämesi iskuista ahtaita jotka painavat, määräävät yhä sydämesi sykkeen
Saatoin vain odottaa että luottaisit ja kertoisit siitä minkä paljastin
Peruskoulu palasi normaaliin arkeen viime torstaina, kun lähes kaksi kuukautta kestänyt poikkeuksellinen etäopetusjakso päättyi. Samalla meidänkin arkemme otti askeleen kohti normaalia mieheni palatessa oppilaidensa luo. Hänen sulkiessaan oven takanaan hätkähdin omia ajatuksiani: ”ai niin, tämähän on sitä normaalia arkea”. Viikkojen kuluessa poikkeustilasta ja etätyöarjesta oli tullut meille normaalia, ja uskon samoin käyneen monille muillekin.
Olen kuullut monta kertaa sanottavan, että tällainen etäelämä on uusi normaali. No, kenties joiltain osin niin onkin. Sekä Hannah että Anna ovat viimeisimmissä teksteissään pohtineet, mitä asioita meidän olisi hyvä ottaa mukaamme koronan jälkeiseen aikaan. Koronan takia olemme olleet pakotettuja muuttamaan joitain asioita (esimerkiksi palaverien järjestäminen etänä) suuntaan, joka onkin itse asiassa positiivinen ja tavoiteltava.
Meidän on kuitenkin oltava varuillamme, ettemme oikeasti ala pitää etänä elämistä normaalina. Viime kuukaudet olemme viettäneet päivämme pääasiassa oman perheen kesken oman kotimme seinien sisäpuolella. Olemme yrittäneet opiskella ja opettaa, kouluttautua ja kasvattaa milloin minkäkin sovelluksen syövereissä. Olemme tavanneet ystäviämme istumalla kukin omassa kodissamme oman ruutumme valossa, juoden kahvia kukin oman keittiönpöytämme ääressä. Olemme hioneet tanssikuvioita ja jumpanneet hiki hatussa olohuoneen matolla huonekaluihin törmäillen. Niihinkin harvoihin, joita ehkä olemme livenä nähneet, olemme pitäneet tarkoin varjellun kahden metrin turvavälin.
Se ei ole normaalia. Etäyhteys ei ole sama asia kuin läsnäolo. Monissa tilanteissa se voi olla melkein sama, mutta se ei kuitenkaan ole sama. Ja yhdestä asiasta olen varma: me ihmiset tarvitsemme läheisyyttä, läsnäoloa ja lempeää kosketusta.
Emme saa erehtyä ajattelemaan, että kaikki tämä on normaalia. Emme saa tuudittautua siihen, että elämä etänä on ihan yhtä hyvää kuin elämä lähellä ja läsnä. Meidän tulee edelleen haluta palata siihen normaaliin, jossa voimme istua saman pöydän ääressä, tarttua kädestä, halata tavattaessa ja elää toisiamme lähellä.
Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?
Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.
Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.
Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.
kaleidoskooppi.net 