Yritys ja erehdys

Ennakointi on toinen nimeni. Toimin parhaiten silloin, kun tiedän mitä tapahtuu tunnin päästä, tänä iltana ja ylihuomenna. Lasten kanssa arki sujuu huomattavasti jouhevammin, kun ruuat on valmiiksi mietitty ja seuraavan päivän vaatteet jo illalla aseteltu siistiin pinoon. Lähes kaikki menemiset ja tulemiset suunnittelemme nykyään lasten ehdoilla, mutta sekään ei aina takaa kaikkien osapuolten tyytyväisyyttä. Vaikka miten yrittäisi, tulee toisinaan vastaan tilanteita, joihin ei paraskaan vanhempi olisi mitenkään voinut valmistautua. Oikeastaan aika usein tuntuu siltä, että mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin epäonnistuu.

Tarina kertoo ystäväperheestä, joka lähti kahden pienen lapsen kanssa kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ensimmäisenä vierailukohteena oli iso eläintarha, asukkainaan astetta harvinaisempia eläimiä. Portista sisään astuttua vastassa oli ensimmäisenä norsut ja kirahvit, joita kolmevuotias vilkaisi ohimennen ja esitti odottamattoman kysymyksen:

”Äiti, missä ne possut on?” ”Kulta, täällä ei taida nyt olla possuja, mutta katsos mitä kaikkea muuta…” ”BYÄÄÄÄÄ, MÄ HALUAN NÄHDÄ POSSUJA!!!” Siinä hyvän tovin lasta rauhoiteltuaan oman kaupungin kotieläinpuisto kesälomakohteena ei kuulostanutkaan enää yhtään hassummalta vaihtoehdolta.

Toisessa tarinassa paniikki iski rauhassa juodun aamukahvin jälkeen. En ollut muistanut heti herättyäni käydä siirtämässä autoa kadun sille puolelle, jolla se parittomana päivänä oli sallittua, joten oletin, että parkkisakko odottaa tuulilasissa. Kiireessä takkia naulakosta kiskoessani totesin, että nyt on ihan varmasti kyllä tullut sakko. No eipä kuitenkaan ollut, siirsin auton sallitulle paikalle ja palasin sisälle. Kaksivuotias odotti ovella malttamattomana, toivoen näkevänsä sakkolapun kädessäni. Kun totesin helpottuneena, että ei sitä tullutkaan, oli itkupotkuraivari valmis. ”MUTTA KUN MÄ OLISIN HALUNNUT SEN SAKON!”

Kevätväsyttää

Tämän viikon alkuun ei ole luvassa mitään ylevää tai henkevää. Ei loppusointuja eikä kauniita lauseita, ei teräviä pohdintoja, ei viiltävää analyysiä. On ainoastaan tämä outo väsymys, joka aina keväisin saapuu ja hukuttaa alleen kuin hyökyaalto. Uupumus, jota mikään määrä unta ei vie mennessään.

Lisääntyvä auringonpaiste on ihanaa, talven alta heräävä luonto ilahduttaa ja ajatus lähestyvästä kesästä tuo toivoa. Silti kevät väsyttää niin paljon, että voisi jäädä viikoiksi peiton alle. Jos voisin valita, olisi vuodessani kaksi marraskuuta, eikä yhtään maaliskuuta. Sillä talven pimeyteen saa sentään luotua tunnelmaa. Kevään valo on armoton. Se paljastaa kaiken tekemättömän, kaiken puutteellisen, kaikki kohdat, joita olisi jotenkin kohennettava. Naapurissa, kotona, minussa itsessäni. Jo pelkkä ajatuskin uuvuttaa.

Tänä vuonna annan itselleni luvan lepoon. En yritä ehtiä rantakuntoon, en osta kilokaupalla suklaamunia varastoon virpojia varten (ei niitä ole ennenkään meidän ovella käynyt). En pese ikkunoita, en vaihda verhoja kesäksi (helppoa, kun ei niitä ole ikkunassa ollut talvellakaan). Sen sijaan keitän kupin kahvia, nappaan sen mukaani pihan ainoaan aurinkoiseen kohtaan ja katselen ympärilläni pyöräileviä lapsia. Heidän ilonsa keväästä riittää kyllä minullekin!

Sen ja sen vaimo

Vein viisivuotiastani ensimmäistä kertaa kaverisynttäreille. Syntymäpäiväsankari on kerhosta tuttu, olemme äitinsä kanssa muutaman sanan vaihtaneet kerhon pihalla lapsia hakiessamme, mutta muuten en tunne perhettä ollenkaan. Siksi yllätys olikin suuri, kun oven tuli avaamaan pikkujuhlijan isä, joka lähes ensimmäisiksi sanoikseen kysyi: ”Ethän vaan sattumoisin ole sukua sille ja sille?”

Tämä se ja se on mieheni. Hänellä tuntuu olevan tuttuja ihan kaikkialla. Kauppareissuilla suusta jäädään kiinni jokaisen hyllyn väliin, ja minullekin juttelevat usein hyvinkin tuttavallisesti ihmiset, joita en ole koskaan ennen tavannut. Mitä erilaisimmissa tilanteissa minulta on tiedusteltu, satunko mahdollisesti olemaan sen ja sen vaimo tai jotenkin muuten samaa sukua. Ja eihän siinä mitään, ylpeänä uudehkoa nimeäni kannan. Toisinaan vastaan tulee kuitenkin hetkiä, jolloin tekisi mieleni huutaa, että ei, en todellakaan koskaan ole kuullutkaan koko tyypistä!

Ensimmäisen lapseni syntymä oli, no, suhteellisen raju kokemus. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, ilman minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, ja vaikka lopputulos oli unelmieni täyttymys, niin kyllähän sillä reissulla rähjääntyy. Joskus aamuyön tunteina minut kärrättiin osastolle omaan huoneeseeni ja pari tuntia siinä ehdin sulatella tapahtunutta, kun aamuvuorolaisten freesit olemukset ja kiireinen kopina täyttivät osaston. Toki minunkin luokseni rynnättiin, sänkyjen välissä oleva verho kiskaistiin sivuun ja näin edessäni ehkä kauneimman koskaan kohtaamani naisen. Siis oikeasti, hän oli aivan kuin jostain toisesta maailmasta. Samassa hetkessä tulin kiusallisen tietoiseksi omasta alennustilastani: likaisista hiuksistani, ponnistuksen jäljiltä kasvoja värittävistä punaisista pilkuista ja hervottoman kokoisesta vaipasta housuissani. En todellakaan ollut edustavimmillani, enkä todellakaan olisi halunnut tuossa tilanteessa tulla esitellyksi yhtään kenellekään. Ensimmäisiksi sanoikseen tuo kuvankaunis ilmestys kuitenkin lausui, tietenkin: ”No hei, sä taidatkin olla sen ja sen vaimo, hauska tavata!”

Vastapoimittuja mustikoita

Kävin viime viikolla syömässä parhaan lukioaikaisen ystäväni kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt useampi vuosi, vaikka asumme sentään samassa kaupungissa. Ystäväni oli kyllä usein aikonut kutsua meidät kylään, mutta ajatellut sitten, ettei ehtisi siivota.

Tunnistan saman itsessäni. Mietin usein, että olisi kiva kutsua joku kylään. Sitten alan miettiä mitä vieraille tarjoaisin, ja lopulta kakkuohjeita selatessa vierähtää monta iltaa, ja koko hommasta tulee niin stressaavaa, etten koskaan lähetä yhtään viestiä tai kutsu meille yhtään ketään. Milloin tästä tuli näin vaikeaa?

Lukiossa menimme ystäväni kanssa joka päivä koulun jälkeen joko meille tai heille. Haimme matkalla kaupasta aina samat eväät, kuuntelimme joka päivä samaa musiikkia, varmaan puhuimmekin uudestaan ja uudestaan samat jutut. Kummallekaan ei olisi tullut mieleenkään pahoitella, että sori kun meillä on sotkuista tai anteeksi kun en ole leiponut.

Kun saa kutsun tulla jonkun luo, kukaan tuskin odottaa mitään muuta kuin hetkeä ystävän seurassa. Ihan turhaan itse asetan riman niin kamalan korkealle kuvitellen, että kaiken pitää olla täydellistä ja huolellisesti valmisteltua. Minä ainakin tarvitsen elämääni lisää niitä, jotka tietävät missä meillä juomalaseja säilytetään, ottavat kupin kaapista ja avaavat itse vesihanan. Niitä, jotka ovat meillä kuin kotonaan. Niitä, joita varten ei tarvitse suunnitella viiden tähden illallista, ellei sitten erikseen niin halua tehdä. Niitä, jotka tulevat kutsumattakin.

Ja sitten vielä niitä, jotka tulevat, kun vähiten osaa odottaa. En koskaan unohda ystävää, joka pyytämättä ja tilanteestamme tietämättä seisoi oven takana pitsalaatikot kainalossaan, kun nuorella opiskelijaperheellä alkoi loppukuusta olla kauppareissut harvassa. Tai toista, joka eräänä loppukesän iltana soitti alaovelta miehelleni, että tuu käymään, olis asiaa. Kotiin palasi mies sekä ämpärillinen vastapoimittuja mustikoita.

img_1459

Maailman pisin matka

Maailman pisin matka alkoi sinun vuoteesi vierestä. Olit juuri syntynyt, olit minun, mutta sylini jäi huutamaan tyhjyyttään joka kerta, kun kävelin luotasi pois. Joka ilta peittelin suureen sänkyyn sinut, pienen, rukoillen, että joku olisi vierelläsi jos yöllä heräät. Pyytäen, ettet olisi peloissasi tai yksinäinen. Joka aamu sydän huolesta sykkyrällä avasin oven toiseen maailmaan toivoen, ettei käytävillä kaikuva itku johtaisi sinun huoneeseesi.

Usein olisi tehnyt mieli vain nostaa sinut syliini ja kävellä pois. Sulkea ovi perässämme, jättää taakse tuo maailma kipuineen, tutkimuksineen, leikkauksineen, diagnooseineen. Mutta luovuin sinusta, annoin paikkani hetkeksi muille, jotta saisin sinut pitää. Vastoin kaikkia vaistojani, jokainen solu minussa tuskaa huutaen, laitoin peiton päällesi, toivotin sinulle hyvää yötä ja kävelin pois. Joka ilta.

Luulin, ettemme kumpikaan selviäisi. Etten saisi sinua koskaan viereeni nukkumaan. Sairaalan seinälle oli kirjoitettu: ”Ihmeitä ei tapahdu, vaan niitä tehdään”. Minä sanon että ihmeitä syntyy. Sinä olet sellainen, minun pieni sankarini. Jokainen sydämesi lyönti on ihme. Enkelit valkoisissa takeissaan ja terveyssandaaleissaan antoivat sinut takaisin minulle, syliini, jonne kuulut. Mutta eivät he sinua tehneet. Eikä sinua suurempaa ihmettä ole.

Kaikki kesken

Äiti, mä toivon ettei sulla olisi niin paljon töitä.”

Hätkähdin sanojasi. En ollut pyykinpesultani ja ruuanlaitoltani huomannut, että olin laiminlyönyt tehtävistäni tärkeimmän. Unohdin antaa sinulle aikaani. Minustakin parhaita ovat päivät, joina tiskipöytä saa rauhassa olla täynnä murusia, ja posket ulkoilusta punaisina hörpimme yhdessä kaakaota miettien, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Päätän taas kerran sulkea silmäni sotkulta ja siivoamisen sijaan sukeltaa leikkien pyörteisiin, hullunhauskaan hassutteluun ja ihan mihin tahansa mitä keksit. Tänään lupaan olla kissa tai prinsessan palvelija vaikka tuhat kertaa. Tiskivuoret voivat kyllä odottaa, sinä olet pieni enää hetken.

En osaa sitä paremmin kuvailla, joten lainaan itseäni lahjakkaampaa:

Vauvalla on kaikki kesken,
kirjahyllyn kirjat pitää lattialle laittaa
ja kuvalehden sivut mytätä ja taittaa.
Äidillä on kaikki kesken:
tiskit, pyykit, paperityöt,
paksut kirjat, repaleyöt,

ei haittaa, ei haittaa:

pysähdytään, ollaan tässä.
Käki kukkuu hämärässä
meille vielä sata vuotta.
Nyt ei hätiköidä suotta.
-Johanna Venho-

CV

Naputtelin viime viikolla työhakemusta, ensimmäistä sitten lasten syntymän. Ei ollut muuten mikään ihan helppo juttu yrittää markkinoida omaa osaamistaan, kun tuntuu että siihen on välillä vaikea itsekin uskoa. Tämänhetkisten työnantajieni mielestä olen nimittäin nykyään enimmäkseen tuhma, näppylänaamainen ja pahanhajuinen.

Olen se ärsyttävä tyyppi, joka pakottaa syömään vaikka ruoka maistuu oudolle. Joka juoksee lasten perässä milloin mikäkin vaatekappale kädessään yrittäen pukea niitä vastahakoiselle kaksivuotiaalle. Niistetäänkö nenä? – EI!! Menisitkö potalle? – EI!! Älkää kaatako jugurttia pöydälle! – ÄITI ON TUHMA!!

Tyttäreni oli ehkä kolmevuotias, kun silloin vielä kolmihenkinen pieni perheemme heräili eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Loikoilimme kaikki vielä sängyssä ja tyttö katseli meitä erityisen tarkasti. Hetken päästä hän sanoi ihailevalla äänellä: ”Isi, sä olet kyllä tosi komea!” Sitten pieni hiljaisuus. ”Äiti, sulla on aika paljon näppyjä naamassa.”

Toki positiivistakin palautetta tulee. Aiemmin mainittujen lisäksi olen vähintään kerran päivässä rakas, lempi-suosikki tai paras kamu. Kelpaisikohan näistä joku ansioluetteloon?