arki

Minä pidän sinun puoliasi

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Minä pidän sinun puoliasi

Kuukauden ikäinen vauva, jolta yritetään ottaa kantapäästä verikoetta. Kidutus kestää kokonaisen tunnin, verta on sekä näytteenottajan että vanhempien vaatteilla, seinällä, lattialla ja pöydällä. Huuto on korvia raastavaa, mutta luotan siihen, että ammattilainen tietää mitä tekee. Luotan, vaikka tekisi mieleni huutaa että nyt riittää, lopettakaa jo! Vasta jälkeenpäin kuulen, ettei tällaiseen olisi tarvinnut suostua, minulla olisi ollut oikeus poistua lapseni kanssa paikalta. Vasta jälkeenpäin kuulen senkin, että kyseinen näytteenottaja on saanut huomautuksia ennenkin.

Kolmevuotias poika, sovittu jo aamulla päiväkodin tätien kanssa että tänään on vain puolikas hoitopäivä. Poika tietää sen itsekin, ja hätääntyy, kun päivällä tädit eivät muistakaan. Yrittää moneen kertaan sanoa, että minua tullaan hakemaan, että ei tarvitse mennä päiväunille. Kukaan ei kuuntele, vaatteet riisutaan ja nukkumaan menoon aletaan valmistautua joka tapauksessa. Eteisessä kädet kaulan ympärillä ja pienen pojan loputtoman helpottunut huokaus ”äiti mähän sanoin että sä tulet”. Kun ihmettelen tilannetta, vastaus on, että lapsia on niin paljon ja kun vettäkin tänään satoi, niin ei voi muistaa kaikkea.  Vasta jälkeenpäin tajuan, että eihän näin voi työtään hoitaa. Että kun on niin paljon kaikkea niin puolet voi jättää tekemättä. Haluaisin tässäkin luottaa, että ammattilainen tietää mitä tekee, mutta juuri nyt se on vähän vaikeaa. Raskain mielin vien sen oman maailman tärkeimpäni seuraavana aamuna hoitoon, ja edelleen siellä on lapsia paljon ja vettä sataa vieläkin. Koko päivän töissä mietin, kuunteleekohan pikkuistani kukaan.

Jos jotain olen äitinä oppinut niin sen, että jos minä en pidä omien lasteni puolta, ei sitä tee kukaan muukaan. Se on minun tehtäväni ja asenteeni alkaa kai olla sen suhteen lähempänä leijonaemon käytöstä. Kysyn, kyseenalaistan, ihmettelen, vaadin, reagoin, välillä ehkä ylikin. Tällaista ei hyvällä katsota. Mutta en luovuta, sillä olen luvannut.

Minä pidän sinun puoliasi.

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

arki

Himmetä ei saa

julkaissut MinnaJätä kommentti artikkeliin Himmetä ei saa

Kaunialan sotavammasairaala. Vaatimaton, kulunut tienviitta pysäyttää ajatukset. Pieni kyltti, mutta suuria sanoja: sota, vamma, sairaala. Mieleen nousee tuttu sävel, joka itketti viimeksi presidentti Koiviston hautajaisia katsoessa.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!

Miten muistaa jotain, mitä ei ole itse kokenut. Jotain, mistä ei ole keltään saanut suoraan kysyä. Miten muodostaa ymmärrys Suomesta sodassa, kun oma käsitys pohjautuu lähinnä kirjoihin ja elokuviin.

Miten muistaa jotain, minkä mieluiten unohtaisi.

Syyrian Aleppon taistelujen tuho tuotiin silmiemme eteen kuvina, sanoina ja videoina. Silti se jäi etäiseksi, vaikeaksi tajuta, epätodelliseksi. Kaukaa oli helppo kauhistella. Miten tuollaista voi tapahtua. Miten kukaan selviää tuolla. Miten ihminen voi olla ihmiselle noin paha.

Todellisuus tarkentuu, kun tapahtumat siirretään tuttuihin maisemiin. Yle Kioski, Teatime Research ja Yle Beta loivat virtuaalikokemuksen, jossa taistelukenttänä oli Aleppon sijaan Helsingin keskusta (lue tästä ja tutustu tästä). Tutut patsaat palasina, keskustan julkisivut alas pommitettuina, pommien jyly ja sodan synkkä loimotus Mannerheimintien maisemissa hiljentää.

Voi jospa voisimme vain unohtaa. Jospa se ei enää koskaan tulisi noin lähelle.

Ammoin me marssimme kahden,
Tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
Kelle nyt kertoa saa?

Silloin Suomen nuoret marssivat puolustamaan isänmaataan. Pää pystyssä he lähtivät, ylpeinäkin ehkä. Kovin hiljaisina monet palasivat. Toiset laskettiin multiin lopullisesti vaienneina. Useilta meni fyysinen terveys, useammat haavoittuivat henkisesti. Seurauksia kantavat yhä mukanaan lukuisat heidän hiljaisuudessaan ja kivuissaan kasvaneet.

Laineissa Laatokan mahti,
Kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
Konsa on koittava koi.

Entä jos rantoja Suomenlahden, laineissa Saimaan tai Päijänteen. Jos ulkonaliikkumiskielto, tarkka-ampujat, pula polttoaineesta, ruoasta ja juomavedestä. Jos jokapäiväinen pelko rakkaiden puolesta, kaikki lähipiirin nuoret miehet siellä jossain, vihollinen kirjaimellisesti oven takana.

Rannalle himmeän lahden
Aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
Taakka jo laskettu on.

Veteraanien askel on jo lyhyt, rivit ovat harvat. He ansaitsevat kunnioituksemme loppuun asti ja sen jälkeenkin. Silti toivoisin, että olisivat viimeinen joukko kaltaisiaan. Ettei enää koskaan toistuisi.

Hymni soi holvissa hiljaa,
Tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
Sarka jo kynnetty on.

Ehkä siinä onkin viisaus. Että muistaisimme. Muistaisimme, ettemme toistaisi.

k4mim

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa.

arki

H niinkuin harjoituksia

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin H niinkuin harjoituksia

Hidasta.
Hiljennä vauhtia.
Pysähdy hetkeksi.
Istu alas
tai käy vaikka ihan pitkällesi.
Lakkaa luomasta ympärillesi kiirettä.
Ei hetken tauko pudota kyydistä, älä sitä pelkää.
Sano välillä ei ja huomaa, kuinka hyvältä se tuntuu.

Hellitä.
Keskity olennaiseen.
Jätä välillä jotain tekemättä.
Langat pysyy kyllä muidenkin käsissä kuin omissasi.
Useimmiten perushyvä riittää,
joten lakkaa tavoittelemasta täydellisyyttä.

Hengitä.
Huomaa hyvät hetket,
avoimet hymyt,
värikkäät lehdet ja
kuulaat päivät.
Kuuntele tuulen huminaa, metsän hiljaisuutta,
omia ajatuksiasi.
Uskalla olla hiljaa.

Hyväksy.
Salli elämälle ja itsellesi keskeneräisyys.
Lakkaa syyllistymästä
pölypalloista,
pyykkivuorista,
pömppömahasta tai
pakastepullista.
Iloitse elämästäsi sellaisena kuin se nyt on.

Näillä mietteillä uuteen viikkoon. Lempeää viikkoa meille kaikille!

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa.

suhteet

Kahdessa maailmassa

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Kahdessa maailmassa

Siinä sinä olit pellon laidalla. Istuit tummanvihreällä muovituolilla eteenpäin nojautuneena, tarkkaavaisena. Keskityit niihin, joiden kanssa juttelit. Kuuntelit tarinaa, joka sai sielusi itkemään kertojan puolesta. Osoitit myötätuntoasi ja rakkauttasi katseellasi, kosketuksellasi, sanoillasi. Sillä että jaloissasi oli varvassandaalit ja päälläsi pala afrikkalaista kangasta.

Siinä sinä seisoit pienen salin etuosassa. Kuuntelin suustasi tulevia sanoja, jotka rohkaisivat, nostivat ja kannustivat. Sanoillasi teit näkyväksi pienetkin ponnistelut, yritteliäisyyden ja edistyksen askeleet. Osoitit tietä tulevaisuuteen ja toivoon.

Siinä te olitte arjen keskellä.

Eurojen, dollareiden ja shillinkien,

suomen, englannin ja swahilin,

vuotavien kattojen, mutaan katoavien teiden ja katkeavien sähköjen,

aurinkoisten aamujen, lämpimien päivien ja yhtäkkiä pimentyvien iltojen,

välimatkojen, hyvästien ja jälleennäkemisten,

lentokenttien, lomillelähtöjen ja kotiinpaluiden,

väsymyksen, yksinäisyyden ja ikävän,

onnen, ilon ja kauneuden äärellä.

Vuoren juurella kodissa, jossa sovittelette yhteen kahden maailman arkea ja kasvatatte monen kulttuurin lapsia.

Siinä te olitte viimeisenä iltanani terassilla korituoleissanne. Enkä voinut kuin toivoa, että aina välillä elämäänne lentäisi joku, joka kuuntelisi teidän tarinaanne, osoittaisi myötätuntoaan ja rakkauttaan. Joka tekisi sanoillaan näkyväksi tekonne ja työnne. Joka rohkaisisi, nostaisi ja kannustaisi. Toivoin, että hymynne swahiliksi säilyisivät aina yhtä leveinä ja tanssiaskeleet sunnuntaisin aina yhtä kepeinä.

V:lle ja T:lle sekä kaikille niille, jotka ovat lähteneet rakastaakseen ja luopuneet antaakseen.

africa

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

arki

Uusia alkuja

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Uusia alkuja

Kun viime talvena kirjoittelin CV:n tekemisestä ja työhakemusten lähettämisestä en uskonut itsekään, että näin pian elämä muuttuisi toden teolla. Sitä saa mitä tilaa ja kaikki muut kliseet kaupan päälle. Työt alkoivat vauhdilla vastattuani eräänä keväisenä perjantaina myöntävästi kysymykseen ”voitko aloittaa maanantaina?”. Lapset saivat onneksi vähän pehmeämmän laskun, isin kanssa vietetyn kesäloman jälkeen arki on kuitenkin nyt rysähtänyt päälle ihan kunnolla.

Kaksi päivää päiväkodissa ja molemmilla nuha ja yskä. Kaksi viikkoa päiväkodissa ja molemmilla elämässään monta uutta ihmistä, joita itse en tunne edes nimeltä. Näihin ensimmäisiin viikkoihin on mahtunut paljon uutta, itkua ja pahaa mieltä, ikävöintiä, mutta jokaisena iltapäivänä vastaus kysymykseen ”miten päivä meni?” on aina poikkeuksetta silti ollut ”hyvin”.

Yritän kuumeisesti miettiä, mitä kaikkea reppuihin pitää pakata, että päivän aikana mukana on kaikki tarpeellinen. Yritän kuumeisesti miettiä, mitä iltaruuaksi laitetaan, jotta ruoka olisi pitkän päivän jälkeen lautasilla mahdollisimman nopeasti. Yritän kuumeisesti miettiä, miten tsempata ja lohduttaa lasta, joka itkee ikäväänsä. Ja samaan aikaan yritän kuumeisesti päästä sisälle uuteen työhön, oppia uusien työkavereiden nimet sekä kiirehtiä ajoissa töihin ja sieltä pois. Illat sohvalla yhdeksi kasaksi käpertyneinä kuluvat ihan liian nopeasti.

Jo toisen kerran annan paikkani toisille, vaikkakin tällä kertaa vapaaehtoisesti. Vaikka muutos on positiivinen ja sitä olemme toivoneet, tuntuu silti vähän surulliselta ajatella, että lasteni hymyillessä, iloitessa ja pahan mielen yllättäessä lähellä on joku muu kuin minä. Vähän niin kuin joka syksy, tämänkin elokuun ilmaa värittää into uudesta, mutta tuulessa tuoksuu haikeus. Onneksi silti edelleen illan viimeinen kuiskaus on sama kuin ennenkin: ”äiti on rakas”.

suhteet

Ihan oikeaa kaakaota

julkaissut MinnaJätä kommentti artikkeliin Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

 

arki

Vapaudu ihanteistasi!

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Vapaudu ihanteistasi!

Lomalla ehtii pohtia kaikenlaista, arvioida omaa elämää. Esimerkiksi sitä, millaista arkea viime vuonna tuli elettyä ja millaista arkea kenties haluaisi elää tulevana vuonna (kuulun siihen ammattikuntaan, jonka ajanlasku rytmittyy lukukausien mukaan). Nuo kaksi asiaa ovat yllättävän usein ristiriidassa keskenään. On helppoa luulla olevansa jonkinlainen, ollenkaan tajuamatta, että arjen todellisuus on jotain ihan muuta. Valaisen asiaa muutamalla ristiriitaisella esimerkillä omasta elämästäni.

Esimerkki nro 1: mulla on tapana ottaa kuvia lehtien, blogien ja kaiken maailman nettisivujen herkullisimmista resepteistä. Ajattelen siis alitajuisesti olevani ihminen, joka viettää arki-iltansa kokkaillen mitä eksoottisimpia ruokalajeja. Todellisuudessa vihaan ruokakaupassa käymistä, syön joka päivä saman aamu-, väli- ja iltapalan ja kokkaan lounaaksi vaihtelevasti kolmea erilaista kanasalaattia. 

Esimerkki nro 2: ollaan asuttu uudessa kodissa kohta 1,5 vuotta. Jollain mittapuulla meidän koti on ollut valmis jo pitkän aikaa. Listat paikoillaan, sohva ostettu, verhot ainakin joissakin ikkunoissa. Silti mun mentaalisella sisustusprojekteja-listalla on edelleen lukuisia kohtia, kuten osta uusia sohvatyynyjä (?!). Oon tässä kuitenkin alkanut miettimään, että jos en saa 1,5 vuodessa ostettua neljää sohvatyynyä, niin voisiko sen kohdan ehkä kokonaan poistaa sieltä projektien (kyllä, se on projekti) listalta. Tai jos ihan vaikka poistaisi koko listan. Sohvatyynyprojektin kulku ei nimittäin lupaa hyvää kohdille osta verhot, osta matto tai osta uusi lipasto.

Esimerkki nro 3: aika monena vuonna olen marras-joulukuun vaihteessa löytänyt itseni Pinterestin syövereistä selaamasta joulukortti-ideoita ja siitä n. viikon päästä kaupan askarteluhyllyn liepeiltä etsimässä asiaankuuluvia tykötarpeita. Parin viikon sisällä idea on realisoitunut kasaksi valmiita kortteja. Siinä kohtaa mietin joka vuosi: “ensi vuonna valmiille korttihyllyille!” Mun käsissä askarteluista ei ikinä tule sellaisia kuin oli tarkoitus, vaan sellaisia kuin sattuu tulemaan. Joka vuosi olen kuitenkin viimeistään lokakuuhun mennessä unohtanut edellisvuoden koettelemukset, ja harhakuvitelmat askartelijaidentiteetistä on taas nostettu pystyyn. Uusi sukellus Pinterestin syvyyksiin ja kohti uusia korttikatastrofeja.

Toki pidän hyvästä ruoasta, ihastelen muiden kauniita koteja ja olen kiitollinen jokaisesta saamastani itsetehdystä sekä ostetusta kortista. Oivallus piileekin tässä: mun ei tarvitse saada kiksejä niiden asioiden tekemisestä! Eli voin siis lakata ajattelemasta kaikkia niitä ”pitäisi/sitten kun/olispa ihana” -ajatuksia ainakin noissa kolmessa kategoriassa. Ymmärrättekö, mitä ajan takaa? On aika vapauttavaa heittää turhat ihanteet romukoppaan ja alkaa tehdä sellaisia asioita, joista oikeasti tykkää.

Tämä teksti on siis sinulle, joka kesä toisensa jälkeen löydät itsesi ärräpäitä pidätellen marjapuskasta, vaikka mieluummin nauttisit marjasi suoraan kaupan pakastealtaasta. Ja sinulle, joka ilmoittaudut joka syksy kansalaisopiston kuvataidekurssille, vaikka mieluummin nauttisit taiteesta katselijan roolissa. Vapautan teidät: heittäkää poimuri nurkkaan ja pensselit pöpelikköön, koukatkaa kaupan kautta tai jatkakaa samalla tikku-ukkolinjalla. Ei kaikkien tarvitse olla kaikkea!

PS. Ehkä tämän tekstin perimmäinen tarkoitus oli ihan vaan tunnustaa julkisesti, että en ole kokki, sisustaja enkä askartelija.

PPS. Asioilla on aina kaksi puolta, niin tälläkin.

arki

Vielä on

julkaissut MinnaJätä kommentti artikkeliin Vielä on

…kesää jäljellä.

Siinä se. Viimeisenä kesävinkkinäni muistutan, että kesä ei suinkaan lopu koulujen alkuun tai töihin paluuseen. Elokuisissa päivissä ja illoissa on erityistä taikaa. Aamut ovat raikkaita, illat parhaimmillaan lämpimiä ja hämäriä – melkein kuin olisi ulkomailla. Vaikka aurinko piileskelisi ja lämpötila jumittuisi tarvitaan takkia -asentoon, elokuu vasta aloittaa pehmeän laskun kohti syksyn kirpeyttä.

Arki palaa uomiinsa, rutiineja palautellaan mieliin, ehkä hiukan uusitaankin. Elämä saa vapaana kelluneen kesän jälkeen taas ryhtiä ja rytmiä. Työ ja vapaa erottuvat toisistaan, arki alleviivaa juhlahetkiä. Niille elokuu onkin mitä parhain aika – arjen hulina ei pyöri vielä täyttä vauhtia, lomalla levänneillä voimat riittävät, eikä yleinen hyväntuulisuus ole ehtinyt haihtua syystuuliin.

Käytä siis tarkkaan hyväksi vapaat hetket. Käy vielä kesäteatterissa, konsertissa, taidenäyttelyssä tai mökillä. Ui rohkeasti ulkovesissä, kävele metsässä ja hengaile puistoissa. Houkuttele kaverit eväsretkelle tai terassikahville, herkuttele tuoreilla marjoilla ja sienillä, kokkaa kalaa ja kasviksia. Tee kaikkea sitä, minkä loppuminen lopettaisi kesän.

Älä lopeta kesää kesken, nauti siitä viimeisen itikan ininään asti.

k4mikesa

Kaleidoskoopin kesäperjantait ovat värittyneet kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänkesä ja löydät ideoita, joilla suvitunnelmasi säilyy vielä arjenkin alettua.

suhteet

Käsikkäin

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Käsikkäin

En saa teitä kolmea mielestäni, vaikka retkestämme on jo muutama kuukausi. Sää oli syksyinen, vaikka kevät oli jo pitkällä. Taivaalta ropisi vettä, polku kenkiemme alla oli mutainen ja perillä lankkupenkki niin märkä ettei siihen kukaan istunut.

Teillä kaikilla oli päällä punainen takki ja päässä huppu.

Paluumatkalla te kolme kävelitte metsäpolulla rinnakkain. Ystävänne pikkutyttö välissänne, hänen pikkukätensä teidän käsissänne. Kun näin teidät siinä edessäni, arvelen, että sydäntenne kipu poikkesi hetkeksi kannettavakseni.

Kuinka paljon toivoinkaan, että joku päivä teidän käsiinne sujahtaisivat omien pikkutyttöjenne kädet. Kuinka paljon kiitinkään siitä, että nyt tartuitte hymyillen kiinni niihin pieniin käsiin, jotka teidän käsiänne luottavaisesti etsivät. Kuinka paljon pyysinkään teille lujuutta pysyä kohti jokaista teitä kohti ojentautuvaa pientä kättä, jos kipu ja kaipuu vielä sydämissänne viipyisikin.

vapaalla

Matkani marjastajaksi

julkaissut Suvi3 kommenttia artikkeliin Matkani marjastajaksi

Muistan lukeneeni mansikkakauden alussa erään kaverin FB-seinältä seuraavankaltaisen päivityksen (tässä allekirjoittaneen suurin piirtein referoimana):

“lapsena vannoin, että en ikinä lähde samaan marjaruljanssiin kuin vanhempani, mutta niin vain tässä ollaan ja säilötään laatikkotolkulla mansikoita omille lapsille talvella nautittavaksi.”

Voi kuinka samaistuinkaan tuohon päivitykseen!

Lapsuuden ja nuoruuden kesiin kuuluivat mustikka-, mansikka- ja puolukkaretket, joihin etenkin teinivuosina otettiin osaa vanhempien hellästä painostuksesta. Jostain syystä marjastaminen kuului teinivuosina samaan sarjaan kuin mökkeily. Ihan kuten mökkeilynkin kanssa, marjastamisen suhteenkin teini tuli onneksi jossain vaiheessa järkiinsä. Järkiin tuleminen vaati muutaman omillaan asutun vuoden, pari vanhempien marjavarastojen ulottumattomissa vietettyä talvea sekä sopivasti metsään päin kallellaan olevan aviomiehen.

Omalla kohdallani kääntyminen marjahulluuteen tapahtui pikkuhiljaa. Aluksi orastavan marjahysterian hillitsemiseen riitti torilta tai kaupan edustalta ostettu laatikollinen mansikoita. Muistan, kun ostin ensimmäistä kertaa itse 5 kg:n mansikkalaatikon ja säilöin marjat omin kätösin pakkaselle talven varalle. Voi kuinka aikuiseksi tunsinkaan itseni! Tuosta kesästä lähtien yksi loppukesän to do -listan tärkeimpiä kohtia on ollut mansikoiden säilöminen.

blogikuva_marjat

Lieneekö syynä ollut hyvä marjavuosi, uusi iso pakastin, kaveripiirissä vallinnut yleinen marjahysteria vai 25 ikävuoden paremmalle puolelle siirtyminen, mutta viime kesänä lähti sitten ihan kunnolla lapasesta. 5 kg mansikoita oli enää muisto vain. Heinä-syyskuun aikana oli lähes mahdotonta käydä keskustelua ystävieni kanssa ilman, että esille nousivat seuraavat kysymykset: Joko on mansikat pakastettu? Mistä ostit, paljonko maksoi, oliko hyvälaatuisia? Paljonkos on poimittu mustikoita? Löytyykö mustikoita, mansikoita tai vadelmia? Toki asiaan kuului myös päivitellä vadelmien järkyttävän suurta kokoa ja sitä, kuinka “sitä marjaa vaan on siellä metsässä, kun kävis vaan hakemassa pois”. Oli vain yksi asia, josta vaiettiin visusti: parhaiden marjapaikkojen sijainnit.

Luulen keksineeni salaisuuden siihen, miksi marjastaminen alkaa vanhempana (= yli 25 v.) tuntua vuosi vuodelta järkevämmältä touhulta. Voin paljastaa sen teillekin: ei siitä pusikossa kökkimisestä tule yhtään sen mukavampaa, vaikka ikää tuleekin. Näin vanhempana (= yli 25 v.) sitä kuitenkin tajuaa, että hetkellinen tuskailu (*) kannattaa, jos sillä saa pakastimen täyteen metsän aarteita. Ilmaista ruokaa, ihmiset!

Nyt eletään elokuun alkua ja marjakausi käy kuumimmillaan. Tällä postauksella yritänkin etupäässä orientoida itseäni tulevaan mustikka-/puolukka-/vadelma-ruljanssiin. Heikoilla hetkillä kantavana ajatuksena toimikoon talven pimeät illat, jolloin on ah-niin-ihanaa ottaa pakastimesta vähän marjoja aamupalalle. Töistä kotiin ja ämpärin kanssa metsään, se olkoon tämän viimeisen kesäkuukauden (kyllä, elokuukin on kesää!) mottoni.

Jokos teillä muuten on mansikat jo säilötty?

(*) Kyllä se puskassa kökkiminen joskus ihan mukavaakin on. Luonnossa liikkuminen jne.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.