Maailman pisin matka

Maailman pisin matka alkoi sinun vuoteesi vierestä. Olit juuri syntynyt, olit minun, mutta sylini jäi huutamaan tyhjyyttään joka kerta, kun kävelin luotasi pois. Joka ilta peittelin suureen sänkyyn sinut, pienen, rukoillen, että joku olisi vierelläsi jos yöllä heräät. Pyytäen, ettet olisi peloissasi tai yksinäinen. Joka aamu sydän huolesta sykkyrällä avasin oven toiseen maailmaan toivoen, ettei käytävillä kaikuva itku johtaisi sinun huoneeseesi.

Usein olisi tehnyt mieli vain nostaa sinut syliini ja kävellä pois. Sulkea ovi perässämme, jättää taakse tuo maailma kipuineen, tutkimuksineen, leikkauksineen, diagnooseineen. Mutta luovuin sinusta, annoin paikkani hetkeksi muille, jotta saisin sinut pitää. Vastoin kaikkia vaistojani, jokainen solu minussa tuskaa huutaen, laitoin peiton päällesi, toivotin sinulle hyvää yötä ja kävelin pois. Joka ilta.

Luulin, ettemme kumpikaan selviäisi. Etten saisi sinua koskaan viereeni nukkumaan. Sairaalan seinälle oli kirjoitettu: ”Ihmeitä ei tapahdu, vaan niitä tehdään”. Minä sanon että ihmeitä syntyy. Sinä olet sellainen, minun pieni sankarini. Jokainen sydämesi lyönti on ihme. Enkelit valkoisissa takeissaan ja terveyssandaaleissaan antoivat sinut takaisin minulle, syliini, jonne kuulut. Mutta eivät he sinua tehneet. Eikä sinua suurempaa ihmettä ole.

Kenessä äidillisyys asuu?

Elämässäni on muutamia erityisiä ystäviä, jotka ovat myös äitejä. He ovat äitejä, jotka huolehtivat ja hoivaavat. He opettavat elämisen rajoja ja osoittavat loputonta rakkautta. He laittavat ruokaa, kuskaavat harrastuksiin ja lukevat kirjoja. He kannustavat ja ovat läsnä.

Nuo äidit myös antavat aarteensa hoidettaviksi, vauvansa hyssyteltäviksi ja taaperonsa leikitettäviksi. He kysyvät, haluatko mennä lapsen kanssa taaperojumppaan, ostamaan ekoja talvikenkiä tai syöttämään sorsia. Yhteisissä ruokapöydissä ei ole väliä, kuka kenenkin lasta syöttää, ja iltasadun lukija kyläilyiltoina on se, kenellä siihen on eniten energiaa. He luottavat, että muutkin osaavat täytellä tuttipullot, vaihtaa vaipat, pukea piltit pakkaseen ja raahata riskaavat jäähdyttelemään – jopa ilman yksityiskohtaista listaa hoito-ohjeista. Heitä ei haittaa, jos heille palautetaan vauva jaloissaan isoveljen villasukat, kunhan unet ja syönnit sujuvat suht säännöllisesti ja ennen kaikkea kunhan meno on hyväntuulista ja onnellista. Heidän äitiyttään eivät toiset aikuiset lasten elämissä uhkaa.

Arvostan suuresti näitä ystäviäni ja heidän avaraa äitiyttään. He antavat tilaa äidillisyydelle siellä, missä kaikki eivät sitä huomaa olevankaan. He jakavat vastuuta lapsistaan niillekin, joiden kohdun seiniä ei yksikään vauva ole potkinut mutta joiden sydämissä äidillisyys asuu. He jakavat äitiyden iloja ja hiekkalaatikkoarjen ahdistuksia katsomatta siihen, kuinka monta lasta ystävä on synnyttänyt vai onko ollenkaan. Toisinaan he pyytävät itsekin apua, mutta ovat aina kiitollisia jos pyytämättä sipaisee keittiön imurilla, vie itkuisen vauvan vaunuttelemaan tai järjestää koko konkkaronkan metsäretkelle. He uskaltavat antaa lapsensa rakastettaviksi myös muille. Ja niin tehdessään epäilemättä antavat anteeksi lukuisia tökeröitä tokaisuja ja naurettavia neuvoja.

Minulla ei ole yhtäkään lasta, mutta näiden ystävieni lapsia olen rakastanut niin kuin he olisivat omiani. Olen puhaltanut pois pipin ja halannut pois ikävän. Olen houkutellut esiin hymyn ja hipsutellut esiin naurun. Olen murehtinut kerhojen, päiväkotien ja koulujen alkuja. Olen iloinnut pienistä käsistä kaulalla, märistä pusuista poskilla ja rakkaudentunnustuksista korvissa. Olen itkenyt kasvamista, erossaoloa ja hyvästejä. Olen suukottanut tulemisia, lähtemisiä, hyviä huomenia, kauniita unia ja usein ihan muuten vain. Olen ajatellut, että jos nämä lapset ovatkin ainoat rakastettavikseni annetut lapset, niin en voi muuta kuin kiittää. Ja osoittaa rakkauteni ja äidillisyyteni niille, jotka välillä syliini lainaksi lasketaan.

Riittävän hyvä joulu

Joulu on vaikeaa aikaa suurelle osalle ihmisistä. Nekin meistä, joiden joulut näyttävät perinteikkäiltä, runsailta ja idyllisiltäkin, kätkevät kovin usein seiniensä tai vähintäänkin nahkojensa sisään kaipausta, ahdistusta tai liian suuria odotuksia. Kaipausta niiden tykö, jotka ovat kaukana tai jo taivaassa. Ahdistusta suvun sisällä vaikuttavista jännitteistä tai vaikeista ihmissuhteista. Odotuksia siitä, millainen hyvä joulu on – aivan kuin täydellisyys olisi saavutettavissa juuri jouluna.

Täydellistä joulua ei olekaan. On etukäteistaistoja siitä, ollaanko aattona anoppilassa, mummolassa vai ihan vain kotona. On stressiä ruuhkaisilla parkkipaikoilla aatonaattona, kiristynyttä tunnelmaa joulurauhan julistuksen aikaan ja nahisteluja lastenhuoneessa juuri ennen joulupukin saapumista. On lukemattomia liian kuiviksi paistettuja kinkkuja, syömättä jääneitä lanttulaatikoita ja ennen aattoa syötyjä piparkakkutaloja. On ostamatta jääneitä hautakynttilöitä ja hansikaslokeroon unohtuneita joulukortteja. On lasten mielestä liian vähän lahjoja, teinien mielestä vääränlaisia lahjoja tai mummin mielestä ihan liikaa lahjoja. On kolhuja, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Ja ehkä lopulta on lautapelin äärellä rakennettu mehevä perheriita aineksinaan kaikki se, mikä mieltä on pyhinä kiristänyt.

Hyviä jouluja kuitenkin on. On hetkiä, jotka lämmittävät sydämen salaisinta sopukkaa. On sanoja, jotka painuvat mieleen vuosiksi. On kauneutta, joka saa unohtamaan rujoudet. On riemua, joka saa vakavimmankin nauramaan ääneen. On lahjoja, jotka saavat saajansa tuntemaan itsensä rakastetuksi. On ihmisiä, joita ilman elämää ei osaisi kuvitellakaan.

Tänä vuonna minun jouluni kohdalle osui viiden suora kaikenlaista, jonka olisin mieluusti jättänyt välistä. Mutta joulupäivän aamuna avasin siskonpedillä silmäni ja näin rakkaita pikkutyyppejä yhä tuhisemassa untaan. Silitin niiden poskia. Hiivin alakertaan joulutähden hämärään pelamaan yhden pienen aamuvirkun kanssa uutta lautapeliä. Vähitellen unisia rakkaita alkoi kerääntyä keittiöön napsimaan kinkkua aamiaiseksi. Ja yhtäkkiä hirveällä hässäkällä pakkasimme kolme autollista isoja ja pieniä ja urheilukamppeita ja lähdimme kohti joulupäivän kisoja, ruokapöytää ja taas uusia lautapelejä. Ja siinä minä monta kertaa vakaasti ajattelin: viis viiden suorasta, kiitän kaikesta tästä hyvästä.

PS. Huolimatta ennätysmäisestä määrästä pelattuja lautapelejä emme kehittäneet riitaa lautapelien äärellä, vaan löysimme jopa pari uutta suosikkia!

Kaikki kesken

Äiti, mä toivon ettei sulla olisi niin paljon töitä.”

Hätkähdin sanojasi. En ollut pyykinpesultani ja ruuanlaitoltani huomannut, että olin laiminlyönyt tehtävistäni tärkeimmän. Unohdin antaa sinulle aikaani. Minustakin parhaita ovat päivät, joina tiskipöytä saa rauhassa olla täynnä murusia, ja posket ulkoilusta punaisina hörpimme yhdessä kaakaota miettien, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Päätän taas kerran sulkea silmäni sotkulta ja siivoamisen sijaan sukeltaa leikkien pyörteisiin, hullunhauskaan hassutteluun ja ihan mihin tahansa mitä keksit. Tänään lupaan olla kissa tai prinsessan palvelija vaikka tuhat kertaa. Tiskivuoret voivat kyllä odottaa, sinä olet pieni enää hetken.

En osaa sitä paremmin kuvailla, joten lainaan itseäni lahjakkaampaa:

Vauvalla on kaikki kesken,
kirjahyllyn kirjat pitää lattialle laittaa
ja kuvalehden sivut mytätä ja taittaa.
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,

ei haittaa, ei haittaa:

pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.
-Johanna Venho-

Muruseni, mä luotan suhun!

Istuin liian suurella tuolilla kymmenien muiden lasten ja vanhempiemme seassa. Kävimme vuorotellen soittamassa hartaasti harjoittelemiamme kappaleita. Minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Mutta pakotietä ei ollut. Jokaisen oli omin pikkujaloin käveltävä pianon luo ja soitettava kappaleensa urheasti loppuun saakka. Olisi ollut ajanhukkaa koittaa kieltäytyä kunniasta. Matinean aika tuli joka kevät.

Olin muutaman kaverini kanssa luokan edessä pitämässä pakollista esitelmää. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja aiheenamme oli Bolivia. Joitakin meistä jännitti enemmän, joitakin vähemmän. Joistakin meistä jännityksen aisti helpommin, joistakin ei laisinkaan. Kesken esitelmämme yleisöstä kuului kysymys: minkä värinen on paloauto? Ei ollut vaikea arvata, mihin kategorioihin minä kuuluin. Ja poskeni punoittivat taas entistä syvemmin paloauton värisinä.

Välillä kohtaan niitä pienempiä ihmisiä, jotka ovat nyt elämässään samanlaisten fiilisten keskellä. Heitäkin jännittää välillä aivan kuollakseen, että he epäonnistuvat, tai että heistä ei enää tykätä, jos he epäonnistuvat. Sydämeni liikahtaa heidän puolestaan, mutta minä tiedän mitä sanoa heille silloin. Muruseni, sä osaat kyllä, ja mä luotan suhun. Ja vaikka tämä menisikin tällä kertaa pieleen, niin rakastan sua silti, ja sä olet aina mun lemppari.

Eilen istuin muutaman sadan ihmisen edessä aikeissa astua pian mikin taakse. Lavalla katselin ihmisten kasvoja, joista moni oli kovin tuttuja, osa vieläpä kovin rakkaita. Ei minua enää niin kamalasti jännittänyt. Tarpeeksi monta kertaa kun on tilanteissa, joissa joutuu jännityksensä kohtaamaan, niin se menettää ihmeesti voimiaan. Ja silti minusta tuntui, että niistä rakkaista kasvoista kaikki sanoivat minulle noita sanoja, joita nykyään toistelen niille pienemmille. Ihan kuin he kaikki olisivat varmuuden vuoksi vakuutelleet, että kotona ei tarvitse jännittää.

CV

Naputtelin viime viikolla työhakemusta, ensimmäistä sitten lasten syntymän. Ei ollut muuten mikään ihan helppo juttu yrittää markkinoida omaa osaamistaan, kun tuntuu että siihen on välillä vaikea itsekin uskoa. Tämänhetkisten työnantajieni mielestä olen nimittäin nykyään enimmäkseen tuhma, näppylänaamainen ja pahanhajuinen.

Olen se ärsyttävä tyyppi, joka pakottaa syömään vaikka ruoka maistuu oudolle. Joka juoksee lasten perässä milloin mikäkin vaatekappale kädessään yrittäen pukea niitä vastahakoiselle kaksivuotiaalle. Niistetäänkö nenä? – EI!! Menisitkö potalle? – EI!! Älkää kaatako jugurttia pöydälle! – ÄITI ON TUHMA!!

Tyttäreni oli ehkä kolmevuotias, kun silloin vielä kolmihenkinen pieni perheemme heräili eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Loikoilimme kaikki vielä sängyssä ja tyttö katseli meitä erityisen tarkasti. Hetken päästä hän sanoi ihailevalla äänellä: ”Isi, sä olet kyllä tosi komea!” Sitten pieni hiljaisuus. ”Äiti, sulla on aika paljon näppyjä naamassa.”

Toki positiivistakin palautetta tulee. Aiemmin mainittujen lisäksi olen vähintään kerran päivässä rakas, lempi-suosikki tai paras kamu. Kelpaisikohan näistä joku ansioluetteloon?

Ikävä

Varpaat kasvimaan mullassa odotimme isiäni saapuvaksi, sinulla kädessäsi vesiletku. Olit keksinyt, että ruiskutamme auton ikkunaan vettä, kun se kurvaa näkyviin. Hihittelimme jo etukäteen. Kun auto saapui, tajusit liian myöhään, että auto ei ollut isini vaan naapurin miehen. Ja hänellä oli ikkuna auki. Kun mies astui autosta ulos kasvot ja paita märkinä, koitit urheasti pidätellä nauruasi. Niin minäkin. Sinä kuusikymmentä, minä kuusi.

Ovikellosi soi yllättäin. Aukaistessasi oven näit minut vähän hysteerisenä ja itkuisena. Olin karkumatkalla, sillä olin saanut tarpeekseni vanhemmistani ja päättänyt lähteä. Liftasin luoksesi. Muutaman niukan vastaukseni jälkeen päätit kai, että parasta terapiaa ovat vanhat suomalaiset elokuvat. Mutta vain tunti myöhemmin karkumatkani päättyi isin kaartaessa autolla pihaasi. Kun kävelin autolle edelleen vähän sekaisena, huiskutit  vieläkin hivenen huolestuneena ikkunassa. Sinä seitsemänkymmentä, minä kuusitoista.

Istuin pienessä keittiössäsi sinua vastapäätä. Kaadoin lasiisi piimää ja annoin käteesi haarukan. Ota sieltä herkkulaatikosta mitä haluat, sinä sanoit. Niin kuin satoja kertoja ennenkin. Ja sieltä minä otin. Niin kuin satoja kertoja ennenkin. Sinä kahdeksankymmentä, minä kaksikymmentäkuusi.
mummi3
Muutama päivä sitten ajoin kotikaupunkisi ohi. Menen käymään mummilla, viivähti mielessäni ajatus. Ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen, mieleni teki minulle tepposet. Kun saavuin kotiin, aukaisin sinulta perimäni digiboksin ja silmiini osui taas kerran viimeinen sinun tallentamasi ohjelma. Sen nimi on Minä elän.