Ikävä lähelle

Joskus voi tulla ikävä
vaikka olis koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä leijuu
sata sanomatonta
ja kymmenen kysymätöntä,
saattaa toinen lipua tavoittamattomiin.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä hiertää
taas kaikki tekemätön,
kaikki se yhtenään ymmärtämätön,
saattaa tuntua, ettei ole toista pitkään aikaan kuullut tai katsellut.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Siis
pakottaudu puhumaan
yritä ymmärtää
kurota kohti kysymyksilläsi ja
taivalla tykö teoillasi.
Vain siten helpottaa
ikävä lähelle.

Tässä maailmassa

Tässä maailmassa
katsotaan kellosta
ehtiikö nyt itkeä
että turvotus varmasti laskee
ennen seuraavaa kohtaamista

Tässä maailmassa
kiitellään peitepuikoista
meikkivoiteista ja valokynistä
jotka peittävät silmäpussit
kaikilta muilta paitsi ihmiseltä itseltään

Tässä maailmassa
maskeja pestään pois
joka ilta kyyneleillä
jotka tehokkuudellaan
voittavat kalleimmatkin purnukat

Tässä maailmassa
pelätään paljastumista
joka ainoastaan voisi tuoda elämiimme
surun, pelon ja ahdistuksen sijaan
ilon, armon ja toivon

IMG_3816

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Minäkin

Eräs alkukevään aamuyö, josta on jo aikaa. Olin ollut viettämässä iltaa opiskelijakavereitteni kanssa toisella puolella kaupunkia. Oli lauantai ja kello oli paljon, joten ajattelin, että saadakseni olla rauhassa valitsen kotimatkalleni kahdesta reittivaihtoehdosta sen hiljaisemman. Kuvittelin, että sitä kautta kulkiessani vältän varmemmin baareista kotiin könyäjät ja grillijonoissa huojuvat.

Ollessani parin korttelin päässä kotoa vanhempi mies kiihdytti rinnalleni kävelemään. Hän yritti viritellä keskustelua, kehui kauniiksi, minä painoin katseeni alemmas ja yritin kävellä nopeammin. Yhtäkkiä mies tarrasi minuun kiinni, raahasi läheiseen porttikäytävään ja painoi selkäni seinää vasten. En tajunnut edes huutaa apua, kaikki kävi niin nopeasti.

Samassa jostain alkoi kuulua askelten ääniä, joita mies säikähti ja lähti pakoon. Ohi kävelevä nuori mies huomasi, että olin hädissäni, ja tuli kysymään tarvitsenko apua. Kerroin mitä oli tapahtunut. Vaikka vakuuttelin, että koti on jo ihan lähellä ja että selviäisin sinne hyvin itsekin, hän halusi välttämättä saattaa minut kotiovelle asti. Onneksi, sillä seuraavan kerrostalon edustalla olevan pensaan takana oli se kimppuuni aiemmin hyökännyt mies vaanimassa, ehkä minua tai jotain muuta yksin liikkuvaa naista odotellen.

Kiitos sinulle saattajani, en tiedä kuka olit, mutta pelastit enemmän kuin voit kuvitella. Mitään peruuttamatonta ei tapahtunut, mutta tiedän, että moni ei ole yhtä onnekas. Miten paljon onkaan meitä, jotka iltaisin kadulla kulkiessamme painamme katseen alas ja kiihdytämme askeleita. Ettei vaan kiinnittäisi kenenkään huomiota. Että saisi olla rauhassa.

 

”If all the women who have been sexually harassed or assaulted wrote ’Me too’ as a status, we might give people a sense of the magnitude of the problem”

Lempisanoja

Mä tuun hakeen sut! ystäväni kirjoitti whatsappissa kysyttyään mua ensin mukaan iltarientoihin ja saatuaan multa myönteisen vastauksen. Hymyilin kännykkäni äärellä, sillä tietämättään ystäväni oli kirjoittanut mulle yhden lempilauseistani.

Istuimme erään toisen ystäväni kanssa kaupungin laidalla pitkällä brunssilla. Ehdotin josko lähtisimme kaupungille pyörimään. Siis jos sulla ei oo kiire, lisäsin tarjoillen sanoillani mahdollisuuden lähteä myös suoraan kotiin. Kuule, mulla ei oo kiire minnekään, hän vastasi. Maailman parasta, huokaisin mielessäni niin syvään että sydämeni sykekin taisi himpun hidastua.

Eräänä iltana soitin ovikelloa kolmannen ystävän oven takana. Olin tullut palauttamaan lainaamaani kirjaa enkä tiennyt olisiko oven sisäpuolella aikaa muuhun kuin pikaisiin tervehdyksiin pakkaushässäkän keskellä. Jäin kengät jalassa eteiseen juttelemaan perheen pienten kanssa kunnes kuulin seuraavat sanat: Voi, mä oon oottanut sua, toivottavasti sulla on aikaa! En olisi voinut kuulla kerrassaan mitään parempaa seisoessani siinä toisen kodin eteisessä kengät jalassani tietämättä pitäisikö lähteä vai voisiko jäädä.

Oletko koskaan miettinyt, mitkä lausahdukset saavat sydämesi hypähtämään ilosta helpoimmin? Mistä sanoista kuulet rakkauden kirkkaimpana? Entä tunnetko sinä elämäsi tärkeimpien eniten rakastamat sanat? Tiedätkö läheistesi suosikkilauseet?

Alan vähitellen tuntea omani, ja useat läheiseni ovat sanoissaan jo ihan ässiä. Minulla sen sijaan olisi kyllä syytä painaa mieleeni paremmin rakkaimpieni lempisanoja. Voisi sitten viljellä niitä (ja niihin liittyviä tekoja) vähän tiheämpään niinä ihan tavallisina arkisina päivinä. Sanoilla kun voi loihtia esiin valon myös harmaimpina syksyn päivinä.

blogi 102017.JPG

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

 

Ilma(n)juuria

Kuka se on? Tunnetko ketään sen sukulaisia? Tietääkö kukaan siitä mitään?

Kasvoin pienessä perheessä pienessä kylässä, jossa kaikki kaverini olivat sukua jollekin toiselle kyläläiselle. Useimmilla oli ympärillään koko historiansa, pyörämatkan päässä liuta läheisiä ihmisiä monessa polvessa. Me olimme muuttaneet muualta, matka isovanhempien luo kesti tunteja ja serkkuja nähtiin kerran tai kaksi vuodessa.

Ympäristöni kirkastui, kun samalle kylälle muuttivat serkkujeni pikkuserkut, yhtä ulkopuoliset kuin minäkin. Siellä me sitten hehkuimme sen hetken, mitä asuivat ilonamme. Me sukulaistemme sukulaiset, lähes sukua siis toisillemmekin. Pienen tovin me pistokkaat juurruimme samaan maahan.

Pienessä yhteisössä irrallisuus oli riski. Et kuulunut mihinkään, et ollut perheesi ulkopuolella kenenkään mikään. Ilman tunnettuja juuria olit yksin. Muualta muuttaneen identiteetti kasvoi sen varaan, mitä muualla oli. Kasvatin ilmajuuria sukujeni suuntaan, satojen kilometrien päähän.

Kiinnityin kyllä kotiin ja maisemaan, mutta siteet yhteisöön jäivät ohuiksi.

**

Nuorelta saapuu viesti: Tässä on hän. Huomenna saatte kysyä lisää.

Huomiseen mennessä olemme tutkineet somen syöverit, jäljittäneet sukupuuta esi-isiin asti. Tunnistaneet tuttuja nimiä ja muistaneet muinaisia kohtaamisia. Hän ei ole enää joku jostain, vaan olemme kutoneet hänet hämähäkkimäisesti osaksi verkkoa ja alkaneet hahmottaa ääriviivojaan.

Luomalla yhteyksiä menneisyyteen muodostamme käsitystä tästä hetkestä. Tuttuuden ja turvallisuuden hakuisuudessamme viemme häneltä ehkä mahdollisuuden kävellä eteemme ihan vain omana itsenään, ilman edellisten sukupolvien hohdetta ja harhakuvia.

**

Kokonaisuus auttaa ymmärtämään yksilöä. Kiinnittymällä perheeseen, sukuun ja yhteisöön persoona saa tunnistettavat kehykset. Samankaltaisuus tuntuu tutulta ja vetää puoleensa, erilaisuus herättää mielenkiinnon tai ajaa etäämmäksi. Tausta hahmottaa kuin tehtävä, jossa piirrämme kuvan esiin etenemällä pisteestä pisteeseen numero kerrallaan.

Samalla se esiin piirretty toivoo, että saisi kasvaa ja elää omana itsenään, ilman mihinkään suuntaan ohjaavia raameja. Että saisi loistaa vailla menneisyyden luomia varjoja tai valokeiloja. Että olisi lupa hypätä luontaisten taipumustensa mukaisesti, nostaa itse rimat oikeisiin korkeuksiin.

Ja siinä missä hän toivoo saavansa olla vain minä itse, joku toinen kaipaa kuuluvansa. Kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta.

**

Kenen tyttöjä, kenen poikia? Mitä sun isä tekee, kuka sun äiti on? Onko sulla siskoja tai veljiä? Onko sulla puoliso? Entä lapsia?

Tai sittenkin vain: Kuka sinä olet? Mitä haluat kertoa itsestäsi?

Hengittelyä

Aluksi on vähän kylmä, vedän takin vetoketjua ylemmäs ja hihoja käsien suojaksi. Olisinpa ottanut hanskat mukaan. Pieni metsäpolku erottuu hädin tuskin, viime talven metsänraivaajat tekivät perusteellista työtä ja tuttu maisema on tiessään. Väistelen kiviä ja kantoja kunnes pääsen pururadalle. Askeleet löytävät hyvän tahdin, hengitys höyryää kirpeässä ilmassa. Ympärillä metsää, sitten taloja, pieni puro ja lopulta järvi.

Tällä kertaa en ottanut ketään mukaani, vaikka tulijoita kyllä riittäisi. Halusin tämän hetken ihan itselleni, keskityn hengittämään ja kuuntelen askelten ääniä hiekalla. Juuri nyt minua ei tarvitse kukaan, enkä minä tarvitse mitään.

Puolivälissä matkaa lähetän viestin kotiin: ”laittakaa sauna päälle”. Nyt ei ole enää vilu, hengitys on muuttunut tiheämmäksi, syke nousee ja veri kiertää. Päivän kiire unohtuu, huulille hiipii väkisinkin hymy. Vielä viimeinen ylämäki ja kotipiha alkaa jo häämöttää. Jään hetkeksi kuulostelemaan syksyisen illan ääniä ennen kuin avaan kotioven, jonka takana on menossa sirkus, tai eläinsairaalan vastaanotto, moporalli tai heppakisat.

Hengitän syvään ja tiedän, että kaikki on hyvin.

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Aikomuksia

Me kohdataan kolmesti viikossa,
silloinkin vain kolmen vartin ajan.
Joka kerta livahdat nopeasti takapulpettiin
ja pystytät eteesi muurin, jonka takana olet turvassa.
Välttelet katsekontaktia piiloutumalla hupparisi syvyyksiin,
ja koko olemuksesi viestii: “jätä mut rauhaan”.
Hartain toiveesi on, ettei kukaan huomaisi sua kahdenkymmenen
muun huomiota kaipaavan joukosta.

Ja silti: jokaisen kohtaamisemme jälkeen musta tuntuu siltä,
ettet mitään enemmän kaipaakaan kuin tulla huomatuksi.
Että joku kysyisi, kuuntelisi,
hymyilisi hyväksyvästi ja osoittaisi välittävänsä.
Että joku näkisi sut.
Vaikka niin kovasti sen yritätkin piilottaa,
milloin karkeaan kieleen,
milloin kapinointiin,
milloin välinpitämättömyyteen.

Sitä mukaa kun kaivaudut syvemmälle penkkiin ja muurisi taakse,
yritän kurottaa kohti kaikilla osaamillani keinoilla.
Samalla kun yritän kohdata lyhyesti jokaisen teistä kahdestakymmenestä,
toivon, että sanani ja katseeni tavoittaisivat edes hetkiseksi juuri sinut.

Ja aion jatkaa.
Aion jatkaa tyhmien vitsieni kertomista,
jotta näkisin taas joskus hymyn sun kasvoilla.
Aion kysyä ja kohdata, huomata ja huomioida.
Aion tehdä kaikkeni,
jotta joku päivä uskaltaisit tulla nähdyksi.
Jotta näkisit itsekin sen, mitä minä näen.

Sä osaat.
Sä pystyt.
Sä kelpaat.

Sanovat

Sanovat, että liian kiireinen.
Sanovat, että pitää levätä.
Eivät tiedä, että kalenterin varattu ilta
on pyhitetty minulle ja lempisarjalleni.

Kysyvät, miten ehdin.
Kysyvät, miten jaksan.
Eivät tiedä, että heräsin puoliltapäivin,
ja sitten katsoin elokuvan.

Huolehtivat, että kuormitun.
Huolehtivat, että murrun.
Eivät tiedä, että raskaampaa olisi
jättää nämä aivot tyhjäkäynnille.

Sanovat, että helppoahan lapsettoman.
Sanovat, että voi kun tietäisit.
Eivät tiedä, että voimia vie sekin
kun suree kaikkea sitä, mitä ei ole.

Muistuttavat, että elämässä on muutakin.
Muistuttavat, että pitäisi sitä ja tätä.
Eivät ymmärrä, että arjessa on paljon
mitä eivät koskaan saa tietää.

Varmaan sullakin?

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Meidän ainoa toivo

Onko meidän välillä kaikki ok?

Jos oot antanut mulle kaiken anteeksi. Jos oot antanut anteeksi mun tökeröt kommentit ja liian nopeat tokaisut. Ymmärtämättömyyttäni aiheuttamani pettymykset ja kivun keskeltä syydetyt syytökset. Hiljaisuuden ja sen etten kuitenkaan kuuntele tarpeeksi tarkoin. Huoleni joka purkautuu ulos liian suurina sanoina, hallitsemattomina tunteina. Torjuntani juuri silloin kun pitäisi olla avosylin vastassa. Kaikenlaisen epätäydellisyyteni ja keskeneräisyyteni jotka ovat läsnä jokaisessa kohtaamisessamme. Jos kaiken tuon ja enemmänkin annat mulle anteeksi, niin kyllä, kaikki on ok.

Joo, mun puolesta on.

Ja mä niin koitan ja toivon, että olisi aina. Että silloinkin kun olisi helpompaa kääntyä pois, niin me käännymme kohti.

Niin munkin.

Mä uskon sua. Antaisitpa anteeksi jatkossakin. Jatkuvasti. Ja kun tarvitset anteeksipyynnön, jota en itse ymmärrä esittää, niin uskaltaisitpa osoittaa sen paikan. Sillä anteeksianto on meidän ainoa toivo. Tiedän, että tiedäthän sinä sen. Mutta muistatko kun mitä ikinä tuleekin? Muistanhan minä?

 

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Aineksia kiisselin keittelyyn

Ennen olin aina menossa, nykyisin keittelen kiisseliä (*).

Vielä muutama vuosi sitten täytin iltani vapaaehtoisesti kaikenlaisilla mieluisilla menoilla, ja useimmiten kalenteri tuntui hengästyttävän täydeltä. Jotain kuitenkin tapahtui, en tiedä mitä tai milloin, mutta nykyään tarvitsen sosiaalisten kohtaamisten vastapainoksi ainakin pari kotona vietettyä, ohjelmatonta iltaa viikossa. Rakastan kyllä edelleenkin nähdä ihmisiä, mutta kaipaan säännöllisesti myös yksinoloa.

Eräs ystäväni on lanseerannut loistavan selityksen meille yksinolosta latautuville: kiisselin keittäminen. Koska kiisselin keittelystä on tullut tärkeä osa jokapäiväistä arkeani, haluan avata kyseistä konseptia teillekin.

Tuntuuko joskus siltä, kun saat kutsun kahville/kylään/leffaan/lenkille, että olisit oikeastaan mieluummin kotona, mutta et kehtaa sanoa sitä? Ei ole tiedossa mitään varsinaista menoa tai tekemistä eikä kyse ole edes siitä ettet jaksa, mutta haluaisit vaan viettää illan kotona etkä tiedä miten sanoisit sen kysyjälle. ”Haluaisin vain loikoilla yksin kotona” ei ole sosiaalisesti kovin hyväksyttävä vastaus kyläilykutsuun.

Jos et tiedä miten kieltäytyä sosiaalisen elämän riennoista niinä hetkinä, kun oikeasti mieluummin kaivautuisit peiton alle sohvannurkkaan, voit tästedes vastata kyselijöille keitteleväsi kiisseliä. Kiisselin keittohan on ymmärtääkseni sellaista puuhaa, että täytyy olla kotona koko ajan. Voit siis huoletta käyttää kiisselin keittelyä synonyymina sille, että haluat vaan jäädä kotiin. Koska joskus on oikeasti pakko olla kotona.

Ensi alkuun kiisselin keittely voi tuntua vähän kummalliselta, etenkin jos edellisestä keittelykerrasta on aikaa. Täytyyhän siinä kuitenkin pysähtyä yhden asian ääreen. Tämän kirjoituksen lopuksi annan muutaman ilmaisen vinkin kokemattomille kiisselinkeittelijöille. Kun minä keittelen kiisseliä, se tarkoittaa että…

… luen kirjaa. Tämän vuoden suosikkeja tai eniten mietityttäneitä ovat:

  • M.L. Stedman: Valo valtameren yllä
  • Cheryl Strayed: Villi vaellus
  • Eve Hietamies: Hammaskeiju
  • Ina Westman: Syliin
  • Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
  • Mari Marttinen: Yhden lapsen kansa
  • Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
  • Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
  • Liane Moriarty: Nainen joka unohti

… kuuntelen musiikkia (tällä soittolistalla pääsee kiisselinkeittotunnelmaan ennen kuin ehtii kissaa sanoa).

… katson jotain hyvää sarjaa. Hyvä on melko laaja käsite, ruudulla voi pyöriä mm. joku näistä:

  • Downton Abbey
  • Junior MasterChef
  • Vain Elämää
  • Hakekaa kätilö
  • Vallan linnake
  • Syke

… juon teetä. Suosikin asemasta kilpailevat tällä hetkellä Pukka ja Clipper.

… kirjoitan listoja tai päiväkirjaa (joka sekin on kyllä lähestulkoon aina pelkkää listaa). Lähiseudun kauneimmat vihkot löydät Harjun Paperista.

Usein tietysti teen näistä useampia yhtä aikaa. Näillä aineksilla syntyy yleensä onnistunut kiisseli-ilta! Kokeile vaikka.

* Postaus ei liity mitenkään ruokalajiin nimeltä kiisseli.

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!