Avainsana: pohdintoja

Sitähän voisi joskus kirjoitella jotain omasta täydellisestä arjestaan. Kuten vaikka siitä, miten aamulla herää ja lähtee liikenteeseen silmät sikkuralla. Paitsi että lähtee on aivan liian dynaaminen sana tähän yhteyteen. Sitä paremminkin vääntäytyy, pudottautuu ja raahustaa. Silmät sikkurallakin kuulostaa jotenkin sievältä ja söpöltä, vähän niin kuin unihiekka, jonka pikkuinen tonttumainen hahmo töppösjaloin sipsutti ripsauttamaan silmiin iltasella. Hah. Täällä päin seikkailevat varmaan seudun laiskimmat nukkumatit, jotka vasta aamuyöstä käyvät rojauttamassa silmäkuoppiin kärryllisen sepeliä. Niinpä sitä sitten kellon kolmannen varahälytyksen kiekuessa nousee pakotettuna peiton alta melkoisena mörkönä ja ottaa ensimmäiset askeleet seinänvieriä hiippaillen, jottei päädy säikyttelemään muita hereillä olevia.

Toisinaan tulee miettineeksi, josko pitäisi aamupesut tehdä sittenkin kahvilla, mutta useimmiten päätyy kuitenkin perinteiseen vesimenetelmään. Suihkun onnelliseen lämpöön on helppo unohtua. Usein sitä valuttaakin siinä unisepelien seassa viemäriin myös aamun aikataulut. Riittävän runsas vesi onneksi herättää lempeämmin kuin aamun aiemmat herätysvälineet – kännykässä kiekuva kukko ja sängyn vierelle toistuvasti palaava kämppis – joiden kummankin äänensävy kiristyy jokaisen torkutuskierroksen jälkeen.

Suihkun jälkeen sitä sitten hortoilee pyyhkeen sisällä palellen ja silmät edelleen hiukan harittaen etsimään vaatteita kaapista, jonka sisällöstä valtaosa on valunut lattialle, ja josta muutenkin on vaikea löytää etsimäänsä suppean väriskaalan vuoksi. Kun sitten yrityksen ja erehdyksen kautta viimein kuudes tai kahdeksas pinosta taikka keosta poimittu musta trikootuote osoittautuu etsityksi paidaksi, alkaa olla melko lailla sama, mitä laittaa jalkaansa. Paitsi että siinä vaiheessa aamua mitkään farkut eivät näytä hyvältä, verkkareissa ei juuri sinä päivänä voi lähteä ja siistit housut nyt vaan ovat täysin pois suljettu vaihtoehto kevyessä koomatilassa. Enkä nyt edes lähde tarkemmin kuvailemaan sitä algoritmia, jolla ylä- ja alaosien yhteensopivuus määrittyy – tai sitä, miksi mikään niistä viidestä tai seitsemästä ensimmäisestä näennäisesti samanoloisesta trikootuotteesta ei ole tänään vaihtoehto. Kaikelle on syynsä.

Joskus sitä vaan jää istumaan sängyn reunalle ja aikansa siinä paleltuaan päätyy kaivamaan kasasta tässä vaiheessa jo puolimatkaan sen syövereihin piiloutuneet edellisen päivän vaatteet. Päälle ja menoksi. Paitsi että menoksi tarkoittaa tässä siis lähinnä laahaavia askelia portaisiin. Polvi nousee juuri sen verran, että varpaat tavoittavat seuraavan askelman, eivätkä aivotkaan vielä täysin rekisteröi, ollaanko tässä nyt menossa ylös- vai alaspäin. Kun sitten viimein pääset peilin ääreen ja alat siistiä naamaasi, huomaat että siinä eilisessä paidassa onkin tahra, johon pikakeinot eivät tepsi.

Da capo. Kerrataan edellinen osuus.

Joskus sitä ihmettelee itsekin, miten sitä kuitenkin yleensä on vähintäänkin melkein ajoissa kaikkialla. Tai että sitä edes yrittää lähteä mihinkään.

Taistelu tyranniaa vastaan pysyköön puheissa. Maailma ja olemisen erinomaisuus eivät ole aamuvirkkujen yksinomaisuutta.

Tajusin vähän aikaa sitten yhden asian: mä pelkään sitä, että en osaa.

Oon tottunut olemaan hyvä. Kuulostaa kehuskelulta, mutta se onnistuu kaikilta yhdellä helpolla keinolla: kun tekee vain niitä asioita, joissa on hyvä ja pysyttelee tiukasti oman mukavuusvyöhykkeensä rajojen sisäpuolella. Varsinkin aikuisena on sekä aika helppo vältellä että tosi vaikeaa kokeilla sellaisia asioita, joita ei osaa. Kukaan ei pakota neulomaan, tekemään kärrynpyöriä tai viheltämään.

Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ne asiat, joita ei osaa, on myös niitä, jotka ei hirveästi kiinnosta. Kinkkiseksi tilanne muuttuu silloin, kun ei osaa sellaisia juttuja, joissa haluaisi olla hyvä. Se on vaikeaa. Kurkkua kuristaa, kun kaikki muut aina noin ja kukaan muu ei ikinä näin.

Koska en oo lapsena harrastanut aktiivisesti mitään urheilua, mun osaamattomuuden kokemukset liittyy useimmiten erilaisiin liikuntalajeihin. Alkuvuodesta tajusin kuitenkin sen, etten voi osata kaikkea heti täydellisesti. Osaan kirjoittaa, koska oon kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa. Osaan soittaa pianoa, koska oon käynyt kymmenillä soittotunneilla. En osaa lumilautailla, koska en oo ikinä opetellut. Niinpä päätin alkaa opetella asioita ja juosta suoraan päin osaamattomuuden seinää.

Muutaman viime viikon aikana oon siis mm. kiristänyt hokkareita jalkaani elämäni ensimmäistä kertaa ja pitkän haaveilun jälkeen hapuillut hiphopin askelkuvioita muiden aloittelijoiden rinnalla. Kumpikin on ollut aluksi aika jännittävää ja kumpaankin kokeiluun on sisältynyt monta hetkeä, jolloin oon joutunut puremaan hammasta ja työntämään takaraivossa jyskyttävän ”en mä osaa, ei tästä tuu mitään” -äänen taka-alalle. Oon kuitenkin päättänyt, etten anna periksi. Jostain se on nimittäin aloitettava, jos aikoo jotain joskus osata. En tiedä ketään, kuka olisi heti ensimmäisellä kerralla sirklannut Selänteen tahtiin tai kirjoittanut kuin Kyrö.

Sitä paitsi, aika paljon jää kokematta jos ei koskaan uskalla tehdä asioita ensimmäistä kertaa.