Tekijä: Anna

Kuukauden ikäinen vauva, jolta yritetään ottaa kantapäästä verikoetta. Kidutus kestää kokonaisen tunnin, verta on sekä näytteenottajan että vanhempien vaatteilla, seinällä, lattialla ja pöydällä. Huuto on korvia raastavaa, mutta luotan siihen, että ammattilainen tietää mitä tekee. Luotan, vaikka tekisi mieleni huutaa että nyt riittää, lopettakaa jo! Vasta jälkeenpäin kuulen, ettei tällaiseen olisi tarvinnut suostua, minulla olisi ollut oikeus poistua lapseni kanssa paikalta. Vasta jälkeenpäin kuulen senkin, että kyseinen näytteenottaja on saanut huomautuksia ennenkin.

Kolmevuotias poika, sovittu jo aamulla päiväkodin tätien kanssa että tänään on vain puolikas hoitopäivä. Poika tietää sen itsekin, ja hätääntyy, kun päivällä tädit eivät muistakaan. Yrittää moneen kertaan sanoa, että minua tullaan hakemaan, että ei tarvitse mennä päiväunille. Kukaan ei kuuntele, vaatteet riisutaan ja nukkumaan menoon aletaan valmistautua joka tapauksessa. Eteisessä kädet kaulan ympärillä ja pienen pojan loputtoman helpottunut huokaus ”äiti mähän sanoin että sä tulet”. Kun ihmettelen tilannetta, vastaus on, että lapsia on niin paljon ja kun vettäkin tänään satoi, niin ei voi muistaa kaikkea.  Vasta jälkeenpäin tajuan, että eihän näin voi työtään hoitaa. Että kun on niin paljon kaikkea niin puolet voi jättää tekemättä. Haluaisin tässäkin luottaa, että ammattilainen tietää mitä tekee, mutta juuri nyt se on vähän vaikeaa. Raskain mielin vien sen oman maailman tärkeimpäni seuraavana aamuna hoitoon, ja edelleen siellä on lapsia paljon ja vettä sataa vieläkin. Koko päivän töissä mietin, kuunteleekohan pikkuistani kukaan.

Jos jotain olen äitinä oppinut niin sen, että jos minä en pidä omien lasteni puolta, ei sitä tee kukaan muukaan. Se on minun tehtäväni ja asenteeni alkaa kai olla sen suhteen lähempänä leijonaemon käytöstä. Kysyn, kyseenalaistan, ihmettelen, vaadin, reagoin, välillä ehkä ylikin. Tällaista ei hyvällä katsota. Mutta en luovuta, sillä olen luvannut.

Minä pidän sinun puoliasi.

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Kun viime talvena kirjoittelin CV:n tekemisestä ja työhakemusten lähettämisestä en uskonut itsekään, että näin pian elämä muuttuisi toden teolla. Sitä saa mitä tilaa ja kaikki muut kliseet kaupan päälle. Työt alkoivat vauhdilla vastattuani eräänä keväisenä perjantaina myöntävästi kysymykseen ”voitko aloittaa maanantaina?”. Lapset saivat onneksi vähän pehmeämmän laskun, isin kanssa vietetyn kesäloman jälkeen arki on kuitenkin nyt rysähtänyt päälle ihan kunnolla.

Kaksi päivää päiväkodissa ja molemmilla nuha ja yskä. Kaksi viikkoa päiväkodissa ja molemmilla elämässään monta uutta ihmistä, joita itse en tunne edes nimeltä. Näihin ensimmäisiin viikkoihin on mahtunut paljon uutta, itkua ja pahaa mieltä, ikävöintiä, mutta jokaisena iltapäivänä vastaus kysymykseen ”miten päivä meni?” on aina poikkeuksetta silti ollut ”hyvin”.

Yritän kuumeisesti miettiä, mitä kaikkea reppuihin pitää pakata, että päivän aikana mukana on kaikki tarpeellinen. Yritän kuumeisesti miettiä, mitä iltaruuaksi laitetaan, jotta ruoka olisi pitkän päivän jälkeen lautasilla mahdollisimman nopeasti. Yritän kuumeisesti miettiä, miten tsempata ja lohduttaa lasta, joka itkee ikäväänsä. Ja samaan aikaan yritän kuumeisesti päästä sisälle uuteen työhön, oppia uusien työkavereiden nimet sekä kiirehtiä ajoissa töihin ja sieltä pois. Illat sohvalla yhdeksi kasaksi käpertyneinä kuluvat ihan liian nopeasti.

Jo toisen kerran annan paikkani toisille, vaikkakin tällä kertaa vapaaehtoisesti. Vaikka muutos on positiivinen ja sitä olemme toivoneet, tuntuu silti vähän surulliselta ajatella, että lasteni hymyillessä, iloitessa ja pahan mielen yllättäessä lähellä on joku muu kuin minä. Vähän niin kuin joka syksy, tämänkin elokuun ilmaa värittää into uudesta, mutta tuulessa tuoksuu haikeus. Onneksi silti edelleen illan viimeinen kuiskaus on sama kuin ennenkin: ”äiti on rakas”.