Hyväkö huomen

Sitähän voisi joskus kirjoitella jotain omasta täydellisestä arjestaan. Kuten vaikka siitä, miten aamulla herää ja lähtee liikenteeseen silmät sikkuralla. Paitsi että lähtee on aivan liian dynaaminen sana tähän yhteyteen. Sitä paremminkin vääntäytyy, pudottautuu ja raahustaa. Silmät sikkurallakin kuulostaa jotenkin sievältä ja söpöltä, vähän niin kuin unihiekka, jonka pikkuinen tonttumainen hahmo töppösjaloin sipsutti ripsauttamaan silmiin iltasella. Hah. Täällä päin seikkailevat varmaan seudun laiskimmat nukkumatit, jotka vasta aamuyöstä käyvät rojauttamassa silmäkuoppiin kärryllisen sepeliä. Niinpä sitä sitten kellon kolmannen varahälytyksen kiekuessa nousee pakotettuna peiton alta melkoisena mörkönä ja ottaa ensimmäiset askeleet seinänvieriä hiippaillen, jottei päädy säikyttelemään muita hereillä olevia.

Toisinaan tulee miettineeksi, josko pitäisi aamupesut tehdä sittenkin kahvilla, mutta useimmiten päätyy kuitenkin perinteiseen vesimenetelmään. Suihkun onnelliseen lämpöön on helppo unohtua. Usein sitä valuttaakin siinä unisepelien seassa viemäriin myös aamun aikataulut. Riittävän runsas vesi onneksi herättää lempeämmin kuin aamun aiemmat herätysvälineet – kännykässä kiekuva kukko ja sängyn vierelle toistuvasti palaava kämppis – joiden kummankin äänensävy kiristyy jokaisen torkutuskierroksen jälkeen.

Suihkun jälkeen sitä sitten hortoilee pyyhkeen sisällä palellen ja silmät edelleen hiukan harittaen etsimään vaatteita kaapista, jonka sisällöstä valtaosa on valunut lattialle, ja josta muutenkin on vaikea löytää etsimäänsä suppean väriskaalan vuoksi. Kun sitten yrityksen ja erehdyksen kautta viimein kuudes tai kahdeksas pinosta taikka keosta poimittu musta trikootuote osoittautuu etsityksi paidaksi, alkaa olla melko lailla sama, mitä laittaa jalkaansa. Paitsi että siinä vaiheessa aamua mitkään farkut eivät näytä hyvältä, verkkareissa ei juuri sinä päivänä voi lähteä ja siistit housut nyt vaan ovat täysin pois suljettu vaihtoehto kevyessä koomatilassa. Enkä nyt edes lähde tarkemmin kuvailemaan sitä algoritmia, jolla ylä- ja alaosien yhteensopivuus määrittyy – tai sitä, miksi mikään niistä viidestä tai seitsemästä ensimmäisestä näennäisesti samanoloisesta trikootuotteesta ei ole tänään vaihtoehto. Kaikelle on syynsä.

Joskus sitä vaan jää istumaan sängyn reunalle ja aikansa siinä paleltuaan päätyy kaivamaan kasasta tässä vaiheessa jo puolimatkaan sen syövereihin piiloutuneet edellisen päivän vaatteet. Päälle ja menoksi. Paitsi että menoksi tarkoittaa tässä siis lähinnä laahaavia askelia portaisiin. Polvi nousee juuri sen verran, että varpaat tavoittavat seuraavan askelman, eivätkä aivotkaan vielä täysin rekisteröi, ollaanko tässä nyt menossa ylös- vai alaspäin. Kun sitten viimein pääset peilin ääreen ja alat siistiä naamaasi, huomaat että siinä eilisessä paidassa onkin tahra, johon pikakeinot eivät tepsi.

Da capo. Kerrataan edellinen osuus.

Joskus sitä ihmettelee itsekin, miten sitä kuitenkin yleensä on vähintäänkin melkein ajoissa kaikkialla. Tai että sitä edes yrittää lähteä mihinkään.

Taistelu tyranniaa vastaan pysyköön puheissa. Maailma ja olemisen erinomaisuus eivät ole aamuvirkkujen yksinomaisuutta.

Sinulle, jota ei vielä ole

Kuinka paljon sä ootkaan mulle jo opettanut elämästä,
vaikka sua ei ole vielä edes olemassakaan.

Oot opettanut,
ettei elämä aina solju suunnitellusti,
eikä haaveet aina täyty toivotusti.

Oot opettanut,
että on mahdollista kaivata sellaista,
jota ei ole koskaan edes tavannut.

Oot opettanut,
ettei tunteitaan voi läheskään aina hallita,
ja että joskus toisen iso ilo
nostaa pintaan oman suuren surun.

Enkä yhtään tiedä,
kuinka kauan tätä vielä jatkuu.
Kuinka monta hiljaista huokausta, kaatunutta kuvitelmaa,
menetettyä mahdollisuutta ja kuivattua kyyneltä?

Ehkä sua luodaan erityisen huolella.
Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin mä opetan sulle elämästä.

Kotiin

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality. – C. S. Lewis

k4min

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.

Lattee kaikille

Pahimmat kilpailijat päättivät yhdistää voimansa. Olla samassa veneessä, selkä vasten selkää. ”Kunnioitus on kasvanut yhteisissä projekteissa”, sanovat. Miksi kampittaa, kun on taas uus tapa boostata tää isommaks.

Netti täyttyy dissailusta ja kyynikoista. Pelkkää bisnestä. Ei ne oo tosissaan. Tää on laskelmoitua.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaik riidat meinais repii kaiken

Vihapuhe puhututtaa netissä, telkkarissa ja kahvipöydissä. Repii rikki molemmin puolin ja pudottaa päättäjiä paikoiltaan. Muiden maiden malleja mietitään, ja samalla spekuloidaan oikeusistuimia myöten, mihin käsitteen rajat yltävät.

Saako sanoa niin tai näin. Otetaanko sivulauseella hipaisusta vai saako sanansäilällä jopa lyödä, jos osaa perustella oikein, tai jos kolauttaa vaan  v i t s i l l ä, osoittaakseen p o i n t i n.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Omasta mielestä parhaita molemmat
Muut menee selän taakse pelkää
Me mennää selkä vasten selkää

Miksi toisen menestys olisi pois sulta. Tai multa. Miksi toisen erilaisuus olisi pois keneltäkään.

Kateusko meitä ajaa. Joku jossain saa enemmän kuin minä. Joku jossain uskaltaa olla toisenlainen kuin me muut. Joku uskaltaa tehdä omia ratkaisujaan.

Se joku on voinut myös menettää enemmän kuin minä. Kotinsa, perheensä, kotimaansa. Terveytensä, yksityisyytensä, turvallisuutensa.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaikka riidat meinais repii kaiken
Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Käännän selän, vaan selkää vasten

Vai pelko. Ne tulee tänne, tää on mun ja meidän. Ne tuo tullessaan toisenlaiset ajatukset.

Niiden tullessa mekin joudumme miettimään, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme. Teemme, olemme, käyttäydymme.

Eikä riitä, että vihataan muita. Ehditään kiusata toisiammekin. Laaditaan uusia sääntöjä: ken leikkiin ryhtyy, se kiusaamisenkin kestäköön.

Kiusataan koska jollain on vääränlainen pipo, vääränmalliset housut, vääriä kavereita, väärä mielipide. Väärä elämä.

Jos sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään rakentavaa

Olisiko jo aika nostaa, auttaa ja kannustaa.

Kun sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään parempaakaan
Tää on rakkaudella vihaajille pa-pa-pa-paa!

Nettiurpojen lisäksi tämän postauksen inspiroivat Profeetat, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana ja yksi rohkea nainen.

Jäbät hei, sori äskeisest
Mul on ollu jotenki pitkä päivä ja mul jotenki leikkas kii tiäksä
Ei pitäis ottaa näi henkilökohtasesti näitä
Mut mä kävin hakee lattee kaikille!
(Oi kiitos, ihanaa!)

Nih.

(Sitaatit | Profeetat: Sinuhe | Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Rakkaudella vihaajille)

Uskalla, kokeile, opettele

Tajusin vähän aikaa sitten yhden asian: mä pelkään sitä, että en osaa.

Oon tottunut olemaan hyvä. Kuulostaa kehuskelulta, mutta se onnistuu kaikilta yhdellä helpolla keinolla: kun tekee vain niitä asioita, joissa on hyvä ja pysyttelee tiukasti oman mukavuusvyöhykkeensä rajojen sisäpuolella. Varsinkin aikuisena on sekä aika helppo vältellä että tosi vaikeaa kokeilla sellaisia asioita, joita ei osaa. Kukaan ei pakota neulomaan, tekemään kärrynpyöriä tai viheltämään.

Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ne asiat, joita ei osaa, on myös niitä, jotka ei hirveästi kiinnosta. Kinkkiseksi tilanne muuttuu silloin, kun ei osaa sellaisia juttuja, joissa haluaisi olla hyvä. Se on vaikeaa. Kurkkua kuristaa, kun kaikki muut aina noin ja kukaan muu ei ikinä näin.

Koska en oo lapsena harrastanut aktiivisesti mitään urheilua, mun osaamattomuuden kokemukset liittyy useimmiten erilaisiin liikuntalajeihin. Alkuvuodesta tajusin kuitenkin sen, etten voi osata kaikkea heti täydellisesti. Osaan kirjoittaa, koska oon kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa. Osaan soittaa pianoa, koska oon käynyt kymmenillä soittotunneilla. En osaa lumilautailla, koska en oo ikinä opetellut. Niinpä päätin alkaa opetella asioita ja juosta suoraan päin osaamattomuuden seinää.

Muutaman viime viikon aikana oon siis mm. kiristänyt hokkareita jalkaani elämäni ensimmäistä kertaa ja pitkän haaveilun jälkeen hapuillut hiphopin askelkuvioita muiden aloittelijoiden rinnalla. Kumpikin on ollut aluksi aika jännittävää ja kumpaankin kokeiluun on sisältynyt monta hetkeä, jolloin oon joutunut puremaan hammasta ja työntämään takaraivossa jyskyttävän ”en mä osaa, ei tästä tuu mitään” -äänen taka-alalle. Oon kuitenkin päättänyt, etten anna periksi. Jostain se on nimittäin aloitettava, jos aikoo jotain joskus osata. En tiedä ketään, kuka olisi heti ensimmäisellä kerralla sirklannut Selänteen tahtiin tai kirjoittanut kuin Kyrö.

Sitä paitsi, aika paljon jää kokematta jos ei koskaan uskalla tehdä asioita ensimmäistä kertaa.

Kuulisinpa oikein

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei ”luteilis toisen päässä”,
niin kuin tuttavaa oli opinnoissaan ohjattu.
Ettei luulis, että tietää
mitä toinen ajattelee
ja tuntee,
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei antais valmiita vastauksia
ja syöttäis sanojaan toisille.
Ettei kuvittelis, että ymmärtää
oman kokemuksensa perusteella,
miltä joku jostakin tuntuu –
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
että useammin aloittais lauseensa
”oon tässä vähän ajatellut”
kuin ”no se asiahan on niin että”.
Ettei unohtais, että sillä toisellakin on
kolhunsa ja kokemuksensa,
oivalluksensa ja onnistumisensa.

Kun vaan kysyis ja kuuntelis.
Ei luteilis.

Yli tuhat lahjaa

Olin miettinyt aihion tähän tekstiin jo pari päivää ennen vuoden vaihtumista. Herättyäni eilen uuden vuoden ensimmäiseen päivään, avasin puhelimeni ja luin uutisista jälleen yhdestä viattomia kohtaan tehdystä iskusta. Aloin heti epäröidä voiko tätä postausta ollenkaan julkaista. Eikö olisi vähän kornia kirjoittaa metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Päätin kuitenkin kirjoittaa ja julkaista. Tekstin lopussa oleva sitaatti perustelee sen, miksi nyt(kin) on oikea hetki kirjoittaa ja iloita juuri niistä metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä.

blogikuva1

Niin kauan kuin muistan, mulla on ollut vuoden lopussa tapana pysähtyä muistelemaan mennyttä vuotta ja sen parhaita hetkiä sekä haaveilla vähän tulevasta. Mulle on tietysti ominaisinta tehdä tällainen katsaus listojen muodossa. Ajankohta vaihtelee, mutta aina uudenvuoden tienoilla kirjoittelen muistivihkoon kuluneen vuoden parhaita tapahtumia ja palaan edellisvuoden katsaukseen tarkistamaan, mitä mä silloin vielä edessä olleelle vuodelle oikein toivoin. Toinen osa prosessia on tulevan vuoden haaveet: mitä toivoisin tapahtuvan, mihin haluan panostaa, missä haluan kehittyä. Joku voisi kutsua niitä uudenvuoden lupauksiksi, mä puhun itselleni yleensä haaveista tai tavoitteista. Tänäkin vuonna osa haaveista on sellaisia, joiden tiedän toteutuvan lähes sataprosenttisen varmasti. Jotkut haaveet sen sijaan kirjoitan jo ties kuinka monetta kertaa listaani. Ehkä tänä vuonna.

blogikuva2

Toivominen ja haaveileminen on ihanaa ja tärkeää, mutta elämä saattaa käydä vähän työlääksi, jos jatkuvasti vain haikailee paremman tulevaisuuden perään. Vastapainoksi suosittelen harjoittamaan kiitollisuutta nykyhetkestä. Noin puolitoista vuotta sitten luin Ann Voskampin Tuhat lahjaa -kirjan. Kuten yleensä, en muista kirjasta enää paljonkaan, mutta sillä oli silti suuri vaikutus mun elämään: aloin pitää listaa kaikista pienistä hyvistä asioista elämässäni, lahjoista. Tavoitteena oli kerätä tuhat lahjaa ja ideana lahjojen kirjaamisessa on oppia olemaan kiitollinen pienistäkin asioista. Listafriikki sisälläni tietysti syttyi ajatukselle heti, ja elokuussa 2015 aloin pitää omaa kiitollisuuspäiväkirjaani. Pari viikkoa sitten, juuri sopivasti ennen mun uudenvuoden mietiskelyjä, sain täyteen tuhat lahjaa. Tässä otteita listasta:

  1. syysretki ystävien kanssa
  2. sieniretki
  3. ystävien kauniit sanat
  4. ensilumi
  5. postikortit
  6. siisti koti
  7. yllätysiltateet ystävillä
  8. pyöräretki
  9. puhtaat ikkunat
  10. hyvä kirja
  11. rauhallinen aamu
  12. ensimmäinen hörppy aamukahvista

Isoja ja pieniä asioita. Listalla useimmiten keskenään tuntuvat vuorottelevan postikortit, retket, hetket ystävien kanssa, auringonvalo ja hitaat aamut. Kun listaamisen makuun kerran pääsee, niin kymmenen kohdan löytäminen ei ole homma eikä mikään. Nyt kun tämä lista on päätöksessään, täytynee keksiä joku uusi tapa pitää itsensä kiitollisena kaikesta siitä, mitä on tässä ja nyt. Tai sitten aloitan alusta ja kerään uudet tuhat lahjaa. Oon nimittäin varma, että hyvien asioiden kirjaaminen ylös saa mut myös pikkuhiljaa huomaamaan niitä enemmän.

blogikuva3

Ei maailma kaipaa lisää vihaa tai raivoa. Mitä maailmaa hyödyttää se, että kieltäydymme ilosta pysyäksemme lojaaleina kärsiville lähimmäisillemme, se ei lievitä heidän kärsimystään. Ilo lievittää. Ne, jotka rohkeasti keskittyvät siihen, mikä on hyvää, totta ja kaunista, vaikka pientäkin, ja etsivät iloa arkipäivästä ja kiittävät siitä, ovat muutoksen tuojia.” – Ann Voskamp

Kuvituksena viime vuonna erityistä iloa tuottaneita luontohetkiä.

Magic

Under this pressure, under this weight
We are diamonds

I feel my heart beating
I feel my heart beneath my skin
I feel my heart beating
Oh, you make me feel
Like I’m alive again
Alive again

Miten kirjoittaa jostain, mille ei oikein ole sanoja. Siitä, mistä melkein mieluummin laulaisi. Minkä helpommin purkaisi sormenpäistään koskettimien kautta säveliksi kuin selityksiksi.

Miten avata prosessia, jonka langanpäästä ei saa kiinni kirjaimin, mutta joka muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi, kun kirjaimet muuntuvat äänenkorkeuksiksi ja sävelharmonioiksi.

lying in the gutter, aiming for the moon
trying to empty out the ocean with a spoon
up and up, up and up
how come people suffer how come people part?
how come people struggle how come people break your heart?
break your heart
yes I want to grow yes I want to feel
yes I want to know show me how to heal it up
heal it up
see the forest there in every seed
angels in the marble waiting to be freed

we’re going to get it get it together right now
going to get it get it together somehow
going to get it get it together and flower

Mikä voima onkaan siinä, kun joku saa käänneltyä sanat juuri oikein päin. Miten voivatkaan napakat lyriikat osua naulan kantaan, näyttää suuntaa ja täyttää pään tuoreilla näkökulmilla.

Jotain ylimaallista on niissä sävelkuluissa, jotka avaavat oven sieluun, räjäyttävät kaikki padot ja vievät toisiin maailmoihin. Niissä rytmeissä, jotka saavat jähmeimmänkin keinahtelemaan. Harmonioissa, jotka nostavat kyyneleen karskeimmankin silmään.

and you can say what is, or fight for it
close your mind or take a risk
you can say it’s mine and clench your fist
or see each sunrise as a gift

Kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman sitä. Kuinka monta kysymystä jäisi vaille vastausta. Kuinka monta kertaa useammin eksyisimme polultamme tai kävelisimme ohi oikeiden ovien. Kuinka monta kohtaamista köyhempiä olisimme. Kuinka paljon enemmän pelkäisimme.

We sat on a roof, named every star
shared every bruise and showed every scar
hope has its proof put your hand in mine
Life has a beautiful crazy design

and time seemed to say
Forget the world and its weight
And here I just want to stay
Amazing day amazing day

We sat on a roof, named every star
you showed me a place where you can be what you are

k4m

So I say
Thank you for the music, the songs I’m singing
Thanks for all the joy they’re bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me

[Sitaatit viimeistä lukuun ottamatta Coldplayn Head Full of Dreams -levyltä, jonka nimikkokiertueen keikka räjäytti tajuntani ja mullisti maailmani viime kesänä. Viimeinen on vanhaa kunnon Abbaa, jonka kulttimaine ei ole syyttä syntynyt.]

Liian kiire

Pitkään oli ollut sellainen selittämätön solmu sisällä.
Unelmia uudesta,
aavistuksia aluista,
mutta en saanut siitä sekamelskasta selvää.
Liian monta hentoa haavetta,
kiperää kysymystä,
arkista ajatusta.

Sitten selkeni.
Tuiki tavallisena tiistaina,
kotisohvalla kynä kädessä.
Solmu suoristui ja purkautui paperille.
”En oo kyllä pitkään aikaan vaan ollut”, tajusin tuumivani.

Niinpä.
Olisipa aina aikaa keskittyä kuuntelemaan.

Vaikutuksille altis

Kävin lähikaupassa kesällä, ensimmäisten tämän blogin syntyyn johtaneiden keskusteluiden jälkeen. Reitti kassalle kulki marketin metrin mittaisen kosmetiikkaosaston ohi ja silmiini sattui ihana väriyhdistelmä. Nippu sointuvia, kauniin sameapintaisia hiuslenkkejä. Visuaalinen kokemus väriyhdistelmästä vaihtui hämmentyneeksi rationaaliseksi havainnoksi: minähän vihaan vaaleanpunaista ja mintunvihreää.

hiuslenkit-1

Suhteessani väreihin on ollut kaksi peruskiveä – vaaleanpunaiset eivät ole mun juttu ja minttu on ehkä niitäkin kamalampi väri. Olin jo ala-asteella ylpeä siitä, että mulla oli vain kaksi vaaleanpunaiseksi luokiteltavissa olevaa vaatekappaletta: ekaan luokkakuvaankin hyväksymäni hyvin hailakan sävyinen paita ja hieman myöhemmin lähes lempivaatteeksi kohonnut fuksia neule. Minttu taasen ei kuulunut sanavarastooni, kun puhuttiin vaatteista, suklaasta tai jäätelöstä.

Ja nyt pyörittelen käsissäni persikan, mintun ja mustan yhdistelmää. Mitä tapahtui? Kuinka monta harmonisen pastellista blogikuvaa, lehtijuttua ja postikorttia tähän tarvittiin?

Miksi kamalat vaatteet alkavat riittävän usein muiden päällä – vaikka vain kuvissa – nähtynä vaikuttaa ensin kiinnostavilta ja viimein haluttavilta? Miten järjenvastainen väriyhdistelmä muuttuu toistuvan altistuksen myötä tuoreeksi ja kokeilemisen arvoiseksi?

Missä kaikessa media on päässyt salakavalasti sukeltamaan ajatuksiini, mieltymyksiini – ja tavoitteisiini? Mitä ovat ne ällövihreät hiuslenkit, joissa olen mukautunut maailmanajan mukaan ja tarttunut trendeihin? Mikä on se lohenpunainen kammotus, joka on vähitellen soluttautunut ajatuksiini ja asenteisiini? Tunnistanko alkuunkaan, miten minuun yritetään vaikuttaa ja missä kohdin vaikuttajat löytävät kohdaltani oivallisen maaperän istuttaa pienen pieni pinkki siemen kasvamaan?

Huomaanko, kun alkuperäisten arvojeni vastaiset ajatukset alkavat vallata alaa? Tiedänkö, milloin ylitän sen rajan, jonka jälkeen ei ole paluuta aikaan ennen vaikutettuja vaaleanpunaisia valintoja ja manipuloituja mintunvihreitä muutoksia?

hiuslenkit-2

Havahduin hiuslenkkejä ihmetellessäni, mutta ostin ne kuitenkin muistuttamaan näistä pohdinnoista. Nyt muutama kuukausi myöhemmin väriyhdistelmä näyttää jälleen yhtä kammottavalta kuin ennenkin. Blogin piiristä vaaleanpunaisille ja mintunvihreille hiuslenkeille löytyi onneksi koti, jossa niitä ei syrjitä värinsä vuoksi. Yhtään hiuslenkkiä ei siis vahingoitettu tätä postausta kirjoitettaessa. Autonomian kokemukseni sen sijaan koki jonkinlaisen kolauksen.