Iso kysymys

Mitä sä kadut sun elämässä? kysyin sulta. Olin miettinyt jo pidempään, mitä tässä elämässä kannattaisi tehdä. Mitä valita ja mitä ei, kun just nytkin pitäisi valita vaikka mitä. Olin nähnyt monenlaisia aikuisia. Osa niistä vaikutti aika kypsiltä tapauksilta, enkä nyt tarkoita hyvällä. Niitä otti päähän mennä töihin eikä ne töistä palattuaan tehneet juuri mitään. Tai ehkä just ja just katto telkkaria. Toisaalta jotkut aikuiset vaikuttivat tyytyväisemmiltä. Ne tykkäsivät yleensä töistään, harrastivat ja tekivät vaikka mitä. Kokeilivat jopa välillä jotain uutta niinku jotain avantouintia, benjihyppyä tai pleikkarin pelaamista.

No mä päätin kysyä sulta. Arvelin että saisin sulta ainakin jonkilaisen vastauksen. Sä ainakin teit paljon! Sä oot kaikki viikonloput sun perheen ja ystävien kanssa ja aina teillä on jotain juhlia. Enkä mä tajua kuinka innossais sä voit olla niistä tanssikursseista ja kirjapiireistä, joilla käyt. Näin sua neljänä päivänä viikossa, mutta tilaisuuteni tuli vasta muutaman viikon odottelun jälkeen, kun yks mun luokkakaveri ei ollut koulussa. Oltiin siis vihdoin kahden.

Aattelin jo, että loukkaannuit. Mutta sitten tajusin, että sä epäröit. Keskeytit kaiken mitä olit tekemässä ja katsoit mua tarkasti. Yritit selkeesti ostaa aikaa kysymällä, mitä tarkoitin. Mutta kyllä sä tiesit jo mitä ajoin takaa. Miten mä osaan valita oikein? Miten eletään onnellista elämää? Mitä jos teen jotain ihan väärin?

Voi rakas, sä huokasit pöytäsi takana, nojasit leukasi käsiisi ja tuijotit hetken ikkunasta ulos kuin vastausta maisemasta etsien. Olit kyllä ainoa ope, joka sanoi meitä rakkaiksi. Mut ei se mua haitannut, koska tiesin että sä oikeesti tykkäsit meistä. Ja siksihän mä sulta just kysyinkin.  Kun sitten aloit puhumaan, valitsit sanojasi paljon kauemmin kuin yleensä, ja mä kuuntelin.

Nyt kun muistelen sitä hetkeä, niin mä ymmärrän, että mun kysymys oli mahdoton vastata. Onneksi tiesit, että se oli vilpitön kysyä. Muistan vain nuo kaksi ekaa sanaasi ja sen miltä näytit kertoessasi juttuja sun elämästä. Vaikka enhän mä silloin olisi osannut kertoa mitä kasvoillas näkyi. Mutta nyt tiiän miks epäröit ja miks valitsit sanojasi niin kovasti, ja osaan kertoa senkin miltä näytit. Näin kasvoillas kiitollisuuden jonka kulmissa viivähti välillä suru ja luottamuksen jonka nurkissa vilkkui ilo. Luulen, että muistan kaiken mitä muistaa kannattaa.

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä

Meille tulee vauva! sinä kerroit kasvot onnesta hehkuen. Ja tiesit samalla tuovasi mieliimme kaikki mahdolliset vauvat: saadut, syntymättömät, menetetyt ja toivotut mutta saamatta jääneet. Yksi meistä mietti elämää, jota ei toiveistaan huolimatta vielä koskaan ollut kantanut sisällään. Toisen mieleen nousi pienen pieni vauvansa, joka ei koskaan selvinnyt tähän maailmaan. Kolmannen sydäntä riipaisi viiltävä ikävä enkelilapsiaan. Neljännen vatsaa kouraisi polttava vauvakuume, vaikka isäehdokkaita ei ollut edes näköpiirissä.

Kyllä sinä tiesit, etteivät vauvauutiset enää näillä vuosilla ja näillä elämillä ole niin yksioikoisen onnellisia kuin mitä ne joskus aiemmin ovat olleet. Muutamassa sekunnissa mielissämme ehti käydä lukuisia miksi-alkuisia kysymyksiä, joiden muotoja on ääretön määrä. Tunteissamme syntyi hetkessä ristiaallokko, jonka tumman sävyt säpsäyttävät joka kerta. Kuinka viiltävää voikaan olla kateus ystävän pyöristyvästä vatsasta. Kuinka ahdistavaa mustasukkaisuus ystävän sylistä, joka kohta ja jälleen kerran on ääriään myöten täysi. Kuinka syvää suru toteutumattomasta haaveesta, joka on toisille totta niin helposti.

Mutta tietämästäsi huolimatta sinä luotit meihin ja siihen miten uutiseesi reagoisimme. Kasvomme sulivat hymyihin, kehomme pehmenivät halauksiin ja äänemme kirkastuivat onnentoivotuksiin. Kysyimme tulevien isosisarusten reaktioista, lasketusta ajasta, vauvan sukupuolesta ja sinun fiiliksistäsi. Yli kaikkien ajatuksiemme valitsimme iloita puolestasi, sinun vauvastasi, ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Hetki oli sinun.

Aavistelit kai senkin, että myöhemmin tyhjät sylimme pakottivat meidät taas kerran kohtamaan kysymyksemme ja tunteemme. Arvelen, että samaan aikaan kun me itkimme, raivosimme tai kuka mitäkin, sinä lähetit meille voimaa ja iloa – toivoit varmaan niitä vauvojakin. Sillä niin kuin sinun ilosi on meidän ilomme, meidän surumme ovat sinun surujasi.

Lattee kaikille

Pahimmat kilpailijat päättivät yhdistää voimansa. Olla samassa veneessä, selkä vasten selkää. ”Kunnioitus on kasvanut yhteisissä projekteissa”, sanovat. Miksi kampittaa, kun on taas uus tapa boostata tää isommaks.

Netti täyttyy dissailusta ja kyynikoista. Pelkkää bisnestä. Ei ne oo tosissaan. Tää on laskelmoitua.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaik riidat meinais repii kaiken

Vihapuhe puhututtaa netissä, telkkarissa ja kahvipöydissä. Repii rikki molemmin puolin ja pudottaa päättäjiä paikoiltaan. Muiden maiden malleja mietitään, ja samalla spekuloidaan oikeusistuimia myöten, mihin käsitteen rajat yltävät.

Saako sanoa niin tai näin. Otetaanko sivulauseella hipaisusta vai saako sanansäilällä jopa lyödä, jos osaa perustella oikein, tai jos kolauttaa vaan  v i t s i l l ä, osoittaakseen p o i n t i n.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Omasta mielestä parhaita molemmat
Muut menee selän taakse pelkää
Me mennää selkä vasten selkää

Miksi toisen menestys olisi pois sulta. Tai multa. Miksi toisen erilaisuus olisi pois keneltäkään.

Kateusko meitä ajaa. Joku jossain saa enemmän kuin minä. Joku jossain uskaltaa olla toisenlainen kuin me muut. Joku uskaltaa tehdä omia ratkaisujaan.

Se joku on voinut myös menettää enemmän kuin minä. Kotinsa, perheensä, kotimaansa. Terveytensä, yksityisyytensä, turvallisuutensa.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaikka riidat meinais repii kaiken
Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Käännän selän, vaan selkää vasten

Vai pelko. Ne tulee tänne, tää on mun ja meidän. Ne tuo tullessaan toisenlaiset ajatukset.

Niiden tullessa mekin joudumme miettimään, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme. Teemme, olemme, käyttäydymme.

Eikä riitä, että vihataan muita. Ehditään kiusata toisiammekin. Laaditaan uusia sääntöjä: ken leikkiin ryhtyy, se kiusaamisenkin kestäköön.

Kiusataan koska jollain on vääränlainen pipo, vääränmalliset housut, vääriä kavereita, väärä mielipide. Väärä elämä.

Jos sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään rakentavaa

Olisiko jo aika nostaa, auttaa ja kannustaa.

Kun sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään parempaakaan
Tää on rakkaudella vihaajille pa-pa-pa-paa!

Nettiurpojen lisäksi tämän postauksen inspiroivat Profeetat, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana ja yksi rohkea nainen.

Jäbät hei, sori äskeisest
Mul on ollu jotenki pitkä päivä ja mul jotenki leikkas kii tiäksä
Ei pitäis ottaa näi henkilökohtasesti näitä
Mut mä kävin hakee lattee kaikille!
(Oi kiitos, ihanaa!)

Nih.

(Sitaatit | Profeetat: Sinuhe | Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Rakkaudella vihaajille)

Kuulisinpa oikein

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei ”luteilis toisen päässä”,
niin kuin tuttavaa oli opinnoissaan ohjattu.
Ettei luulis, että tietää
mitä toinen ajattelee
ja tuntee,
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei antais valmiita vastauksia
ja syöttäis sanojaan toisille.
Ettei kuvittelis, että ymmärtää
oman kokemuksensa perusteella,
miltä joku jostakin tuntuu –
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
että useammin aloittais lauseensa
”oon tässä vähän ajatellut”
kuin ”no se asiahan on niin että”.
Ettei unohtais, että sillä toisellakin on
kolhunsa ja kokemuksensa,
oivalluksensa ja onnistumisensa.

Kun vaan kysyis ja kuuntelis.
Ei luteilis.

Kenessä äidillisyys asuu?

Elämässäni on muutamia erityisiä ystäviä, jotka ovat myös äitejä. He ovat äitejä, jotka huolehtivat ja hoivaavat. He opettavat elämisen rajoja ja osoittavat loputonta rakkautta. He laittavat ruokaa, kuskaavat harrastuksiin ja lukevat kirjoja. He kannustavat ja ovat läsnä.

Nuo äidit myös antavat aarteensa hoidettaviksi, vauvansa hyssyteltäviksi ja taaperonsa leikitettäviksi. He kysyvät, haluatko mennä lapsen kanssa taaperojumppaan, ostamaan ekoja talvikenkiä tai syöttämään sorsia. Yhteisissä ruokapöydissä ei ole väliä, kuka kenenkin lasta syöttää, ja iltasadun lukija kyläilyiltoina on se, kenellä siihen on eniten energiaa. He luottavat, että muutkin osaavat täytellä tuttipullot, vaihtaa vaipat, pukea piltit pakkaseen ja raahata riskaavat jäähdyttelemään – jopa ilman yksityiskohtaista listaa hoito-ohjeista. Heitä ei haittaa, jos heille palautetaan vauva jaloissaan isoveljen villasukat, kunhan unet ja syönnit sujuvat suht säännöllisesti ja ennen kaikkea kunhan meno on hyväntuulista ja onnellista. Heidän äitiyttään eivät toiset aikuiset lasten elämissä uhkaa.

Arvostan suuresti näitä ystäviäni ja heidän avaraa äitiyttään. He antavat tilaa äidillisyydelle siellä, missä kaikki eivät sitä huomaa olevankaan. He jakavat vastuuta lapsistaan niillekin, joiden kohdun seiniä ei yksikään vauva ole potkinut mutta joiden sydämissä äidillisyys asuu. He jakavat äitiyden iloja ja hiekkalaatikkoarjen ahdistuksia katsomatta siihen, kuinka monta lasta ystävä on synnyttänyt vai onko ollenkaan. Toisinaan he pyytävät itsekin apua, mutta ovat aina kiitollisia jos pyytämättä sipaisee keittiön imurilla, vie itkuisen vauvan vaunuttelemaan tai järjestää koko konkkaronkan metsäretkelle. He uskaltavat antaa lapsensa rakastettaviksi myös muille. Ja niin tehdessään epäilemättä antavat anteeksi lukuisia tökeröitä tokaisuja ja naurettavia neuvoja.

Minulla ei ole yhtäkään lasta, mutta näiden ystävieni lapsia olen rakastanut niin kuin he olisivat omiani. Olen puhaltanut pois pipin ja halannut pois ikävän. Olen houkutellut esiin hymyn ja hipsutellut esiin naurun. Olen murehtinut kerhojen, päiväkotien ja koulujen alkuja. Olen iloinnut pienistä käsistä kaulalla, märistä pusuista poskilla ja rakkaudentunnustuksista korvissa. Olen itkenyt kasvamista, erossaoloa ja hyvästejä. Olen suukottanut tulemisia, lähtemisiä, hyviä huomenia, kauniita unia ja usein ihan muuten vain. Olen ajatellut, että jos nämä lapset ovatkin ainoat rakastettavikseni annetut lapset, niin en voi muuta kuin kiittää. Ja osoittaa rakkauteni ja äidillisyyteni niille, jotka välillä syliini lainaksi lasketaan.

Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Presidentti Sauli Niinistö

 

Riittävän hyvä joulu

Joulu on vaikeaa aikaa suurelle osalle ihmisistä. Nekin meistä, joiden joulut näyttävät perinteikkäiltä, runsailta ja idyllisiltäkin, kätkevät kovin usein seiniensä tai vähintäänkin nahkojensa sisään kaipausta, ahdistusta tai liian suuria odotuksia. Kaipausta niiden tykö, jotka ovat kaukana tai jo taivaassa. Ahdistusta suvun sisällä vaikuttavista jännitteistä tai vaikeista ihmissuhteista. Odotuksia siitä, millainen hyvä joulu on – aivan kuin täydellisyys olisi saavutettavissa juuri jouluna.

Täydellistä joulua ei olekaan. On etukäteistaistoja siitä, ollaanko aattona anoppilassa, mummolassa vai ihan vain kotona. On stressiä ruuhkaisilla parkkipaikoilla aatonaattona, kiristynyttä tunnelmaa joulurauhan julistuksen aikaan ja nahisteluja lastenhuoneessa juuri ennen joulupukin saapumista. On lukemattomia liian kuiviksi paistettuja kinkkuja, syömättä jääneitä lanttulaatikoita ja ennen aattoa syötyjä piparkakkutaloja. On ostamatta jääneitä hautakynttilöitä ja hansikaslokeroon unohtuneita joulukortteja. On lasten mielestä liian vähän lahjoja, teinien mielestä vääränlaisia lahjoja tai mummin mielestä ihan liikaa lahjoja. On kolhuja, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Ja ehkä lopulta on lautapelin äärellä rakennettu mehevä perheriita aineksinaan kaikki se, mikä mieltä on pyhinä kiristänyt.

Hyviä jouluja kuitenkin on. On hetkiä, jotka lämmittävät sydämen salaisinta sopukkaa. On sanoja, jotka painuvat mieleen vuosiksi. On kauneutta, joka saa unohtamaan rujoudet. On riemua, joka saa vakavimmankin nauramaan ääneen. On lahjoja, jotka saavat saajansa tuntemaan itsensä rakastetuksi. On ihmisiä, joita ilman elämää ei osaisi kuvitellakaan.

Tänä vuonna minun jouluni kohdalle osui viiden suora kaikenlaista, jonka olisin mieluusti jättänyt välistä. Mutta joulupäivän aamuna avasin siskonpedillä silmäni ja näin rakkaita pikkutyyppejä yhä tuhisemassa untaan. Silitin niiden poskia. Hiivin alakertaan joulutähden hämärään pelamaan yhden pienen aamuvirkun kanssa uutta lautapeliä. Vähitellen unisia rakkaita alkoi kerääntyä keittiöön napsimaan kinkkua aamiaiseksi. Ja yhtäkkiä hirveällä hässäkällä pakkasimme kolme autollista isoja ja pieniä ja urheilukamppeita ja lähdimme kohti joulupäivän kisoja, ruokapöytää ja taas uusia lautapelejä. Ja siinä minä monta kertaa vakaasti ajattelin: viis viiden suorasta, kiitän kaikesta tästä hyvästä.

PS. Huolimatta ennätysmäisestä määrästä pelattuja lautapelejä emme kehittäneet riitaa lautapelien äärellä, vaan löysimme jopa pari uutta suosikkia!

Kaikki kesken

Äiti, mä toivon ettei sulla olisi niin paljon töitä.”

Hätkähdin sanojasi. En ollut pyykinpesultani ja ruuanlaitoltani huomannut, että olin laiminlyönyt tehtävistäni tärkeimmän. Unohdin antaa sinulle aikaani. Minustakin parhaita ovat päivät, joina tiskipöytä saa rauhassa olla täynnä murusia, ja posket ulkoilusta punaisina hörpimme yhdessä kaakaota miettien, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Päätän taas kerran sulkea silmäni sotkulta ja siivoamisen sijaan sukeltaa leikkien pyörteisiin, hullunhauskaan hassutteluun ja ihan mihin tahansa mitä keksit. Tänään lupaan olla kissa tai prinsessan palvelija vaikka tuhat kertaa. Tiskivuoret voivat kyllä odottaa, sinä olet pieni enää hetken.

En osaa sitä paremmin kuvailla, joten lainaan itseäni lahjakkaampaa:

Vauvalla on kaikki kesken,
kirjahyllyn kirjat pitää lattialle laittaa
ja kuvalehden sivut mytätä ja taittaa.
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,

ei haittaa, ei haittaa:

pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.
-Johanna Venho-

One more

 121d10df6d77519c2737d1a528812333-253x277x90

this being human is a guest house
every morning a new arrival
a joy, a depression, a meanness
some momentary awareness comes
as an unexpected visitor

welcome and entertain them all!

be grateful for whoever comes
because each has been sent
as a guide

Coldplay: Kaleidoscope (based on Persian poet Rumi)

Magic

Under this pressure, under this weight
We are diamonds

I feel my heart beating
I feel my heart beneath my skin
I feel my heart beating
Oh, you make me feel
Like I’m alive again
Alive again

Miten kirjoittaa jostain, mille ei oikein ole sanoja. Siitä, mistä melkein mieluummin laulaisi. Minkä helpommin purkaisi sormenpäistään koskettimien kautta säveliksi kuin selityksiksi.

Miten avata prosessia, jonka langanpäästä ei saa kiinni kirjaimin, mutta joka muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi, kun kirjaimet muuntuvat äänenkorkeuksiksi ja sävelharmonioiksi.

lying in the gutter, aiming for the moon
trying to empty out the ocean with a spoon
up and up, up and up
how come people suffer how come people part?
how come people struggle how come people break your heart?
break your heart
yes I want to grow yes I want to feel
yes I want to know show me how to heal it up
heal it up
see the forest there in every seed
angels in the marble waiting to be freed

we’re going to get it get it together right now
going to get it get it together somehow
going to get it get it together and flower

Mikä voima onkaan siinä, kun joku saa käänneltyä sanat juuri oikein päin. Miten voivatkaan napakat lyriikat osua naulan kantaan, näyttää suuntaa ja täyttää pään tuoreilla näkökulmilla.

Jotain ylimaallista on niissä sävelkuluissa, jotka avaavat oven sieluun, räjäyttävät kaikki padot ja vievät toisiin maailmoihin. Niissä rytmeissä, jotka saavat jähmeimmänkin keinahtelemaan. Harmonioissa, jotka nostavat kyyneleen karskeimmankin silmään.

and you can say what is, or fight for it
close your mind or take a risk
you can say it’s mine and clench your fist
or see each sunrise as a gift

Kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman sitä. Kuinka monta kysymystä jäisi vaille vastausta. Kuinka monta kertaa useammin eksyisimme polultamme tai kävelisimme ohi oikeiden ovien. Kuinka monta kohtaamista köyhempiä olisimme. Kuinka paljon enemmän pelkäisimme.

We sat on a roof, named every star
shared every bruise and showed every scar
hope has its proof put your hand in mine
Life has a beautiful crazy design

and time seemed to say
Forget the world and its weight
And here I just want to stay
Amazing day amazing day

We sat on a roof, named every star
you showed me a place where you can be what you are

k4m

So I say
Thank you for the music, the songs I’m singing
Thanks for all the joy they’re bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me

[Sitaatit viimeistä lukuun ottamatta Coldplayn Head Full of Dreams -levyltä, jonka nimikkokiertueen keikka räjäytti tajuntani ja mullisti maailmani viime kesänä. Viimeinen on vanhaa kunnon Abbaa, jonka kulttimaine ei ole syyttä syntynyt.]