Valoa ja varjoja

On maailman helpointa tuntea olevansa vähemmän kuin joku toinen. Itse asiassa se on jopa niin helppoa, että uskon siihen toisinaan lankeavan meistä ihan jokaisen. Iltaisin sohvan nurkassa tuttujen ja tuntemattomien elämää filttereiden läpi katsellessa on välillä on vaikea hahmottaa mikä on totta ja mikä vain mielikuvaa. Toinen toistaan silotellummat kuvat saavat aikaan tunteen siitä, että toisilla elämä soljuu katkeamattomassa harmoniassa hetkestä toiseen. Ruoho näyttää ihan varmasti aidan toisella puolella vihreämmältä, pellavalakanat kuohkeammilta ja lomamatkan maisemat upeammilta. Siinä ei tarvita kuin yksi vilkaisu omiin virttyneisiin verkkareihin, sotkuiseen kotiin tai ankeaan arkeen, ja huonommuudentunne on syntynyt.

20190622_160149

Toinen maailman helpoin juttu on jättää kertomatta puolet, tai enemmänkin. Kauneimpienkin kuvien taakse saattaa kätkeytyä salattua surua ja pohjatonta pelkoa. Täydellisesti asetellut kesäpäivän kattaukset, koko perheen yhteensopivat asut ja huolettomat poseeraukset rannalla voivat olla keino hetkeksi unohtaa se kaikki muu ja keskittyä varjojen sijaan valoon.

Seuraavan kerran, kun tunnet olosi surkeaksi siksi, että ajattelet kaikkien muiden elämän olevan omaasi upeampaa, muista tämä:

Älä kahdehdi niiden iloja,
joiden suruja et tunne.

-Tuntematon-

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kotiinpaluu

Koko yhteiselomme ajan olemme mieheni kanssa muuttaneet aina kahden vuoden välein uuteen kotiin. Nykyisessä kodissa vierähti poikkeuksellisen pitkät kolme ja puoli vuotta, mutta nyt on muuttolaatikot pakattu täälläkin. Nopeat käänteet ovat seuranneet toisiaan, ja ihan pian muutamme uuteen, väliaikaiseen kotiin. Vaihdamme luonnonläheisen ja rauhallisen asuinlähiön kaupungin vilinään ja oman pihan kaupungin puistoihin. Minulle ja miehelleni muutto tarkoittaa paluuta vanhoille tutuille kulmille, joilla opiskeluaikoina molemmat asuimme, joten uusi kotimme merkitsee isoa muutosta erityisesti lapsille.  Vanhat tutut ympyrät kavereineen ja leikkipaikkoineen jäävät taakse.  On opeteltava käyttämään hissiä ja kulkemaan varoen liikenteen seassa, ottamaan leikeissä huomioon alakerran naapurit ja valitsemaan mukaan vain tärkeimmät lelut. Jännitin vähän miten lapset tähän muutokseen reagoisivat, mutta eipä olisi tarvinnut.

home

Lapset suhtautuvat muuttoon ja uuteen kotiin kuin parhaaseen seikkailuun. Koko pitkän talven kissan ja koiran lailla tapelleet sisarukset sulautuvat saumattomasti yhteiseen leikkiin uuden kodin tyhjillä lattioilla. Olemme viimeisten viikkojen ajan lähes joka ilta käyneet tulevassa kodissamme pesemässä lattioita ja pyyhkimässä kaappeja. Ja aina kotiinlähdön hetkellä lapset kysyvät, joko pian voidaan jäädä uuteen kotiin yöksi. He eivät malttaisi enää odottaa.

Muuton myötä joudumme neliöiden vähentyessä karsimaan paljon. Iso osa tavaroista kannetaan suoraan varastoon. Minun ja mieheni sänky sijoitetaan huoneista toiseen, joka samalla toimittaa myös olohuoneen virkaa. Omaa tilaa ei uudessa kodissa ole kenelläkään, vaan tulemme elämään vieri vieressä, kirjaimellisesti samaa ilmaa hengittäen. Silti minusta tuntuu, että olemme saamassa paljon enemmän, kuin mistä luovumme.

dav

Nykyinen kotimme on ollut aivan ihana, ensimmäinen ikiomamme ja juuri meidän näköisemme. Siihen liittyy niin paljon muistoja, että varmasti viimeistä kertaa oven sulkiessa pala nousee kurkkuun. Tiedän sen olevan kuitenkin vain haikeutta ajan kulumisen edessä, ei surua. Kaikki minussa tietää, että nyt on tullut aika astua kohti uutta. Haluan sukeltaa tähän seikkailuun malttamattomana ja intoa puhkuen, aivan kuten lapseni. Vaikka suunnitelmissa ei vielä muutama kuukausi sitten mitään tällaista ollutkaan, olen nyt jo mykistynyt niiden uusien näkymien edessä, joita muutos tuo tullessaan. Tämän kesän agendalla onkin ottaa meille aikuisille jo ennestään tutut paikat haltuun koko perheen voimin ja löytää omasta rakkaasta kotikaupungista jotain ihan uutta.

//Anna

Brita-kakku mansikoilla

Kesän tietää alkaneen, kun saa ensimmäisen palan mansikkakakkua lautaselleen. Monta monituista hyvinkin erilaista versiota kyseisestä herkusta on tullut kokeiltua, mutta yksi taitaa silti pitää pintansa vuodesta toiseen. Kielen mennessään vievä kesäherkkujen ykkönen on tietysti Brita-kakku mansikoilla:

Tee ensin kakkupohja. Siihen tarvitset:
150 g voita
1 1/2 dl sokeria
4 kpl keltuaista
2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 1/2 dl kevytmaitoa

Kuumenna uuni 175-asteiseksi.

Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Erottele keltuaiset ja valkuaiset toisistaan. Lisää keltuaiset yksitellen kulhoon ja jatka vatkaamista. Sekoita leivinjauhe vehnäjauhoihin ja lisää jauhoseos taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Sekoita välillä, mutta vältä tässä vaiheessa turhaa vatkaamista. Levitä taikina nuolijalla ohueksi kerrokseksi uunipellille leivinpaperin päälle.

britakakku

Valmista sen jälkeen marenki:
4 kpl valkuaista
2 dl sokeria
3/4 dl mantelilastuja

Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää sokeri vähitellen ja jatka vatkaamista, kunnes seos on jäykkää ja kiiltävää. Marenki on valmista, kun se pysyy kulhon pohjalla, vaikka kulho käännetään ylösalaisin.

Levitä marenkiseos taikinan päälle. Ripottele mantelilastut marengin pinnalle ja paista kakkulevyä 175-asteisessa uunissa 20-30 min, kunnes marenki on saanut vähän väriä pintaan.

Anna kakkulevyn jäähtyä ja leikkaa se sitten kahtia. Nosta toinen levy tarjoilulautaselle.

Tee seuraavaksi täyte:
2 dl kuohukermaa
250 g maitorahkaa
1/2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 litra mansikoita

Vaahdota kerma, sekoita sen jälkeen kevyesti joukkoon rahka ja sokerit. Levitä täyte pohjalevylle. Viipaloi mansikat ja levitä ne täytteen päälle. Nosta toinen britakakkulevy päälle. Koristele vielä britakakun pinta mansikoilla ja mintun lehdillä.

//Anna

Sydän helpottunut huokaa

Sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Taas kerran menin liian pitkälle, enkä osannut lopettaa ajoissa. Osuin juuri siihen arkaan kohtaan, jonka tiedän niin hyvin. Unohdin hyvät tavat ja kaiken varovaisuuden rynnistäessäni tunteen vallassa tilanteeseen kuin elefantti posliinikauppaan. Katson sinuun säikähtäneenä, varmana siitä, että nyt meni jotain rikki. Kuitenkin suureksi helpotuksekseni olet vain hetken hiljaa, huokaiset syvään, mutta et jatka juttua etkä maksa takaisin samalla mitalla.

Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Lasi lipesi sormistasi, lensi kaaressa innokkaina selittävien käsiesi tieltä. Ihan tavallinen juttu, joka silti usein saa pinnan palamaan. Että pitikö nyt taas, olisi tässä ollut muutakin. Katsot minuun peloissasi, vesi jo silmissäsi pyörien, odottaen kuulevasi torumista. Sirpaleiden keskellä huuto jähmettyy huulilleni. Laskeudun viereesi, otan syliin ja sanon, että tiedän kyllä että se oli vahinko. Että ei se haittaa, niitä sattuu kaikille.

En ole soittanut sinulle pitkään aikaan, enkä tiedä millaista vastaanottoa odottaa. Laiminlyöntiäni ei selitä mikään, enkä voi itseäni puolustella. Näppäilen numerosi varovasti, mietin vastaatkohan ollenkaan, ja jos vastaat, mitä minulle sanot. Puhelin ei ehdi pirahtaa kuin yhden kerran, kun jo nappaat luurin käteesi ja omaan iloiseen tapaasi heläytät naurun heti alkuun. ”Voi miten mukava kun soitit, mitä sinulle kuuluu?” Kuukausien hiljaisuus kuroutuu umpeen hetkessä, ja pelkoni syytöksistä, vaivautuneisuudesta tai torjunnasta oli ihan turha. ”Milloin tulet kylään?”, kysyt.

armo2

Armoa on lempeys silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armoa on anteeksianto ennen kuin edes ehtii sitä pyytää. Armoa on tulla hylkäämisen sijaan hyväksytyksi, luota työntämisen sijaan syleillyksi.

Armon kohdatessaan sydän huokaa helpottuneena ja löytää levon.

//Anna

Blogitekstin otsikko on lainattu Laura Sippolan sanoittamasta laulusta Kaunis mieli

Saatan sinua

Tähän hetkeen ei ole yhtään sopivaa sanaa, enkä tiedä mitä viestiin kirjoittaisin. Vasta vähän aikaa sitten kuulin musertavat uutiset hoitojesi lopettamisesta, eivätkä mitkään lohduttavat lauseet tunnu riittäviltä juuri nyt. Lähetän matkaan pelkän sydämen toivoen, että tiedät mitä kaikkea se merkitsee.

On vaikeaa kuvitella hyvästelevänsä sinut, mutta vielä pahemmalta tuntuu, että sinä joudut hyvästelemään aivan kaiken. Joudut silittämään pienen tyttäresi poskea viimeisen kerran, luopumaan kotisi ikkunasta avautuvasta maisemasta, kertomaan perheellesi, että rakastat heitä tietäen, että pian on jäähyväisten aika. Sydämeni on surusta sekaisin ja mieleni murheesta mykkä. Silti oma suruni puolestasi on vain varjo siitä taakasta, jota sinä ja perheesi joudutte kantamaan. En olisi uskonut vuosien taistelusi päättyvän näin.

saatan

Tulen aina muistamaan neuvosi ja viisautesi. Tulen myös muistamaan kipuilusi ja yhteiset keskustelumme. Kerroit, että sinä kyllä luotat Jumalaan, mutta kaiken keskellä, mitä lapsesi joutuvat sairautesi myötä näkemään ja kokemaan, et ole varma saatko heitä vakuuttumaan Jumalan hyvyydestä. Toisella kertaa tuskailit, että et enää yhtään kertaa halua kuulla latteaa lausetta siitä, miten kenenkään kannettavaksi ei anneta sellaista taakkaa, jota hän ei jaksa kantaa. ”Millä sitäkin mitataan?”, kysyit taakkasi alle uupuneena.

En ole ansainnut paikkaa läheltäsi viimeisinä hetkinä. Siksi saatan sinua sanoillani, vaikka en haluaisi päästää sinua lähtemään. Rukoilen, että kaiken keskellä sekä sinä, että läheisesi löydätte rauhan. Toivon, että voisit lähteä kotimatkalle ajatellen, että mitään ei jäänyt puuttumaan, vaikka kaikki jäikin kesken.

//Anna

Arjen pikaruokaa: Quesadillat

Meillä on muutama vakioarkiruoka niihin päiviin, kuun ruuanlaittoon ei ole juurikaan aikaa, eikä siihen jaksa panostaa yhtään ajatusta. Quesadilloja paistellaankin meidän perheessä harva se viikko. Parasta tässä ruuassa on se, että täytteeksi sopii melkein mikä tahansa, mitä jääkaapista löytyy. Lisäksi se maistuu koko perheelle, kun omaa annostaan voi varioida mielensä mukaan erilaisin kastikkein ja maustein. Jokaisessa kotitaloudessa on tietyt jutut, joita jääkaapista ja ruokakaapista löytyy ihan aina, ja meiltä löytyy kaapista aina ainekset quesadilloihin.

Quesadillat

tortillalettuja
juustoraastetta
yhtä tai useampaa vihannesta, käytämme usemmiten paprikaa ja/tai sipulia
kanaa
suolaa
mustapippuria
(halutessasi valmista mausteseosta, esim. fajita)

tarjoiluun: turkkilaista jugurttia, tuoretta korianteria, salsaa, guacamolea, srirachaa yms.

Pilko vihannekset, paista ne kanasuikaleiden kanssa paistinpannulla. Mausta suolalla ja pippurilla. Maustamiseen sopii hyvin myös kaupasta saatavat valmiit fajita-mausteseokset.

Laita iso vehnätortilla kuumalle, kuivalle paistinpannulle. Ripottele tortillan toiselle puolikkaalle paistettuja vihanneksia, kanaa ja reilusti juustoraastetta. Käännä tortillaletun toinen puoli täytteiden päälle. Paista kummaltakin puolelta kauniin ruskeaksi, kunnes juusto sulaa.

Lisää kastikkeita ja korianteria quesadillan päälle makusi mukaan ja nauti.

quesadilla

Kaupan valmiit guacamolet eivät sisällä avocadoa kuin nimeksi, joten ehdottomasti kannattaa nähdä vielä vähän vaivaa ja valmistaa guacamole itse:

2 kypsää avokadoa
1-2 tomaattia
(pieni punasipuli)
chiliä
1-2 limeä
tuoretta korianteria
ripaus suolaa

Halkaise avokadot ja lusikoi hedelmäliha kulhoon ja muussaa haarukalla. Jos käytät sipulia, silppua se ja leikkaa tomaatti pieniksi paloiksi. Sekoita edellä mainitut muussatun avokadon kanssa ja purista joukkoon reilusti limemehua. Lisää vielä tuoretta, silputtua korianteria sekä ripaus suolaa ja chiliä.

//Anna

Kolmas aamu

Vihdoin valkenee aamu, jota niin kauan odotin. Surun synkkä verho väistyy, aurinko pilkahtaa pilvenraosta. Toivoa on sittenkin, pimeys ei saanut sitä sammumaan. Valo on voittanut, lopullisesti.

Hän ei ole enää haudassaan. Hän ojentaa kätensä ja sanoo: ”Minä annan sinulle toivon”. Hän kulkee vierelläni ja sanoo: ”Minä annan sinulle rauhan”. Hän sulkee minut syliinsä ja sanoo: ”Minä annan sinulle levon”.

Kolmas aamu

Vaikken toivoa löydä, ainoaani tarraudun
Kädet lävistetyt vielä voivat turvaan viedä mun
Valta antaa sekä ottaa on vain voittajalla
Uuden aamun avaimet, vielä löytyy suurimmalta

Minä kuljen läpi yön
nimeen täytetyn työn
Minä luotan sekä työni täyttäjään
Vielä aamu sarastaa, silloin matkamiehet laulaa saa
Siihen asti meitä kaipaus kuljettaa
-Juha Tapio-

Elämän kantama

En ole koskaan ollut kovinkaan päämäärätietoinen, saati urasuuntautunut. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen elämässäni ajautunut opiskelu- ja työpaikkoihin erinäisten sattumusten kautta. Koulussa pärjäsin hyvin lukematta juurikaan, ja kaikenlainen ponnistelu menestymisen ja saavutusten eteen on tuntunut vieraalta. En ole myöskään ollut erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, vaan sellainen tasaisen hyvä suorittaja monilla alueilla.

Vielä lukiossa en yhtään tiennyt mikä minusta voisi tulla isona, eikä opiskelupaikkaa tietenkään umpimähkäisten hakujen seurauksena irronnut. Lähdin viettämään välivuotta Kameruniin, Afrikan länsirannikolle, tarkoituksenani paitsi tehdä vapaaehtoistyötä paikallisessa seurakunnassa, myös kartuttaa kielitaitoa. Afrikasta palattuani keksin hakea yliopiston kieltenlaitokselle opiskelemaan Ranskan kieltä ja kulttuuria, ja pääsinkin suureksi yllätyksekseni sisään. Ainoa ongelma oli se, etten todellakaan halunnut opettajaksi, mutta en oikein tiennyt, mitä muuta voisin tutkinnollani tehdä.

sdr

Opiskeluaika venyi lopulta todella pitkäksi. Tein siinä välissä töitä johdon assistenttina ja  harjoittelun yliopiston kansainvälisissä palveluissa, muutin eri kaupunkiin ja palasin sieltä takaisin, perustin perheen ja sain kaksi lasta. Kun sain vihdoin ja viimein vuosiksi roikkumaan jääneen graduni valmiiksi, olo oli samalla helpottunut ja epätoivoinen. Koko graduprosessin ajan mielessäni oli pyörinyt yksi ainoa lause ”En ikinä saa tätä valmiiksi!” Nyt lause muutti muotoaan: ”Ikinä en ainakaan löydä mitään töitä!”

Hain muutamia työpaikkoja, jotka vastasivat aiemmin tekemiäni töitä ja harjoitteluja. ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta tällä kertaa valintamme ei osunut sinuun” -tyyppiset sähköpostit tulivat tutuiksi. Osallistuin pakon edessä työvoimatoimiston järjestämälle luennolle, jossa erään rekrytointiyrityksen työntekijä kertoi, etteivät he ota minun alani työpaikkoja ollenkaan välitettäväkseen, koska hakijoita niihin on niin järjettömän paljon. Tämä ei varsinaisesti lisännyt uskoa työpaikan löytymiseen. Myös työvoimatoimiston konsultti suositteli tapaamisessamme, että kannattaisi ehdottomasti joko jatkaa opiskelua, tai muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle, koska työllistymiseni näillä papereilla tällä seudulla on hyvin epätodennäköistä.

Astuin tuon tapaamisen jälkeen työvoimatoimiston ovesta ulos keväiseen iltapäivään, jälleen yhtä hylkäyskirjettä sähköpostistani tutkaillen. Samassa puhelimeni soi, ja minua pyydettiin työhaastatteluun juuri tuohon samaiseen paikkaan, josta oli jo kieltävä vastaus ehditty lähettää. Rekrytoijan mukaan tilanteet olivat muuttuneet, ja he tapaisivatkin minut mielellään. Lopulta pitkän ja monivaiheisen hakuprosessin, haastattelujen ja soveltuvuuskokeiden jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan, omalta alaltani, ja vain kaksi kuukautta valmistumiseni jälkeen!

edf

Edelleenkään en ole urasuuntautunut tai päämäärätietoinen, mutta saan tehdä töitä, joissa pääsen käyttämään monia vahvuuksiani. Aiemmat tekemäni työt ja monet kiinnostukseni kohteet tuntuvat pohjustaneen juuri tätä työpaikkaa. Niin opintojeni kuin työelämänkin suhteen tie edessäni on avautunut pala kerrallaan, mutta jokaiseen mutkaan ja käännekohtaan päästyäni olen huomannut tehneeni matkaa juuri oikeaan suuntaan. Jos nyt saisin sanoa jotain lukioikäiselle itselleni, sanoisin ainakin tämän:

Sinulla ei tarvitse olla suurta visiota tulevasta työ- tai opiskelupaikastasi. Vuosien jälkeen tulet huomaamaan, miten pienet askeleet, valinnat ja päätökset ovat johtaneet sinua juuri sinne, missä paikkasi on. Luota siihen, että elämä kantaa. Vaikka et tietäisi mikä on unelmiesi ammatti, se ei haittaa mitään! Tilanteet muuttuvat aina, ja hyvin todennäköisesti vuorollaan myös sinun eduksesi.

//Anna

Tämä on viimeinen osa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!

Pieni lintuni

En osannut varautua siihen,
että päästäisit kädestäni irti
Tiesin kyllä koittavan hetken,
jona lentäisit minua korkeammalle,
mutta pitikö sen tulla näin pian

Odotin päivien kuluvan
tietämättä miten nopeasti ne lopulta kuluisivat
Ohikiitävissä hetkissä
kokonainen elämä

Silmät kirkkaina olet vielä siinä,
pysyt lähelläni,
ja vain harvoin kaipaat muualle
Minä painan katseesi syvälle sydämeeni,
talteen niiden päivien varalle
kun et vilkaisekaan minuun

Ja edelleen kävellessämme
käteni etsii kättäsi,
piirtää yhteistä tarinaamme
Vielä kuljet vierelläni,
jo omia siipiäsi etsien

Processed with VSCO with f2 preset

// Anna

Metsässä

Vietän arkipäivistäni suurimman osan sisätiloissa, joten viikonloppuisin on ihan pakko päästä pihalle. Asiaa edesauttaa suuresti myös mieheni, hän nimittäin edustaa sitä ihmistyyppiä, joka aamulla ensimmäisenä avaa ikkunaverhot selälleen ja kajauttaa kovalla äänellä ”Hei, siellä paistaa aurinko, nyt kyllä täytyy lähteä ulos!”.

retkellä1

Olen vuosien saatossa saanut oman osani leikkipuistojen laidoilla seisoskelusta, keinun kiikuttamisesta ja karusellin pyörittämisestä, joten sen tyyppinen ulkoilu ei enää varsinaisesti innosta. Mutta eväsreppua alan pakata heti, kun joku vain mainitseekin sanan retki. Usein retkeilemme lähimetsissä ihan vaan oman perheen voimin, toisinaan kutsumme ystäviä mukaan ja lähdemme patikoimaan isommalla porukalla.

Kaleidoskoopissa on kirjoitettu metsästä ennenkin. On listattu kotiseutumme parhaita retkipaikkoja, jaettu parhaita vinkkejä vaellukselle ja marjastettu. Emmekä me suinkaan ole ainoita luontokärpäsen puraisemia, sillä viime vuosina retkeily on nostanut suosiotaan kovasti. Luontopoluilla on välillä väkeä tungokseen asti ja makkaranpaistopaikalla joutuu odottelemaan vuoroaan.

retkellä2

Metsässä on tilaa hengittää ja siellä viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Vaihtuvien vuodenaikojen myötä se tarjoaa kävijälleen aina jotain uutta. Lisäksi metsä on yksi niitä harvoja paikkoja, jossa jopa toisilleen tuntemattomat suomalaiset tervehtivät iloisena vastaantulijoita. Eikä auringonkaan tarvitse aina paistaa, olemme retkeilleet niin paukkupakkasilla kuin tihkusateessa, ja joka kerta olemme palanneet metsästä tyytyväisempinä, kuin mitä olimme sinne mennessämme.

//Anna