En ole koskaan ollut kovinkaan päämäärätietoinen, saati urasuuntautunut. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen elämässäni ajautunut opiskelu- ja työpaikkoihin erinäisten sattumusten kautta. Koulussa pärjäsin hyvin lukematta juurikaan, ja kaikenlainen ponnistelu menestymisen ja saavutusten eteen on tuntunut vieraalta. En ole myöskään ollut erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, vaan sellainen tasaisen hyvä suorittaja monilla alueilla.
Vielä lukiossa en yhtään tiennyt mikä minusta voisi tulla isona, eikä opiskelupaikkaa tietenkään umpimähkäisten hakujen seurauksena irronnut. Lähdin viettämään välivuotta Kameruniin, Afrikan länsirannikolle, tarkoituksenani paitsi tehdä vapaaehtoistyötä paikallisessa seurakunnassa, myös kartuttaa kielitaitoa. Afrikasta palattuani keksin hakea yliopiston kieltenlaitokselle opiskelemaan Ranskan kieltä ja kulttuuria, ja pääsinkin suureksi yllätyksekseni sisään. Ainoa ongelma oli se, etten todellakaan halunnut opettajaksi, mutta en oikein tiennyt, mitä muuta voisin tutkinnollani tehdä.
Opiskeluaika venyi lopulta todella pitkäksi. Tein siinä välissä töitä johdon assistenttina ja harjoittelun yliopiston kansainvälisissä palveluissa, muutin eri kaupunkiin ja palasin sieltä takaisin, perustin perheen ja sain kaksi lasta. Kun sain vihdoin ja viimein vuosiksi roikkumaan jääneen graduni valmiiksi, olo oli samalla helpottunut ja epätoivoinen. Koko graduprosessin ajan mielessäni oli pyörinyt yksi ainoa lause ”En ikinä saa tätä valmiiksi!” Nyt lause muutti muotoaan: ”Ikinä en ainakaan löydä mitään töitä!”
Hain muutamia työpaikkoja, jotka vastasivat aiemmin tekemiäni töitä ja harjoitteluja. ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta tällä kertaa valintamme ei osunut sinuun” -tyyppiset sähköpostit tulivat tutuiksi. Osallistuin pakon edessä työvoimatoimiston järjestämälle luennolle, jossa erään rekrytointiyrityksen työntekijä kertoi, etteivät he ota minun alani työpaikkoja ollenkaan välitettäväkseen, koska hakijoita niihin on niin järjettömän paljon. Tämä ei varsinaisesti lisännyt uskoa työpaikan löytymiseen. Myös työvoimatoimiston konsultti suositteli tapaamisessamme, että kannattaisi ehdottomasti joko jatkaa opiskelua, tai muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle, koska työllistymiseni näillä papereilla tällä seudulla on hyvin epätodennäköistä.
Astuin tuon tapaamisen jälkeen työvoimatoimiston ovesta ulos keväiseen iltapäivään, jälleen yhtä hylkäyskirjettä sähköpostistani tutkaillen. Samassa puhelimeni soi, ja minua pyydettiin työhaastatteluun juuri tuohon samaiseen paikkaan, josta oli jo kieltävä vastaus ehditty lähettää. Rekrytoijan mukaan tilanteet olivat muuttuneet, ja he tapaisivatkin minut mielellään. Lopulta pitkän ja monivaiheisen hakuprosessin, haastattelujen ja soveltuvuuskokeiden jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan, omalta alaltani, ja vain kaksi kuukautta valmistumiseni jälkeen!
Edelleenkään en ole urasuuntautunut tai päämäärätietoinen, mutta saan tehdä töitä, joissa pääsen käyttämään monia vahvuuksiani. Aiemmat tekemäni työt ja monet kiinnostukseni kohteet tuntuvat pohjustaneen juuri tätä työpaikkaa. Niin opintojeni kuin työelämänkin suhteen tie edessäni on avautunut pala kerrallaan, mutta jokaiseen mutkaan ja käännekohtaan päästyäni olen huomannut tehneeni matkaa juuri oikeaan suuntaan. Jos nyt saisin sanoa jotain lukioikäiselle itselleni, sanoisin ainakin tämän:
Sinulla ei tarvitse olla suurta visiota tulevasta työ- tai opiskelupaikastasi. Vuosien jälkeen tulet huomaamaan, miten pienet askeleet, valinnat ja päätökset ovat johtaneet sinua juuri sinne, missä paikkasi on. Luota siihen, että elämä kantaa. Vaikka et tietäisi mikä on unelmiesi ammatti, se ei haittaa mitään! Tilanteet muuttuvat aina, ja hyvin todennäköisesti vuorollaan myös sinun eduksesi.
//Anna
Tämä on viimeinen osa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!
kaleidoskooppi.net 