Matkalla merkitykseen: sitoutuneisuus

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Emme tiedä, mitä matka tuo vielä tullessaan, mutta alkaneen lukuvuoden aikana pohdimme asiaa kukin ainakin kahden tekstin verran. 

***

Uskon, että sitoutumisessa piilee yksi onnellisen elämän salaisuuksista. Ihminen on tyytyväisimmillään silloin, kun on sitoutunut tärkeäksi ajattelemiinsa ihmisiin ja asioihin. Pidän sitoutumista itselleni tärkeänä arvona.

sitoutuneisuus 1

Sitoutuminen vapauttaa toisaalle haikailusta ja fomosta. Jos täyttää kalenterinsa ensin tärkeimmillä jutuilla, ei ole syytä harmitella juttuja, joista jää paitsi – tällöin ne ovat väistämättä vähemmän tärkeitä, muuten ne olisivat olleet jo kalenterissa.

Sitoutuminen helpottaa päätöksentekoa. Itse olen sitoutunut opiskelemaan tulevina vuosina. Jos samasta ajasta taistelevat lempisarja ja opintojen tekeminen, teen jälkimmäistä – siihen olen huomattavasti sitoutuneempi. Aina valinnat eivät tietenkään ole näin yksioikoisia. Ajattelenkin, että sitoutuminen edellyttää omaa ajankäytön realistista suunnittelua. Se ainakin helpottaa sitoutunutta elämäntapaa.

Työelämässä ja vapaaehtoistöissä sitoutuminen on ensisijaista oman työssäviihtymisen, työntekemisen ja koko yhteisön kannalta. Vain harva pystyy antamaan parastaan silloin, kun toinen jalka on jo uuden oven välissä. Yritän olla kokonaan siellä missä olen. On myös helpompi kokea kuuluvansa joukkoon, kun itsekin on sitoutunut yhteisöön.

sitoutuneisuus 2

Tietysti sitoutumisella on tärkeä osansa ihmissuhteissa. Uskon, että parhaimmat ihmissuhteet ovat sellaisia, joissa kumpikin on sitoutunut samalla intensiteetillä. Sitoutuminen on enemmän kuin vaihdetut lupaukset tai sormiin sujautetut sormukset. Se on syvä, jaettu, yhteinen tietoisuus, että tässä pysyn, tässä pysyt. Enkä ihmettele, että sitoutuminen ei ole trendikästä. Se on vaikeaa ja vaativaa! Kuinka olenkaan itse kompuroinut ja tehnyt virheitä, satuttanut ja loukannut. Ja sittenkin pyristelen sitoutumista kohti.

Äärimmillään sitoutuminen mitataan kai silloin, kun toisella ei ole mitään annettavaa tai sitoutumisella ei saavuta konkreettista hyötyä itselleen. Kuinka pitkälle olen valmis pitämään kiinni oikeaksi tai hyväksi katsomastani, vaikka minä jään palkkaa vaille? En tiedä itsekään. Rehellisesti toivoisin, ettei tätä tietä koskaan tarvitsisi kulkea. Samaan aikaa arvelen, että sille tielle on jokaisen ainakin ajoittain kulkeminen, jos pyrkii elämään sitoutumisesta käsin.

Sitoutuminen määrittää sen, mihin ja kehen käytän aikani ja ajatukseni, rahani ja rakkauteni. Kuinka toivonkaan, että osaisin elää sitoutuneesti ja oikein valiten.

Sillä uskon, että sitoutumisessa on siunaus. 

// Heini

Laiturin nokassa

Olimme olleet mökillä vasta muutaman tunnin, mutta tuosta vinosta, harmaantuneesta laiturista oli jo ehtinyt tulla lempipaikkani. Olin ihastellut laiturilta avautuvaa näkymää jo moneen otteeseen, mutta siitä tuntui olevan mahdotonta saada tarpeekseen. Siispä muiden mennessä yöpuulle hiippailin vielä kerran rantaan ja istahdin laiturin nokkaan.

Ihoani helli lämmin kesäillan henkäys, jossa ei vielä myöhään illallakaan tuntunut pienintäkään viileää vivahdetta. Istuin hievahtamatta tuijottaen vuoroin taivasta ja järvenselkää, osaamatta päättää kumpaan katseeni kiinnittäisin. Yritin painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan ja värisävyn. Taivas oli kuin alati muuttuva taideteos, jonka nopeasti muuttuvat sävyt heijastuivat kauniisti tyynenä lepäävän järven pinnasta. Vastarannalla kohosivat utuiset tunturit, ja järvi tuntui jatkuvan rikkumattomana päättymättömän pitkälle. Mistään ei kuulunut mitään eikä missään näkynyt ketään, muutamaa ohi lentelevää lintua lukuunottamatta.

dav

Imiessäni itseeni kumpuilevien tunturien, värikylläisen taivaan ja tyynen järven epätavallista yhdistelmää tuntui kuin kaiken Luoja olisi valmistanut kaiken sen kauneuden juuri minun sydäntäni varten. Maalannut taivaan mitä kauneimmilla väreillä ja tyynnyttänyt järven heijastamaan yläpuolella tapahtuvan kauneuden. Asettanut tunturitkin vastarannalle jykevän liikkumattomina suuruuttaan julistamaan. Ja sen tehtyään tuonut vielä minut juuri tuohon laiturin nokkaan luomaansa ihmettelemään.

// Suvi

Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.

Nukkumaanmenoaikaan

Sängyn reunalla nukkumaanmenoaikaan
silitän poskea ja suukotan unen hyväksi
Sanot, että päivällä oli ollut ikävä
mutta sitten muistit,
ettei se olekaan huono juttu,
vaan kertoo siitä, että rakastaa

Kiitän Luojaani sinusta ja toivon,
että osaisin olla sitä mitä tarvitset,
sitä mitä ansaitset

nukkumaanmeno

//Anna

Mökkipihalla

Paljaiden varpaideni alla tuntui pehmeä sammal, kun yhtäkkiä huomasin kaiken vähän terävämmin. 

Näin terassilla sikin sokin lojuvia crocseja, kaiteilla kuivavia uikkareita, siellä täällä puolimärkiä vaatemyttyjä. Nurmikolla viltin ja sen päällä kesken jääneitä kirjoja. Tunsin nenässäni hennon saunan piipusta tupruavan tuoksun ja kasvoillani kevyen etelätuulen. Kuulin rannalta vesileikkien loisketta, keittiöstä tiskauksen kolinaa, mökkitieltä vaunujen renkaiden rapinaa. Ihoani lämmitti pilvettömältä taivaalta loistava aurinko.

Jatkaessani matkaa kääräisin pihan pöydältä kainalooni valkoisen, vaan jo kovin tahraisen, pöytäliinan. Puristin sitä käsissäni, olihan se muisto täysistä hetkistä yhteisen pöydän äärellä. Se oli osoitus elämästä siellä, minne sitä monta vuotta pyysin. 

kesäpurkissa'

Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden heinäkuun paahteiset päivät kääriytyivät ympärilleni niin, etten toviin muistanut mitään muuta. Hetken ajan siinä mökkipihalla oli kaikki, mitä tiesin. Kaikki mitä tarvitsin.

Tästä kaikesta kiitän, minä kuiskasin. 

Sisään mennessäni hipaisin hellästi pukuhuoneen naulassa roikkuvaa, kaiken kirjavaa pyyherivistöä.

// Heini

Kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.

Ketä kiität?

Nykyään on muotia kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Monissa lifestyle-blogeissa, mindfulness-oppaissa ja self help -kirjoissa kehotetaan kirjoittamaan joka päivä ylös asioita, joista on kiitollinen. Onpa kirjakaupoissa myynnissä varta vasten tätä tarkoitusta varten räätälöityjä päiväkirjojakin. Tausta-ajatuksena lienee, että kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen auttaa meitä näkemään arjessamme läsnä olevia hyviä asioita, isoja ja pieniä. Se voi jopa lisätä kiitollisuuttamme, ja onpa väitetty niinkin, että kiitollisuus tekee ihmisistä terveempiä.

Somessa käytetään myös usein kuvien yhteydessä hashtagia #kiitollinensiunattuonnellinen. Oikeastaan juuri somesta sain lähtölaukaisun pohdinnoilleni kiitollisuudesta. Monet ihmiset pitävät kiitollisuuspäiväkirjaa ja julistavat olevansa kiitollisia, mutta kenelle? Universumille, maailmankaikkeudelle vai jollekin muulle korkeammalle voimalle? Jumalalle? Vai sittenkin omille vanhemmilleen, puolisolleen tai ystävilleen?  Voiko olla kiitollinen ilman kohdetta?

edf

Älkää käsittäkö väärin. Pidän itsekin kiitollisuuspäiväkirjaa, ja se on mielestäni hyvä rutiini. Olen kuitenkin pohtinut viime aikoina sitä, kenelle osoitamme kiitollisuutemme, ja mitä oikeasti tarkoitamme sanoessamme olevamme kiitollisia. Voi olla, että haluamme itse asiassa sanoa olevamme onnellisia. On kuitenkin helpompaa pukea tuo tunne sanoiksi kertomalla olevansa kiitollinen, sillä kiitollisuuteen sisältyy nöyryys. Ollessani kiitollinen tiedostan, etteivät hyvät asiat elämässäni ole omaa ansiotani. On ehkä hyväksytympää sanoa olevansa kiitollinen elämässään olevista asioista kuin olevansa onnellinen tai iloinen niistä.

Jos taas olemme todella kiitollisia ja ajattelemme, että elämässämme oleva hyvä on lahjaksi saatua, toivoisin, että kertoisimme suoraan ketä kiitämme. Haluan itse kohdistaa kiitokseni oikein. Haluan oppia sanoittamaan kiitollisuuteni niin, ettei jää epäselväksi, ketä kiitän. Jos uskon, että jokainen hyvä lahja tulee kaiken Luojalta, miksi osoittaisin kiitokseni vain häilyvästi jonnekin universumiin?

Oletko sinä pohtinut, ketä kiität?

// Suvi

Meren rannalla

Päivän sää oli ollut epävakainen, eivätkä pilvet näyttäneet iltaa kohti hälvenevän. Päätimme silti lähteä katsomaan monien kehumaa rantaa. Lokkien kirkuna ja suolan tuoksu paljastivat lähestyvämme merta jo paljon ennen kuin mitään oli näkyvissä. Nousimme pienelle mäen nyppylälle, jonka laelta avautuivat vaahtopäiset aallot ja silmänkantamattomiin jatkuva rantahiekka. Lapset heittivät kengät jaloistaan ja juoksivat ihastuksesta hihkuen hiekalla, keräillen simpukoita ja kastellen varpaitaan merivedessä.

meri

Yhtäkkiä huomasin pyyhkiväni tuulessa silmiäni. Käänsin pääni kohti kuin tilauksesta pilven raosta pilkistänyttä aurinkoa, ja seisoin paikoillani aivan hiljaa. Merituuli puhalsi kaikin voimin ja samalla pyyhki kerros kerrokselta pois sitä, mitä edellisen vuoden olin taakkanani kantanut. Meren aallot aavistivat murheeni ja pelkoni, ja veivät ne mukanaan.

Lämmin käsi tavoitti omani, hiljainen puristus ja kyynel silmäkulmassa kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Sama puhdistava tuuli oli tavoittanut hänetkin, vienyt ensin polvilleen ja nostanut sitten ylös. ”Kunpa voitaisiin jäädä tähän”, hän kuiskasi, enkä voinut muuta kuin nyökätä.

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.

Suru

Se oli vain yksi aalto, mutta edelleen haukoin rannalla henkeäni. Aalto oli kuitenkin ollut niin yhtäkkinen ja kova, että se salpasi henkeni pitkäksi aikaa. En vain saanut täytettyä keuhkoja hapella. Suolavettä ja hiekkaa oli joka paikassa. Jokaista kehoni kohtaa kivisti.

Oli ollut kaunis päivä ja kaikki oli näyttänyt niin ihanan tavalliselta. Ja koska tavallisesta oli tullut elämäni toivotuin päämäärä, tuo päivä oli ollut lohdullinen. Ehkä juuri siksi aalto löi minut polvilleni niin täysin. Kenties sen tähden, että olin hetkeksi herpaantunut. Ehkä olin tovin ajatellut, että tavalliset päivät olisivat taas tiheämmin täällä. Aallon aiheuttaman kivun lisäksi lähes yhtä suurta tuskaa tuottikin pettymys: jälleen kerran keräilin voipuneena hiekan seasta sitä, mitä minusta oli tällä kertaa jäänyt jäljelle.

suru teksti 2

Lähes kuka tahansa muu näki minut kuitenkin palaverissa, iltateellä, lenkillä tai vaikka teatterissa. Koitin kovasti puhua kun jotain kysyttiin, hymyillä kun joku kertoi vitsin ja käyttäytyä kuten odotetaan. Eiväthän ne muut tienneet, että oikeasti kaikki voimani menivät hengittämiseen ja ennen kaikkea kyyneleiden pidättelemiseen. Itku odotti jatkuvasti hetkeään aivan silmieni takana.

Ja sitten epäonnistuin jatkuvasti. Puhuin liian vähän ja liian pienellä äänellä, vaikka laitoin sanomisiini kaiken mitä minulla oli antaa. Välillä en pystynyt peittämään ääneni ärtymystä, vaikka kuinka koitin. Hymy ylsi vain harvoin silmiin saakka ja usein ajelehdin ajatuksissani, jotka tuntuivat mahdottoman raadollisilta ja kipeiltä paljastaa kenellekään.

suru teksti 1

Yleensä odotin, että pääsisin pian omien seinieni sisään. Että voisin vihdoin itkeä rauhassa. Ja useimmiten kun sinne pääsin, itkin eniten sitä että taas kerran itkin seinieni sisällä aivan yksin.

Ehkä huomenna tuntuu paremmalta, koitin ajatella vaikka en useinkaan sitä itse edes uskonut. Yritin kuitenkin pitää ajatuksesta kiinni, sillä järjelläni tiesin, että viimeisen toivon rippeen menettäminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

// Heini

Kirjoitin tekstin noin kaksi vuotta sitten, kun jälleen kerran makasin voipuneena rantahietikolla miettien saanko enää koskaan kunnolla henkeä. Lähetin tekstin ystävälleni ilman otsikkoa, sillä en tiennyt mitä siihen kirjoittaisin. Ystävä luki tekstini ja sanoi lempeästi: ”Niin, tuolta suru tuntuu.” Tänään kiitän niistä ihmeellisistä päivistä, joina hengitys on kulkenut vaivatta!

Let’s party!

Taas on meidän perheessä se aika vuodesta, kun lasten synttäreitä järjestellään urakalla. Kotiäitinä ollessani tykkäsin panostaa juhliin, miettiä tarjoiluja ja ohjelmaa. Nyt töiden ja muiden kiireiden lomassa ajatus on lähinnä saada kaverisynttärit äkkiä ja mahdollisimman helpolla alta pois.

Mieleen palasi kuitenkin yksi muisto viimevuotisilta synttäreiltä, ja sen voimalla taidan tänä vuonna itsekin pitää juhlissa hauskaa. Mikä voisi olla siihen parempaa seuraa, kuin lauma kikattavia kahdeksanvuotiaita!

juhlat

”Täällä piti ainakin olla pari laktoositonta, mutta olikos muita allergoita?” kysyin pöydälliseltä synttäriherkkuja odottavia, ekaluokkalaisia tyttöjä.
”Joo, mulla on pähkinäallergia,” vastasi yksi.
”Mä oon allerginen koirille!” huusi toinen.
”Mä oon allerginen poikien suihkusaippualle, kerran sitä meni silmiin ja kirveli ihan kamalasti,” ilmoitti kolmas.

Sitähän mä kysyin 🙂

//Anna

Mihin viimeksi jäätiin

”On niin mahtavaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka ei oltaisi nähty pitkään aikaan”.

Olen miettinyt, mitä nuo sanat todella pitävät sisällään. Onko oikeasti mahdollista jatkaa siitä, mihin vaikkapa vuosi sitten jäätiin? Vuoden aikana molempien elämässä on varmasti tapahtunut paljon kaikenlaista: onko mahdollista kiriä väliin jäänyt aika kiinni? Käytännössähän kyse on siitä, että palataan vuosi taaksepäin ja yritetään referoida vuoden tapahtumat. Uskon, että pystymme melko nopeasti kertomaan pääpiirteittäin, mitä olemme tehneet. On kuitenkin lähestulkoon mahdotonta kuroa jälkikäteen sanoilla kiinni kaikkea sitä, mitä olemme vuoden aikana tunteneet ja ajatelleet. Emmehän välttämättä enää itsekään muista, mitä useita kuukausia sitten joistain asioista tunsimme tai ajattelimme. Ja eivätkö juuri tunteet ja ajatukset ole ihmissuhteiden tärkeimpiä rakennuspalikoita?

19.8

Jos emme ole nähneet ystäväämme pitkään aikaan, vaikka vuoteen, emme voi tavatessamme jatkaa siitä, missä nyt olemme. Meidän täytyy palata siihen, missä viime tapaamisen aikaan olimme, ja yrittää lyhyessä ajassa parhaamme mukaan täyttää aukot. Emme kuitenkaan pysty täyttämään niitä kaikkia, ja mitä pidempi aika edellisestä tapaamiskerrasta, sitä enemmän aukkoja väistämättä jää.

Ajattelen, että ihmissuhteiden on haastavaa (*) syventyä ja kehittyä, jos näemme toisiamme kerran vuodessa (emmekä pidä siinä välissä juurikaan yhteyttä) jatkaen aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen ihmissuhde on vuoden tauolla, sillä aikaa kun elämä muilta osin menee eteenpäin. Tavatessamme yritämme pikakelata menneen vuoden tapahtumat ja päivittää toisemme ajan tasalle kuulumisistamme.

Uskonkin, että tuolla alun lauseella halutaan ennemminkin kuvata sitä, kuinka ihanaa on, että elämässä on sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa (pitkästä tauosta tai välimatkasta huolimatta) yhdessäolo on aina luontevaa, tuttua ja helppoa. Luulen, että kasvaakseen ja kehittyäkseen ihmissuhteet tarvitsevat kuitenkin sitä, että avaamme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme kulloisenkin elämänvaiheen keskellä.

// Suvi

(*) Toki on sellaisiakin ihmissuhteita, jotka kehittyvät, vaikka tapaamiset olisivat harvemmassa. Paljon työtä se varmasti kuitenkin vaatii. 

Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini