Iso kysymys

Mitä sä kadut sun elämässä? kysyin sulta. Olin miettinyt jo pidempään, mitä tässä elämässä kannattaisi tehdä. Mitä valita ja mitä ei, kun just nytkin pitäisi valita vaikka mitä. Olin nähnyt monenlaisia aikuisia. Osa niistä vaikutti aika kypsiltä tapauksilta, enkä nyt tarkoita hyvällä. Niitä otti päähän mennä töihin eikä ne töistä palattuaan tehneet juuri mitään. Tai ehkä just ja just katto telkkaria. Toisaalta jotkut aikuiset vaikuttivat tyytyväisemmiltä. Ne tykkäsivät yleensä töistään, harrastivat ja tekivät vaikka mitä. Kokeilivat jopa välillä jotain uutta niinku jotain avantouintia, benjihyppyä tai pleikkarin pelaamista.

No mä päätin kysyä sulta. Arvelin että saisin sulta ainakin jonkilaisen vastauksen. Sä ainakin teit paljon! Sä oot kaikki viikonloput sun perheen ja ystävien kanssa ja aina teillä on jotain juhlia. Enkä mä tajua kuinka innossais sä voit olla niistä tanssikursseista ja kirjapiireistä, joilla käyt. Näin sua neljänä päivänä viikossa, mutta tilaisuuteni tuli vasta muutaman viikon odottelun jälkeen, kun yks mun luokkakaveri ei ollut koulussa. Oltiin siis vihdoin kahden.

Aattelin jo, että loukkaannuit. Mutta sitten tajusin, että sä epäröit. Keskeytit kaiken mitä olit tekemässä ja katsoit mua tarkasti. Yritit selkeesti ostaa aikaa kysymällä, mitä tarkoitin. Mutta kyllä sä tiesit jo mitä ajoin takaa. Miten mä osaan valita oikein? Miten eletään onnellista elämää? Mitä jos teen jotain ihan väärin?

Voi rakas, sä huokasit pöytäsi takana, nojasit leukasi käsiisi ja tuijotit hetken ikkunasta ulos kuin vastausta maisemasta etsien. Olit kyllä ainoa ope, joka sanoi meitä rakkaiksi. Mut ei se mua haitannut, koska tiesin että sä oikeesti tykkäsit meistä. Ja siksihän mä sulta just kysyinkin.  Kun sitten aloit puhumaan, valitsit sanojasi paljon kauemmin kuin yleensä, ja mä kuuntelin.

Nyt kun muistelen sitä hetkeä, niin mä ymmärrän, että mun kysymys oli mahdoton vastata. Onneksi tiesit, että se oli vilpitön kysyä. Muistan vain nuo kaksi ekaa sanaasi ja sen miltä näytit kertoessasi juttuja sun elämästä. Vaikka enhän mä silloin olisi osannut kertoa mitä kasvoillas näkyi. Mutta nyt tiiän miks epäröit ja miks valitsit sanojasi niin kovasti, ja osaan kertoa senkin miltä näytit. Näin kasvoillas kiitollisuuden jonka kulmissa viivähti välillä suru ja luottamuksen jonka nurkissa vilkkui ilo. Luulen, että muistan kaiken mitä muistaa kannattaa.

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä

Meille tulee vauva! sinä kerroit kasvot onnesta hehkuen. Ja tiesit samalla tuovasi mieliimme kaikki mahdolliset vauvat: saadut, syntymättömät, menetetyt ja toivotut mutta saamatta jääneet. Yksi meistä mietti elämää, jota ei toiveistaan huolimatta vielä koskaan ollut kantanut sisällään. Toisen mieleen nousi pienen pieni vauvansa, joka ei koskaan selvinnyt tähän maailmaan. Kolmannen sydäntä riipaisi viiltävä ikävä enkelilapsiaan. Neljännen vatsaa kouraisi polttava vauvakuume, vaikka isäehdokkaita ei ollut edes näköpiirissä.

Kyllä sinä tiesit, etteivät vauvauutiset enää näillä vuosilla ja näillä elämillä ole niin yksioikoisen onnellisia kuin mitä ne joskus aiemmin ovat olleet. Muutamassa sekunnissa mielissämme ehti käydä lukuisia miksi-alkuisia kysymyksiä, joiden muotoja on ääretön määrä. Tunteissamme syntyi hetkessä ristiaallokko, jonka tumman sävyt säpsäyttävät joka kerta. Kuinka viiltävää voikaan olla kateus ystävän pyöristyvästä vatsasta. Kuinka ahdistavaa mustasukkaisuus ystävän sylistä, joka kohta ja jälleen kerran on ääriään myöten täysi. Kuinka syvää suru toteutumattomasta haaveesta, joka on toisille totta niin helposti.

Mutta tietämästäsi huolimatta sinä luotit meihin ja siihen miten uutiseesi reagoisimme. Kasvomme sulivat hymyihin, kehomme pehmenivät halauksiin ja äänemme kirkastuivat onnentoivotuksiin. Kysyimme tulevien isosisarusten reaktioista, lasketusta ajasta, vauvan sukupuolesta ja sinun fiiliksistäsi. Yli kaikkien ajatuksiemme valitsimme iloita puolestasi, sinun vauvastasi, ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Hetki oli sinun.

Aavistelit kai senkin, että myöhemmin tyhjät sylimme pakottivat meidät taas kerran kohtamaan kysymyksemme ja tunteemme. Arvelen, että samaan aikaan kun me itkimme, raivosimme tai kuka mitäkin, sinä lähetit meille voimaa ja iloa – toivoit varmaan niitä vauvojakin. Sillä niin kuin sinun ilosi on meidän ilomme, meidän surumme ovat sinun surujasi.

Yllätä ystävä!

Joskus meistä kiitollisinkin vaipuu voivottelemaan, valahtaa vertailemaan. Minulle ei kukaan lähetä kirjeitä, jätä maanantaiaamun yllätystä työpöydälle saati vaihda katossa roikkuvia palaneita lamppuja. Minua ei kukaan naapureista yllätä tuoreella pullalla, ei työkaveri pelasta pulasta eikä tervehdi alakouluaikainen kaveri.  Ei vaihda veli autooni talvirenkaita, ei pese sisko ikkunoitani, ei hoida mummo lapsiani, ei muista äiti nimipäivääni.

Niin teki myös ystäväni ihana viisivuotias tyttö. Kukaan ei koskaan lähetä minulle korttia, marisi tyttö äidilleen. Kuule, tiedätkö miten niitä kortteja saa jos saa, kysyi äiti topakasti tytöltään, joka puisti päätään. No ensin niitä kortteja pitää itse lähettää. Sitten voi olla, että joskus niitä kortteja myös saa, jatkoi äiti. No lähetetään niitä kortteja! Miksei me aiemmin olla lähetetty niitä kortteja! huudahti tyttö innoissaan.

Milloin sinä viimeksi lähetit kirjeen, yllätit työkaverisi maanantaiaamuna, vaihdoit ystäväsi palaneet lamput? Milloin leivoit naapurille, hoidit jotain mikä ei sinun hommasi oikeasti ollut, moikkasit puolituttua? Milloin autoit renkaiden vaihdossa, pesit siskosi ikkunat, hoidit elämäsi lapsia, muistit nimipäiväsankaria?

Äiti ja tytär pistivät töpinäksi ja heittivät samana päivänä postiin kolme korttia. Muutama päivä myöhemmin tyttö soitti innoissaan kortin saajille, josko kortit olivat tulleet perille. Ja unohti kokonaan, että alunperin toivoi itse niitä kortteja saavansa.

blogi-tammikuu

Huomenna nimipäiväänsä juhlii Senja ja ylihuomenna ainakin Pauli, Paavo ja Paulus. Muutaman viikon päästä on ystävänpäivä ja sitä ennen varmasti muutaman kamun syntymäpäiväkin. Kauniita kortteja on maailma pullollaan ja kauniit sanat syntyvät, kun suljet silmäsi ja mietit hetken kortin saajaa. Eikä parasta taida tosiaan olla se, että jonain päivänä sinunkin postiluukkusi saattaa kolahtaa. Eikä edes sinun saamasi antamisen ilo. Nimittäin parhaimmillaan voi käydä niin, että sinä lähetät matkaan ripauksen iloa, mutta vastaanottaja saakin lastillisen rakkautta. Niin taisi tapahtua kuvassa näkyvien korttienkin kanssa.

Kenessä äidillisyys asuu?

Elämässäni on muutamia erityisiä ystäviä, jotka ovat myös äitejä. He ovat äitejä, jotka huolehtivat ja hoivaavat. He opettavat elämisen rajoja ja osoittavat loputonta rakkautta. He laittavat ruokaa, kuskaavat harrastuksiin ja lukevat kirjoja. He kannustavat ja ovat läsnä.

Nuo äidit myös antavat aarteensa hoidettaviksi, vauvansa hyssyteltäviksi ja taaperonsa leikitettäviksi. He kysyvät, haluatko mennä lapsen kanssa taaperojumppaan, ostamaan ekoja talvikenkiä tai syöttämään sorsia. Yhteisissä ruokapöydissä ei ole väliä, kuka kenenkin lasta syöttää, ja iltasadun lukija kyläilyiltoina on se, kenellä siihen on eniten energiaa. He luottavat, että muutkin osaavat täytellä tuttipullot, vaihtaa vaipat, pukea piltit pakkaseen ja raahata riskaavat jäähdyttelemään – jopa ilman yksityiskohtaista listaa hoito-ohjeista. Heitä ei haittaa, jos heille palautetaan vauva jaloissaan isoveljen villasukat, kunhan unet ja syönnit sujuvat suht säännöllisesti ja ennen kaikkea kunhan meno on hyväntuulista ja onnellista. Heidän äitiyttään eivät toiset aikuiset lasten elämissä uhkaa.

Arvostan suuresti näitä ystäviäni ja heidän avaraa äitiyttään. He antavat tilaa äidillisyydelle siellä, missä kaikki eivät sitä huomaa olevankaan. He jakavat vastuuta lapsistaan niillekin, joiden kohdun seiniä ei yksikään vauva ole potkinut mutta joiden sydämissä äidillisyys asuu. He jakavat äitiyden iloja ja hiekkalaatikkoarjen ahdistuksia katsomatta siihen, kuinka monta lasta ystävä on synnyttänyt vai onko ollenkaan. Toisinaan he pyytävät itsekin apua, mutta ovat aina kiitollisia jos pyytämättä sipaisee keittiön imurilla, vie itkuisen vauvan vaunuttelemaan tai järjestää koko konkkaronkan metsäretkelle. He uskaltavat antaa lapsensa rakastettaviksi myös muille. Ja niin tehdessään epäilemättä antavat anteeksi lukuisia tökeröitä tokaisuja ja naurettavia neuvoja.

Minulla ei ole yhtäkään lasta, mutta näiden ystävieni lapsia olen rakastanut niin kuin he olisivat omiani. Olen puhaltanut pois pipin ja halannut pois ikävän. Olen houkutellut esiin hymyn ja hipsutellut esiin naurun. Olen murehtinut kerhojen, päiväkotien ja koulujen alkuja. Olen iloinnut pienistä käsistä kaulalla, märistä pusuista poskilla ja rakkaudentunnustuksista korvissa. Olen itkenyt kasvamista, erossaoloa ja hyvästejä. Olen suukottanut tulemisia, lähtemisiä, hyviä huomenia, kauniita unia ja usein ihan muuten vain. Olen ajatellut, että jos nämä lapset ovatkin ainoat rakastettavikseni annetut lapset, niin en voi muuta kuin kiittää. Ja osoittaa rakkauteni ja äidillisyyteni niille, jotka välillä syliini lainaksi lasketaan.

Riittävän hyvä joulu

Joulu on vaikeaa aikaa suurelle osalle ihmisistä. Nekin meistä, joiden joulut näyttävät perinteikkäiltä, runsailta ja idyllisiltäkin, kätkevät kovin usein seiniensä tai vähintäänkin nahkojensa sisään kaipausta, ahdistusta tai liian suuria odotuksia. Kaipausta niiden tykö, jotka ovat kaukana tai jo taivaassa. Ahdistusta suvun sisällä vaikuttavista jännitteistä tai vaikeista ihmissuhteista. Odotuksia siitä, millainen hyvä joulu on – aivan kuin täydellisyys olisi saavutettavissa juuri jouluna.

Täydellistä joulua ei olekaan. On etukäteistaistoja siitä, ollaanko aattona anoppilassa, mummolassa vai ihan vain kotona. On stressiä ruuhkaisilla parkkipaikoilla aatonaattona, kiristynyttä tunnelmaa joulurauhan julistuksen aikaan ja nahisteluja lastenhuoneessa juuri ennen joulupukin saapumista. On lukemattomia liian kuiviksi paistettuja kinkkuja, syömättä jääneitä lanttulaatikoita ja ennen aattoa syötyjä piparkakkutaloja. On ostamatta jääneitä hautakynttilöitä ja hansikaslokeroon unohtuneita joulukortteja. On lasten mielestä liian vähän lahjoja, teinien mielestä vääränlaisia lahjoja tai mummin mielestä ihan liikaa lahjoja. On kolhuja, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Ja ehkä lopulta on lautapelin äärellä rakennettu mehevä perheriita aineksinaan kaikki se, mikä mieltä on pyhinä kiristänyt.

Hyviä jouluja kuitenkin on. On hetkiä, jotka lämmittävät sydämen salaisinta sopukkaa. On sanoja, jotka painuvat mieleen vuosiksi. On kauneutta, joka saa unohtamaan rujoudet. On riemua, joka saa vakavimmankin nauramaan ääneen. On lahjoja, jotka saavat saajansa tuntemaan itsensä rakastetuksi. On ihmisiä, joita ilman elämää ei osaisi kuvitellakaan.

Tänä vuonna minun jouluni kohdalle osui viiden suora kaikenlaista, jonka olisin mieluusti jättänyt välistä. Mutta joulupäivän aamuna avasin siskonpedillä silmäni ja näin rakkaita pikkutyyppejä yhä tuhisemassa untaan. Silitin niiden poskia. Hiivin alakertaan joulutähden hämärään pelamaan yhden pienen aamuvirkun kanssa uutta lautapeliä. Vähitellen unisia rakkaita alkoi kerääntyä keittiöön napsimaan kinkkua aamiaiseksi. Ja yhtäkkiä hirveällä hässäkällä pakkasimme kolme autollista isoja ja pieniä ja urheilukamppeita ja lähdimme kohti joulupäivän kisoja, ruokapöytää ja taas uusia lautapelejä. Ja siinä minä monta kertaa vakaasti ajattelin: viis viiden suorasta, kiitän kaikesta tästä hyvästä.

PS. Huolimatta ennätysmäisestä määrästä pelattuja lautapelejä emme kehittäneet riitaa lautapelien äärellä, vaan löysimme jopa pari uutta suosikkia!

Muruseni, mä luotan suhun!

Istuin liian suurella tuolilla kymmenien muiden lasten ja vanhempiemme seassa. Kävimme vuorotellen soittamassa hartaasti harjoittelemiamme kappaleita. Minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Mutta pakotietä ei ollut. Jokaisen oli omin pikkujaloin käveltävä pianon luo ja soitettava kappaleensa urheasti loppuun saakka. Olisi ollut ajanhukkaa koittaa kieltäytyä kunniasta. Matinean aika tuli joka kevät.

Olin muutaman kaverini kanssa luokan edessä pitämässä pakollista esitelmää. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja aiheenamme oli Bolivia. Joitakin meistä jännitti enemmän, joitakin vähemmän. Joistakin meistä jännityksen aisti helpommin, joistakin ei laisinkaan. Kesken esitelmämme yleisöstä kuului kysymys: minkä värinen on paloauto? Ei ollut vaikea arvata, mihin kategorioihin minä kuuluin. Ja poskeni punoittivat taas entistä syvemmin paloauton värisinä.

Välillä kohtaan niitä pienempiä ihmisiä, jotka ovat nyt elämässään samanlaisten fiilisten keskellä. Heitäkin jännittää välillä aivan kuollakseen, että he epäonnistuvat, tai että heistä ei enää tykätä, jos he epäonnistuvat. Sydämeni liikahtaa heidän puolestaan, mutta minä tiedän mitä sanoa heille silloin. Muruseni, sä osaat kyllä, ja mä luotan suhun. Ja vaikka tämä menisikin tällä kertaa pieleen, niin rakastan sua silti, ja sä olet aina mun lemppari.

Eilen istuin muutaman sadan ihmisen edessä aikeissa astua pian mikin taakse. Lavalla katselin ihmisten kasvoja, joista moni oli kovin tuttuja, osa vieläpä kovin rakkaita. Ei minua enää niin kamalasti jännittänyt. Tarpeeksi monta kertaa kun on tilanteissa, joissa joutuu jännityksensä kohtaamaan, niin se menettää ihmeesti voimiaan. Ja silti minusta tuntui, että niistä rakkaista kasvoista kaikki sanoivat minulle noita sanoja, joita nykyään toistelen niille pienemmille. Ihan kuin he kaikki olisivat varmuuden vuoksi vakuutelleet, että kotona ei tarvitse jännittää.

Mene ja seikkaile!

Siinä me istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla omiin askareisiimme uppoutuneina. Kesken kaiken, aivan arvaamatta kohotit kysyvän katseesi minuun.

Oonko mä joskus sanonut sulle jotain mikä on loukannut sua ja jäänyt sun mieleen?

Katsoin sinua yllättyneenä ja näin vakavat, vilpittömät silmäsi. Odotit vastaustani luottaen siihen, että sanoisin sen mikä totta on.

Ei, et ole sanonut mitään sellaista, vastasin varmasti.

Katsoimme toisiamme, ja huolesi vaihtui huojennukseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen ymmärsin vihdoin kysyä sinulta.

Oonko mä joskus loukannut sua tai sanonut jotain mikä on jäänyt painamaan sun mieltä?

Ei, et sä oo, sinä vastasit yhä lujasti silmiini katsoen. Ja olin varma, että silmistäsi pilkahteli anteeksianto. Hymyilimme.

Jatkoimme pöydän ääressä omia puuhiamme. Vasta myöhemmin tajusin, mitä sinä olit sanoillasi tehnyt. Ymmärsin, että sinä olit juuri taiten tarkistanut, että pöytä välissämme on murusista puhdas. Sinä olit varmistanut, että kaikki on valmista lähtölaskentaan. Sinä olit hyvästellyt minut. Ja nyt sinä olit valmis lähtemään toisille teille.

Mutta minä en ollut valmis lähtöösi ensinkään. Mietin musertuneena, olinko sittenkään rakastanut tarpeeksi ja kaikilla olemassa olevilla keinoilla. En kestänyt, että lähtösi aika tuli sitten lopulta niin kamalan nopeasti. Kätkin kuitenkin kyyneleeni sinulta, sillä eiväthän ne kuuluneet kannettaviksesi. Ne olivat minun osani. Sinulle kuuluivat vapaus, unelmat ja syvä, kupliva ilo! Ja niinpä viimeiset viikkomme minä hymyilin sinulle rohkaisevasti, haaveilin kanssasi tulevaisuudestasi ja sanoin että elämä on ihmeellistä, mene ja seikkaile!

menejaseikkaile1

Vielä vuosien jälkeenkin muistan sinut elävästi siinä pöydän toisella puolen ja vielä vähän myöhemmin seisomassa edessäni viimeistä kertaa. Niin nopeasti en pysty sinua ajattelemaan, etteikö sydämeni ehtisi täyttyä ilosta, ylpeydestä ja haikeudesta. Enkä minä tule koskaan valmiiksi päästämään sinua. Mutta minä halaan sinua taas ja kuiskaan perääsi: ole rohkea, olet rakas ja nähdään taas!

Ikävä

Varpaat kasvimaan mullassa odotimme isiäni saapuvaksi, sinulla kädessäsi vesiletku. Olit keksinyt, että ruiskutamme auton ikkunaan vettä, kun se kurvaa näkyviin. Hihittelimme jo etukäteen. Kun auto saapui, tajusit liian myöhään, että auto ei ollut isini vaan naapurin miehen. Ja hänellä oli ikkuna auki. Kun mies astui autosta ulos kasvot ja paita märkinä, koitit urheasti pidätellä nauruasi. Niin minäkin. Sinä kuusikymmentä, minä kuusi.

Ovikellosi soi yllättäin. Aukaistessasi oven näit minut vähän hysteerisenä ja itkuisena. Olin karkumatkalla, sillä olin saanut tarpeekseni vanhemmistani ja päättänyt lähteä. Liftasin luoksesi. Muutaman niukan vastaukseni jälkeen päätit kai, että parasta terapiaa ovat vanhat suomalaiset elokuvat. Mutta vain tunti myöhemmin karkumatkani päättyi isin kaartaessa autolla pihaasi. Kun kävelin autolle edelleen vähän sekaisena, huiskutit  vieläkin hivenen huolestuneena ikkunassa. Sinä seitsemänkymmentä, minä kuusitoista.

Istuin pienessä keittiössäsi sinua vastapäätä. Kaadoin lasiisi piimää ja annoin käteesi haarukan. Ota sieltä herkkulaatikosta mitä haluat, sinä sanoit. Niin kuin satoja kertoja ennenkin. Ja sieltä minä otin. Niin kuin satoja kertoja ennenkin. Sinä kahdeksankymmentä, minä kaksikymmentäkuusi.
mummi3
Muutama päivä sitten ajoin kotikaupunkisi ohi. Menen käymään mummilla, viivähti mielessäni ajatus. Ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen, mieleni teki minulle tepposet. Kun saavuin kotiin, aukaisin sinulta perimäni digiboksin ja silmiini osui taas kerran viimeinen sinun tallentamasi ohjelma. Sen nimi on Minä elän.