Ollaan oltu aina yhdessä, minä ja pikkusiskoni. En muista elämää ilman sinua. Olemme jakaneet paljon, ensin yhteisen huoneen, ja myöhemmin opiskelija-asunnon. Vieretysten olemme leikkineet nukeilla, itkeneet sydänsuruja ja kertoneet ensimmäisenä toisillemme kaikki tärkeät jutut. Välillämme on toisinaan ollut valtameriä, mutta useimmiten käteni on yltänyt koskettamaan sinua.
”Sä voit lähtee mun luota ja muuttaa Meksikoon,
jos ne ei pidä susta huolta, mä luurin päässä oon
ja tuun kentälle vastaan jos haluut kotiin”
Tällaista koko elämän mittaista yhteistä taivalta on vaikea pukea sanoiksi. Elämäni haikeimpiin hetkiin on kuulunut se, kun muutin vuodeksi vieraaseen maahan ja sinä jäit lentokentälle vilkuttamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin ensi silmäyksellä, kun pidin sylissäni sinun muutaman tunnin ikäistä pientä poikaasi.
Toki varsinkin pahimpina kasvun vuosina on otettu rajusti yhteen, eikä edelleenkään sanoja säästellä. Olemme erilaisia ja monista asioista eri mieltä. Kaiken peittää kuitenkin niin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ettei sitä uhkaa mikään. Sinä pompit riemusta, kun kerroin, että olin vastannut myöntävästi kosintaan. Sinä ajoit minut sairaalaan, kun vasta viinirypäleen kokoisen vauvani sydän oli lakannut lyömästä. Tiedän, että kaiken sen kanssa, mitä näiden lauseiden väliin mahtuu, ja mitä elämäksi kutsutaan, voin tulla sun luokse.
Kun tulit muutaman vuoden minun perässäni yläasteelle ja ensimmäisenä päivänä sinua vähän jännitti, lupasin, ettei ole mitään hätää. Minä pidän sinusta huolta. Ja pidän edelleen, aivan kuten sinäkin minusta.
kaleidoskooppi.net 