Elämä heittää eteen jotain odottamatonta, sellaista mitä en ollut kohdalleni suunnitellut enkä varalleni valinnut. Kysyn miksi, huudan en halua! Sinä kysyt luotatko minuun.
Luotatko silloin, kun asiat eivät mene kuten olit ajatellut tai toivonut. Kun eteesi piirtyy tie, jolle astuminen pelottaa. Tai kun ovi, jonka takana olet jo kauan odottanut, ei vieläkään avaudu.
Luotatko, vaikka sydämeesi sattuu. Vaikka pettymyksen ja kivun kyyneleet tulevat tutuiksi. Luotatko silloinkin, kun vain pyydän hyppäämään tuntemattomaan, vailla tarkkaa tietoa suunnasta tai määränpäästä.
Lopulta, kun kysymyksesi ei enää jätä rauhaan, minun on pakko katsoa silmiisi ja todeta: luotan. Vaikka siltä ei aina tuntuisi, valitsen luottaa. Pudotan pois kaiken itse rakentamani, murran muurit ja lasken aseet. En enää elä minä, vaan sinä minussa.
dav
Vastauksesi saapuu illan tuulessa tutun virren sanoin. Olet aina kanssani, kävi miten tahansa.
Näin joskus keväällä Instagramissa kuvan, joka jäi mieleeni. Se havainnollisti tarkasti sen, miten minun tulee toimia silloin, kun joku toinen kärsii tai jollakin on vaikeaa. Olen miettinyt sitä jo kuukausia lähes jokaisena päivänä.
Dump out, comfort in.
Mitä kauempana olen kärsivästä, sitä enemmän minun tulee antaa lohdutusta ja myötätuntoa niille, jotka ovat lähempänä. Minun pitää muistaa, että omat tunteeni kuuluvat yhä kauemmille kehille. Minun ei ole lupa kaataa omaa lastiani jonkun kärsivää lähempänä olevan niskaan.
Mitä lähempänä olen kärsivää, sitä enemmän minun tulee lohduttaa häntä. Samaan aikaan on tärkeä muistaa, että vuodatan omat tunteeni jollekin etäisemmälle. Ei koskaan kärsivälle eikä hänen läheisimmilleen.
En kestä tätä. Mä vihaan tätä paskaa. Mä en kulje tätä tietä. Tällaiset repliikit voivat kulkea vain sisuksista ulkokehälle päin. Ja toivottavasti kulkevat! On aivan oikein tuntea vihaa, surua ja turhautumista, kun vääryys, kärsimys, kipu tai epäoikeudenmukaisuus tulevat liki.
Olen pahoillani. Miten voin auttaa? Tämä kaikki on varmasti ihan hirveän raskasta. Tällaiset repliikit kulkevat vain kehältä sisuksiin päin.
Ja parasta lohdutusta ovat kuuntelevat korvat ja myötätuntoinen sydän. Comfort in, and always dump out.
Luulin, etten enää jaksa
Luulin, etten osaa
Etten ymmärrä
Etten kykene enää murtamaan muuriasi
Tai kiipeämään sen yli
Etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osannut asettua osaasi
En jaksanut yrittää enempää
Tajuan tehneeni virheen
Käännyin pois
Juuri silloin
Kun oli aika kääntyä kohti
Kävelin pois
Juuri silloin
Kun oli aika astella lähelle
Tajuan tehneeni virheen
On aika kääntyä takaisin
Palaan viereesi aroin askelin
Istahdan muurisi juurelle
Odotan
Sinun huomaavan paluuni
Uskaltavan
Luottavan
Antavan anteeksi
Kertovan siitä, mitä olin sisälläsi jo nähnyt
Alkavan kivi kerrallaan purkaa muuriasi
Annatko vielä mahdollisuuden?
// Suvi
Annan ja Heinin tekstien vuoropuhelun inspiroimana intouduin kirjoittamaan toisen näkökulman Annan tekstiin.
Gratitude makes sense of our past, brings peace for today and creates a vision for tomorrow. –Unknown-
Mitä jos huomenna aamulla heräät, ja sinulla on elämässäsi jäljellä vain ne asiat, joista muistit tänään kiittää?
On niin helppoa pitää itsestään selvänä kotia, terveyttä, perhettä ja ystäviä. Työpaikan saamisen puolesta tuli aikanaan hermoiltua, mutta nyt kun sinne on jo useamman vuoden ajan joka päivä ajellut, on sekin muuttunut arkiseksi, normaaliksi, eikä se aiheuta mitään suuria kiitollisuuden tunteita. Mutta ehkä kiitollisuuden ei pitäisikään olla mikään tunneasia.
Olin jo pitkään miettinyt, että jonkinlaisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen voisi olla hyvä idea. Vihdoin tänä syksynä avasin uuden vihkon ensimmäisen sivun, ja kirjoitin sinne tuon yllä olevan lainauksen. Sen jälkeen olen listannut vihkooni ihan tavallisia, arkisia asioita, joista olen kiitollinen, kun vaan muistan pysähtyä niitä huomaamaan. Esimerkiksi tällaisia:
oman peittoni alle lähes joka yö kipittävät pienet, viileät varpaat
aamun hetki, jona ehdin käpertyä vähän liian pieneen sänkyyn silittelemään pientä pörröistä päätä
kotipihan punertuvat pihlajat
puolestani lähtövalmiiksi tankattu auto
hymy, joka ilmestyy kasvoille ihan itsestään
hyvä musiikki
kukat keittiön pöydällä
Kiitollisuus auttaa näkemään kaiken sen mitä minulla jo on sen sijaan, että keskittyisin ainoastaan siihen, mitä vielä puuttuu. Mistä sinä tänään kiität?
Vielä muutama vuosi sitten olin varma, että en ole luova. Olin jumiutunut ajatukseen, etten osaa tehdä mitään luovaa: en osaa piirtää, en maalata, en tehdä musiikkia. Käsitykseni luovuudesta oli hyvin rajoittunut, sillä ajattelin sen koostuvan lähinnä kuvataiteen ja musiikin tekemisestä.
Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että kynää voi käyttää muuhunkin kuin piirtämiseen. Sanoilla ja lauseilla voi yhtä lailla loihtia esiin uusia maailmoja tai piirtää tarkasti esiin jonkin yksittäisen hetken. Kuten koskettavat taideteokset, myös sykähdyttävät sanat voivat tyydyttää vastaanottajan kauneuden kaipuun ja siivittää mielikuvituksen lentoon.
Olen siis luova. Joskus kuitenkin löydän itseni ajatuspolulta, jolla huomaan keskittyväni vain siihen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa tai mitään annettavaa kenellekään. Päässä ei tunnu pyörivän yhtäkään ajatusta ja yhdenkin lauseen luominen tuntuu olevan työn ja tuskan takana.
Vaikka viihdynkin mainiosti yksin, olen huomannut, että ollakseni luova tarvitsen myös yhteyttä. Eräs työkseen puhuva henkilö mainitsi opetuksessaan, että ajattelu on mahdotonta yksin. Hänen mielestään ajattelu tapahtuu aina yhdessä muiden kanssa, ja vaikka yksin ajatteleminen olisi mahdollista, se ei ole suotavaa. Allekirjoitan tuon ajatuksen täysin! Monet (kenties jopa suurin osa) parhaista oivalluksistani ovat syntyneet muiden kanssa keskustellessa. Vaikka tuntuisi siltä, ettei omassa päässä oikeasti liiku yhtäkään ajatusta, alkaa niitä kummasti nousta mieleen kun saa sopivaa syötettä keskustelukumppanilta. Joskus keskustelun tavoin ajatuksia voi herätellä myös puhutteleva kirja, runo, laulu tai podcast. Muiden luovuus ruokkii omaa luovuuttani.
Yhteyden vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös yksinoloa. Vasta pysähtyessäni ja rauhoittuessani yhdessä pohditut ajatukset ja kaikki päivän aikana kokemani, näkemäni ja kuulemani voi alkaa muotoutua sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.
Olen löytänyt luovan puolen itsessäni. Tiedän, että osaan luoda ja tiedän myös, miten ruokkia luovuuttani. Valitettavasti en aina muista toimia tavoilla, jotka vaalisivat luovuuttani. Millä tavalla sinä olet luova?
Lähellään on kuljettava varpaisillaan, silitettävä silkkihanskoin, pidätettävä hengitystä Varoen vahingossa satuttamasta, huomaamatta hylkäämästä
Olen lintu häkissä, ase ohimolla, peläten hetkenä minä hyvänsä tekeväni sen kohtalokkaan virheen joka paljastaa
etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osaa asettua osaansa enkä osoittaa välittämistäni niin, että tulisin oikein ymmärretyksi En uskalla katsoa, en koskettaa, ettei sitäkin tulkittaisi väärin
Jatkuva varuillaan olo vaatii veronsa Happi pakenee keuhkoista Väsyn vaatimuksiin, uuvun odotuksiin, enkä jaksa yrittää enempää
Niinpä lasken katseeni, enkä näe, että juuri samalla hetkellä hän nostaa omansa Kivi kerrallaan alkaa purkaa muuria sydämensä ympäriltä vain huomatakseen etten enää ole sen toisella puolella odottamassa
Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.
Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.
Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.
Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.
Lukaisimme kesällä muutaman teoksen, joista haluamme vinkata teillekin! Mitkä kirjat olivat osa sinun kesäsi parhaita lukuhetkiä?
Heather Morris: Cilkan tarina – Nuori nainen ensin Auschwitzissa ja sitten vielä Siperian työleirillä. Raastava ja raju kertomus kärsimyksestä, joka on kohtuuton, ja toivosta, joka on loppumaton.
Inka Nousiainen: Mustarastas – Tositarina isoveljestä, joka katosi jäljettömiin, ja pikkusiskosta, joka vielä aikuisenakin kantaa ikävää mukanaan.
Kimmo Oksanen: Ohikuljetut – Helsingin sanomien toimittaja tutustui romanialaiseen romaniperheeseen, joka saapui kerjäämään Helsingin kaduille yli 10 vuotta sitten. Ohikuljetut paljastaa, kuinka monta kertaa itsekin on kulkenut ohi niin ajatuksissaan, asenteissaan kuin teoissaankin. Kirjan on kuvittanut Helsingin sanomien kuvaaja Heidi Piiroinen.
Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa – Taitavasti rakennettu tarina ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, surusta ja lopulta yhteen kuulumisesta ja rakkaudesta. Viimeisillä sivuilla kirjan kaksi erillistä tarinaa nivoutuvat yhteen niin upeasti ja saumattomasti, että lukijalta pääsee väkisinkin hämmästyksen ja ihastuksen huokaus – niinpä tietenkin, miten en tätä heti tajunnut!
Sofi Oksanen: Koirapuisto – Pitkästä aikaa kirja, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Kirja kertoo Ukrainassa rehottavasta vauvabisneksestä, sen voittajista, häviäjistä ja kaikesta mitä siihen väliin jää. Kaikesta huomaa, että tekijä on todella paneutunut aiheeseensa ja tehnyt huolellista taustatyötä, mikä lisää lukukokemuksen miellyttävyyttä. Kirjan kieli on vaivatonta ja tarina etenee kuin itsestään pitäen otteessaan loppuun saakka.
Suvi Vaarla: Westend – Taiten kirjoitettu kuvaus yhden perheen elämästä 1990-luvun laman aikana. Tarina mietitytti pitkään jälkeenpäinkin. Tunne- ja ihmissuhdekuvaus oli vahvaa ja oivaltavaa. Vaikka asiat voivat olla eriä, tunteet voivat olla samoja.
kaleidoskooppi.net 