Ennakointi on toinen nimeni. Toimin parhaiten silloin, kun tiedän mitä tapahtuu tunnin päästä, tänä iltana ja ylihuomenna. Lasten kanssa arki sujuu huomattavasti jouhevammin, kun ruuat on valmiiksi mietitty ja seuraavan päivän vaatteet jo illalla aseteltu siistiin pinoon. Lähes kaikki menemiset ja tulemiset suunnittelemme nykyään lasten ehdoilla, mutta sekään ei aina takaa kaikkien osapuolten tyytyväisyyttä. Vaikka miten yrittäisi, tulee toisinaan vastaan tilanteita, joihin ei paraskaan vanhempi olisi mitenkään voinut valmistautua. Oikeastaan aika usein tuntuu siltä, että mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin epäonnistuu.
Tarina kertoo ystäväperheestä, joka lähti kahden pienen lapsen kanssa kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ensimmäisenä vierailukohteena oli iso eläintarha, asukkainaan astetta harvinaisempia eläimiä. Portista sisään astuttua vastassa oli ensimmäisenä norsut ja kirahvit, joita kolmevuotias vilkaisi ohimennen ja esitti odottamattoman kysymyksen:
”Äiti, missä ne possut on?” ”Kulta, täällä ei taida nyt olla possuja, mutta katsos mitä kaikkea muuta…” ”BYÄÄÄÄÄ, MÄ HALUAN NÄHDÄ POSSUJA!!!” Siinä hyvän tovin lasta rauhoiteltuaan oman kaupungin kotieläinpuisto kesälomakohteena ei kuulostanutkaan enää yhtään hassummalta vaihtoehdolta.
Toisessa tarinassa paniikki iski rauhassa juodun aamukahvin jälkeen. En ollut muistanut heti herättyäni käydä siirtämässä autoa kadun sille puolelle, jolla se parittomana päivänä oli sallittua, joten oletin, että parkkisakko odottaa tuulilasissa. Kiireessä takkia naulakosta kiskoessani totesin, että nyt on ihan varmasti kyllä tullut sakko. No eipä kuitenkaan ollut, siirsin auton sallitulle paikalle ja palasin sisälle. Kaksivuotias odotti ovella malttamattomana, toivoen näkevänsä sakkolapun kädessäni. Kun totesin helpottuneena, että ei sitä tullutkaan, oli itkupotkuraivari valmis. ”MUTTA KUN MÄ OLISIN HALUNNUT SEN SAKON!”
kaleidoskooppi.net 