Avainsana: kohtaamisia

Ohut kerrostalon seinä erottaa toisistaan idyllisen perhejoulun ja naapurin koko vuoden surullisimmat päivät. Prismassa pyyhältävät rinnakkain jouluiloa ja -kiirettä tuoksuvat isät ja äidit sekä ne jotka antaisivat oikean kätensä jouluilosta, kiireestäkin. Kun pikkujouluissa jaetaan touhukkaita vinkkejä laatikoiden täydelliseen valmistamiseen, joku hiljenee joukossa: ei ole ketään kenelle laatikoita laittaa.

Joulu on vuoden ihaninta ja odotetuinta aikaa. Onnea uuteen kotiin ensimmäistä kertaa kokoontuvasta suvusta, pikkujouluista ja lasten joulujuhlista. Tunnelmaa, iloa ja yhteyttä.

Joulu on selviytymiskamppailu vailla vertaa. Riitoja, puutetta, ikävää ja yksinäisyyttä. Pettymyksiä ja suruja, jotka juuri joulu tuo esiin suurennuslasin tavoin.

Tänä jouluna oville ei koputakaan uupunut Maria tai pitkän matkan tehnyt Joosef. Oville koputtavat ne, joiden kyyneleet näemme, tuskan tunnemme ja avunpyynnöt kuulemme. Heille vastatessamme vastaamme joulun sankarille. Avaanko minä oveni tänään? Annanko sydämessäni, kodissani ja joulussani sijaa tarvitsevalle? Sanonko, että minun talossani on tilaa?

Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle vähimmistä, sen olette tehneet minulle.

Ja sinulle, joka koputit niin kauan kuin jaksoit eikä sittenkään kukaan avannut. Joka odotit kunnes kaikki sinussa pettyi. Joka surit menetyksiäsi ilman kenenkään käsivarsia ympärilläsi. Joka itkit ilman, että kukaan halusi huomata. Olen niin pahoillani puolestasi, enkä pyydä mitään niin kuin sitä, että takertuisit tiukasti joulun toivoon. Hän ei petä sinua, Hän saapui vuoksesi. Saapuu vuoksesi.

Joulupäiväsi, se koittaa vielä.

Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.

// Heini

Joulun myötä jäämme pienelle blogitauolle. Tavataan täällä taas loppiaisen jälkeen! Toivoa jouluusi!

Pian on erityinen antamisen aika. Somessa onkin osunut usean kerran silmään ns. toisenlaiset lahjat. Niiden idea on se, että ostetaan vaikkapa vuohi nepalilaiselle perheelle, lähetetään kortti omalle ystävälle ja kerrotaan siinä, että ostin puolestasi vuohen Nepaliin.

Sapluuna on mielestäni vähän erikoinen.

Eikö lahjan idea ole ilahduttaa läheistä, välittää lämpöä ja jopa kertoa, että rakastan sinua? Miten se, että ostaa lahjan jollekin toiselle, on lahja läheiselle? Kuinka se, että kiillottaa omaa, humaania sädekehäänsä ostamalla vuohen toiselle puolen maailmaa ja ilmoittamalla siitä ystävälleen, ilahduttaa ystävää vieressäni? Eikö tuossa ole vielä sekin pointti, että käyttää rahaa ikään kuin läheisen puolesta? Eikö se vuohi ole lahja nimenomaan sille nepalilaiselle?

Kannatan toki vaikkapa niiden vuohien ostamista sinne Nepaliin – ilman muuta! Se on kuitenkin hyväntekeväisyyttä, eikä sillä ole mitään tekemistä rakkaitteni joululahjojen kanssa. Muistan aina erään kaverini äidin ilmeen, kun hän sai lapseltaan kortin lehmäostoksesta Afrikan maahan. Ostin sinulle lahjan – lehmän Keniaan, kortti julisti. Äidin ilme sen sijaan julisti, että rakkaus oli lähetetty kyllä Afrikkaan mutta ei tämän äidin sydämeen.

Ja ennen kuin joku ehättää sanomaan, että ei tässä kuule rahat kaikkeen riitä, niin tottahan se on. Kenenkään rahat eivät riitä kaikkeen, teemme päivittäin valintoja siitä mihin rahamme laitamme. Mutta eihän lahjoissa ole ensisijaisesti kyse rahasta. On paljon lahjoja, jotka eivät maksa juuri mitään, mutta tuovat saajalleen parhaimmillaan valtavan ilon. (Suosittelen esimerkiksi kirjoittamaan jollekin tänä vuonna joulukirjeen tai viemään sisarusten lapset jouluiselle metsäretkelle!) Toisekseen hyväntekeväisyyttä (ja lahjojen hankintaakin!) voi ja on hyväkin tehdä pitkin vuotta. Säännöllinen kuukausilahjoitus tasoittaa vuosittaisen hyväntekeväisyysbudjetin koko vuodelle, ja näin se ei osu erityisen suurena joulukuulle.

Toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että antamisesta ei koskaan kannata pihistellä – myöskään rahassa. Niinpä suosittelen säästämään ennen kaikkea itsestä. Usein enemmän saa nimittäin itsekin siitä, että jättää ostamatta itselleen uuden paidan tai muuutaman latten tai vaikka syömällä viikon lounaiksi makaronilaatikkoa tomaattiviipaleilla, ja säästyneillä rahoilla ostaakin jotain jollekin rakkaalle. Antamiseen on kätketty niin paljon enemmän kuin vain antamisen ilo.

Eikä pointtinani tietenkään ole myöskään kannustaa turhuuksien ostamiseen. En usko kenenkään haluavan enää kahdettakymmenettä tuikkukippoa kaappiinsa lojumaan tai yhdellekään lapselle olevan hyväksi saada taas kerran uutta autorataa tai kymmennettä piipittävää muovilelua. Mutta onneksemme maailma on täynnä ideoita, jotka ovat turhuudesta kaukana. Uskon myös, että lapsetkin voi opettaa iloitsemaan yhteisestä ajasta tai vaikka konserttilipuista turhan roinan sijaan. (Sitä paitsi, jos me ylipäätään kuluttaisimme vähemmän täällä, eikö meillä olisi myös enemmän mitä antaa köyhemmille?)

Omastaan antaminen on etuoikeus. Erityisen tärkeää on antaa omastaan niille, joilla on vähemmän kuin itsellä. Mutta erityisen tärkeää on myös antaa lahja sille läheiselle, joka kuulee rakkauden avatessaan kaunista, huolella valittua lahjaa. Eivätkä ne läheskään aina – jos koskaan – sulje pois toisiaan.

PS. Teksti on kirjoitettu keskituloisena lähinnä keskituloisia ihmisiä ajatellen. Asia on tietysti eri, kun tulot ovat niin pienet, että niillä saa niukin naukin ostettua ruuan ja maksettua vuokran. Mutta meillä, joilla on varaa ostaa vuosi toisensa jälkeen joulupöytään liikaa ruokaa, on varmasti myös varaa muistaa paitsi nepalilaisia niin myös läheisiämme.

// Heini