Ajattelin rakastaa

”Mitä suunnitelmia sulla on tälle keväälle?”
”Ajattelin rakastua”, vastasin. Päätin ja tahdoin, vaikka eihän asialla ollut järjen kanssa mitään tekemistä.

Niin päätän ja tahdon nytkin, vaikka järki on arjen pyörityksessä toisinaan ainoa mihin takertua. Kun on likapyykkiä pestävänä ja kaikkien sanojen kaikki kirjaimet tulevat suusta ulos ihan väärin päin. Kun kulman takana odottava uusi elämänvaihe jännittää niin, että pelko ei tule ulos muuten kuin tiuskimisena ja huonona tuulena. Kun päivän ainoana yhteisenä hetkenä pystyy ajattelemaan vain omaa kuolemanväsymystään, eikä kuule muuta kuin pehmeän tyynyn kutsun.

”Mites me meinataan selvitä tulevasta syksystä?”
”Ajattelin rakastaa.”

Kauniita puolia

Viisivuotiaani istui lattialla leikkimässä itse maalaamillaan pikkukivillä. Hän oli koristellut kivet kimalteilla ja liimannut kylkiin paljetteja. Hän käänteli kiviä käsissään katsellen ihailevasti puolelta toiselle, laulellen samalla itse keksimäänsä laulua: ”Jokaisessa tytössä on yksi kaunis puoli”.

Sinussa niitä on enemmän kuin vain yksi, olet ihana ihan joka suunnasta katsottuna. Suloinen pieni nöpönenä ja valloittava hymy, joka nauruun asti yltyessään tarttuu ihan väkisin. Olet hurmaava ja hauska, nokkela ja taitava. Voisin jatkaa listaa loputtomiin.

Minussa vikojen ja puutteiden määrä tuntuu olevan huomattavasti kauneutta ja suloisuutta suurempi. Lähes joka päivä toivon olevani enemmän sitä, tai vähemmän tätä. Jos sinussa en muuttaisikaan mitään, niin itsessäni ilomielin monta kohtaa.

Katselen meitä kahta aivan täysin eri silmin, vaikka kuka tahansa muu näkee meidät toistemme kopioina. Syy siihen on yksinkertainen. Rakkautta sinua kohtaan on sydämeni täynnä. Armollisuutta itseäni kohtaan vasta opettelen.

Päättäjäispäivä

Mikään päivä ei ole niin ihana kuin päättäjäispäivä. Jo useana vuonna ollaan lasten kanssa herätty päättäjäisaamuun perhosten siipien kutitellessa vatsanpohjaa. Ihan kohta isi tulee lahjakassien kanssa kotiin ja sitten se alkaa: koko perheen yhteinen kesäloma! Joko nyt näkyy auto pihassa, eikö vielä? No, kyllä se isi varmasti ihan kohta tulee. Ikkunaa täplittää pienten sormien ja nenänpäiden jäljet, millään ei malttaisi enää odottaa. Tässä päivässä on jotain ihan erityistä.

Jee, nyt isi tuli! Avataan paketit yhdessä, voi miten paljon sait taas lahjoja. Kato, taas uusi muumimuki! Ja näin paljon kukkia! Isi, saanko mä syödä kaikki suklaat? Isi, ootko sä ollut kiva ope? No oot varmaan kun sait kaikki nämä paketit! Isi, mitä tehdään, nyt kun sulla alkoi loma? Lähdetäänkö jätskille? Puistoon? Rannalle?

Päivä on erityinen siksi, että koko kesä on vielä edessä. Aikaa tuntuu olevan vaikka mihin, sitä ei ole vielä ehditty tuhlata, kaikki on mahdollista, ihan kaikki. Yhtään lomapäivää ei ole vielä kulunut, mutta mitään velvollisuuksiakaan ei enää ole. Kesä näyttää loppumattomalta, niin pitkältä, että kädet eivät yllä ympäri. Se levittäytyy eteen kuin puhdas paperi, kuin vastasatanut, koskematon lumi. Ensimmäistä askelta ei ole vielä otettu, viivaa piirretty, sivua käännetty.

Tänään syksy ei tule edes pienenä häivähdyksenä mieleen. Huomenna se jo tulee, ja siitä eteenpäin sen hengityksen tuntee niskassaan joka päivä vähän selvemmin. Mutta ei vielä tänään. Nyt kaikki ovet ovat auki, kaikki tiet odottavat kulkijaansa, kaikki on mahdollista, ihan kaikki.

Hyvää äitienpäivää!

”Hyvää äitienpäivää!”

Vain kaksi sanaa, mutta niihin kätkettynä niin monta tarinaa. Kuitenkin jokaiselle yksi ja sama toivotus. Jos voisin, lisäisin sanoille selityksen vastaanottajan mukaan:

hyvää äitienpäivää sinulle, joka tänään iloitset ensimmäisestä äitienpäivästäsi ja vielä opettelet uutta ja ihmeellistä arkea.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka jo vuosien kokemuksella osaat ulkoa aamun aikataulun ja tunnistat keittiöstä kaikuvista äänistä, mikä vaihe valmisteluissa on milloinkin meneillään.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka vietät päivän ihmiskontakteja vältellen ja pyyhit huokaisten kyyneleet, kun tämäkään äitienpäivä ei ollut ensimmäisesi.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka sait pitää rakkaitasi sylissä vain hetken ja ikävöit heitä tänään sydän kaipuusta kipeänä.

Hyvää äitienpäivää sinulle, jonka mielessä sanaan äiti ei liity mitään hyvää.

Hyvää äitienpäivää sinulle, jolle äitisi on paras ystäväsi ja uskottusi.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka olet menettänyt yhteyden lapsiisi ja tekisit mitä tahansa saadaksesi tuon yhteyden taas ennalleen.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka horjut uupumuksen rajamailla ja podet syyllisyyttä siitä, kuinka kaikkein rakkaimpasi välillä saavat sinut kaikkein syvimpään kuoppaan.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka osoitat äidinrakkautta niin monelle, vaikkei yksikään heistä ole biologinen lapsesi.

Hyvää äitienpäivää!

Yritys ja erehdys

Ennakointi on toinen nimeni. Toimin parhaiten silloin, kun tiedän mitä tapahtuu tunnin päästä, tänä iltana ja ylihuomenna. Lasten kanssa arki sujuu huomattavasti jouhevammin, kun ruuat on valmiiksi mietitty ja seuraavan päivän vaatteet jo illalla aseteltu siistiin pinoon. Lähes kaikki menemiset ja tulemiset suunnittelemme nykyään lasten ehdoilla, mutta sekään ei aina takaa kaikkien osapuolten tyytyväisyyttä. Vaikka miten yrittäisi, tulee toisinaan vastaan tilanteita, joihin ei paraskaan vanhempi olisi mitenkään voinut valmistautua. Oikeastaan aika usein tuntuu siltä, että mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin epäonnistuu.

Tarina kertoo ystäväperheestä, joka lähti kahden pienen lapsen kanssa kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ensimmäisenä vierailukohteena oli iso eläintarha, asukkainaan astetta harvinaisempia eläimiä. Portista sisään astuttua vastassa oli ensimmäisenä norsut ja kirahvit, joita kolmevuotias vilkaisi ohimennen ja esitti odottamattoman kysymyksen:

”Äiti, missä ne possut on?” ”Kulta, täällä ei taida nyt olla possuja, mutta katsos mitä kaikkea muuta…” ”BYÄÄÄÄÄ, MÄ HALUAN NÄHDÄ POSSUJA!!!” Siinä hyvän tovin lasta rauhoiteltuaan oman kaupungin kotieläinpuisto kesälomakohteena ei kuulostanutkaan enää yhtään hassummalta vaihtoehdolta.

Toisessa tarinassa paniikki iski rauhassa juodun aamukahvin jälkeen. En ollut muistanut heti herättyäni käydä siirtämässä autoa kadun sille puolelle, jolla se parittomana päivänä oli sallittua, joten oletin, että parkkisakko odottaa tuulilasissa. Kiireessä takkia naulakosta kiskoessani totesin, että nyt on ihan varmasti kyllä tullut sakko. No eipä kuitenkaan ollut, siirsin auton sallitulle paikalle ja palasin sisälle. Kaksivuotias odotti ovella malttamattomana, toivoen näkevänsä sakkolapun kädessäni. Kun totesin helpottuneena, että ei sitä tullutkaan, oli itkupotkuraivari valmis. ”MUTTA KUN MÄ OLISIN HALUNNUT SEN SAKON!”

Kevätväsyttää

Tämän viikon alkuun ei ole luvassa mitään ylevää tai henkevää. Ei loppusointuja eikä kauniita lauseita, ei teräviä pohdintoja, ei viiltävää analyysiä. On ainoastaan tämä outo väsymys, joka aina keväisin saapuu ja hukuttaa alleen kuin hyökyaalto. Uupumus, jota mikään määrä unta ei vie mennessään.

Lisääntyvä auringonpaiste on ihanaa, talven alta heräävä luonto ilahduttaa ja ajatus lähestyvästä kesästä tuo toivoa. Silti kevät väsyttää niin paljon, että voisi jäädä viikoiksi peiton alle. Jos voisin valita, olisi vuodessani kaksi marraskuuta, eikä yhtään maaliskuuta. Sillä talven pimeyteen saa sentään luotua tunnelmaa. Kevään valo on armoton. Se paljastaa kaiken tekemättömän, kaiken puutteellisen, kaikki kohdat, joita olisi jotenkin kohennettava. Naapurissa, kotona, minussa itsessäni. Jo pelkkä ajatuskin uuvuttaa.

Tänä vuonna annan itselleni luvan lepoon. En yritä ehtiä rantakuntoon, en osta kilokaupalla suklaamunia varastoon virpojia varten (ei niitä ole ennenkään meidän ovella käynyt). En pese ikkunoita, en vaihda verhoja kesäksi (helppoa, kun ei niitä ole ikkunassa ollut talvellakaan). Sen sijaan keitän kupin kahvia, nappaan sen mukaani pihan ainoaan aurinkoiseen kohtaan ja katselen ympärilläni pyöräileviä lapsia. Heidän ilonsa keväästä riittää kyllä minullekin!

Sinulle, jota ei vielä ole

Kuinka paljon sä ootkaan mulle jo opettanut elämästä,
vaikka sua ei ole vielä edes olemassakaan.

Oot opettanut,
ettei elämä aina solju suunnitellusti,
eikä haaveet aina täyty toivotusti.

Oot opettanut,
että on mahdollista kaivata sellaista,
jota ei ole koskaan edes tavannut.

Oot opettanut,
ettei tunteitaan voi läheskään aina hallita,
ja että joskus toisen iso ilo
nostaa pintaan oman suuren surun.

Enkä yhtään tiedä,
kuinka kauan tätä vielä jatkuu.
Kuinka monta hiljaista huokausta, kaatunutta kuvitelmaa,
menetettyä mahdollisuutta ja kuivattua kyyneltä?

Ehkä sua luodaan erityisen huolella.
Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin mä opetan sulle elämästä.

Maailman ihanin tyttö

Sinä, kaikista elämäni mummoista rempsein. Muistan kuin eilisen, kun ruskeat bikinit päälläsi tallustelit kohti rantaa. Heittelit pyyhettä olalta toiselle ja hyräilit tullessasi. Heinäkuun helteessä perhoset liitelivät ympärilläsi, heinäsirkat sirittivät heinikossa. Vyötärönympäryksesi oli pitkälle yli metrin ja painoindeksi kovasti yli kolmekymmentä. Mutta minä muistan päivettyneenä hehkuvat kasvosi, hopeiset sortuvasi, lakatut varpaankyntesi ja sen kun rantaan saapuessasi hymyillen virkoit, että täältä sitä tulee  uimaan koko maailman ihanin tyttö.

Sinä, kaikista siskoistani taitavin. Sinuun on kätketty lahjoja niin paljon, että olet jo nyt rakentanut enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Annat säästelemättä omastasi muille, sydämesi on sorrettujen puolella. Sinulla on viisaita sanoja, joita kuunnellen kulkee oikeaan. Samaan aikaan sinussa on myös kipeät arpesi, joita et koskaan ole sanoillasi näkyväksi tehnyt mutta joiden ääriviivat piirtyvät esiin valinnoissasi, teoissasi, kehosi kielessä. Voi kun joku päivä uskaltaisit uskoa, että kipuinesi ja arpinesikin sinä olet sinä: koko maailman ihanin tyttö.

Sinä, kaikista 14-vuotiaistani valoisin. Yhtenä päivänä voivottelit läskisiä reisiäsi, kuinka kaikki näkisivät ne vaellusriparilla ellet pian laihtuisi. Mutta eihän kukaan ehdi laskea katsettaan kasvoistasi! Sillä kun naurat, silmäkulmiesi lisäksi myös nenäsi reunat menevät ruttuun. Ja se on niin suloista, että niitä pieniä kurttuja on pakko ihastuneena tuijottaa. Kun naurat, niin se solisee sinusta niin kirkkaana, ettei kukaan mitään muuta enää kuulekaan. Ja kun naurat, lahjoitat ilon kaikille ympärillä oleville niin aitona, että välillä se riipaisee sydäntä. Tietämättäsi koko olemuksesi julistaa sinun olevan koko maailman ihanin tyttö.

Ja sinä, rakkaista tyttösistäni kaikkein pienin. Jos voisin, sinun ja maailman väliin asettaisin itseni ainiaaksi. Olisin kilpenä sinulle osoitetuille kipeille kommenteille ja kaunaisille katseille. Suojaisin sinua ilkeydeltä, kateellisuudelta, vihalta ja toisten töykeiltä teoilta joilla he peittelevät vain omaa epävarmuuttaan. Nauraisin ilojasi enkä koskaan unohtaisi kertoa sinulle miten valloittava ja ainutlaatuisen ihana olet. Antaisin sinun elää jokaisen elämäsi päivän niin kuin teet nyt, kun tiedät varmasti, lujasti ja yhtään epäilemättä olevasi koko maailman ihanin tyttö.

Sen ja sen vaimo

Vein viisivuotiastani ensimmäistä kertaa kaverisynttäreille. Syntymäpäiväsankari on kerhosta tuttu, olemme äitinsä kanssa muutaman sanan vaihtaneet kerhon pihalla lapsia hakiessamme, mutta muuten en tunne perhettä ollenkaan. Siksi yllätys olikin suuri, kun oven tuli avaamaan pikkujuhlijan isä, joka lähes ensimmäisiksi sanoikseen kysyi: ”Ethän vaan sattumoisin ole sukua sille ja sille?”

Tämä se ja se on mieheni. Hänellä tuntuu olevan tuttuja ihan kaikkialla. Kauppareissuilla suusta jäädään kiinni jokaisen hyllyn väliin, ja minullekin juttelevat usein hyvinkin tuttavallisesti ihmiset, joita en ole koskaan ennen tavannut. Mitä erilaisimmissa tilanteissa minulta on tiedusteltu, satunko mahdollisesti olemaan sen ja sen vaimo tai jotenkin muuten samaa sukua. Ja eihän siinä mitään, ylpeänä uudehkoa nimeäni kannan. Toisinaan vastaan tulee kuitenkin hetkiä, jolloin tekisi mieleni huutaa, että ei, en todellakaan koskaan ole kuullutkaan koko tyypistä!

Ensimmäisen lapseni syntymä oli, no, suhteellisen raju kokemus. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, ilman minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, ja vaikka lopputulos oli unelmieni täyttymys, niin kyllähän sillä reissulla rähjääntyy. Joskus aamuyön tunteina minut kärrättiin osastolle omaan huoneeseeni ja pari tuntia siinä ehdin sulatella tapahtunutta, kun aamuvuorolaisten freesit olemukset ja kiireinen kopina täyttivät osaston. Toki minunkin luokseni rynnättiin, sänkyjen välissä oleva verho kiskaistiin sivuun ja näin edessäni ehkä kauneimman koskaan kohtaamani naisen. Siis oikeasti, hän oli aivan kuin jostain toisesta maailmasta. Samassa hetkessä tulin kiusallisen tietoiseksi omasta alennustilastani: likaisista hiuksistani, ponnistuksen jäljiltä kasvoja värittävistä punaisista pilkuista ja hervottoman kokoisesta vaipasta housuissani. En todellakaan ollut edustavimmillani, enkä todellakaan olisi halunnut tuossa tilanteessa tulla esitellyksi yhtään kenellekään. Ensimmäisiksi sanoikseen tuo kuvankaunis ilmestys kuitenkin lausui, tietenkin: ”No hei, sä taidatkin olla sen ja sen vaimo, hauska tavata!”

Yllätä ystävä!

Joskus meistä kiitollisinkin vaipuu voivottelemaan, valahtaa vertailemaan. Minulle ei kukaan lähetä kirjeitä, jätä maanantaiaamun yllätystä työpöydälle saati vaihda katossa roikkuvia palaneita lamppuja. Minua ei kukaan naapureista yllätä tuoreella pullalla, ei työkaveri pelasta pulasta eikä tervehdi alakouluaikainen kaveri.  Ei vaihda veli autooni talvirenkaita, ei pese sisko ikkunoitani, ei hoida mummo lapsiani, ei muista äiti nimipäivääni.

Niin teki myös ystäväni ihana viisivuotias tyttö. Kukaan ei koskaan lähetä minulle korttia, marisi tyttö äidilleen. Kuule, tiedätkö miten niitä kortteja saa jos saa, kysyi äiti topakasti tytöltään, joka puisti päätään. No ensin niitä kortteja pitää itse lähettää. Sitten voi olla, että joskus niitä kortteja myös saa, jatkoi äiti. No lähetetään niitä kortteja! Miksei me aiemmin olla lähetetty niitä kortteja! huudahti tyttö innoissaan.

Milloin sinä viimeksi lähetit kirjeen, yllätit työkaverisi maanantaiaamuna, vaihdoit ystäväsi palaneet lamput? Milloin leivoit naapurille, hoidit jotain mikä ei sinun hommasi oikeasti ollut, moikkasit puolituttua? Milloin autoit renkaiden vaihdossa, pesit siskosi ikkunat, hoidit elämäsi lapsia, muistit nimipäiväsankaria?

Äiti ja tytär pistivät töpinäksi ja heittivät samana päivänä postiin kolme korttia. Muutama päivä myöhemmin tyttö soitti innoissaan kortin saajille, josko kortit olivat tulleet perille. Ja unohti kokonaan, että alunperin toivoi itse niitä kortteja saavansa.

blogi-tammikuu

Huomenna nimipäiväänsä juhlii Senja ja ylihuomenna ainakin Pauli, Paavo ja Paulus. Muutaman viikon päästä on ystävänpäivä ja sitä ennen varmasti muutaman kamun syntymäpäiväkin. Kauniita kortteja on maailma pullollaan ja kauniit sanat syntyvät, kun suljet silmäsi ja mietit hetken kortin saajaa. Eikä parasta taida tosiaan olla se, että jonain päivänä sinunkin postiluukkusi saattaa kolahtaa. Eikä edes sinun saamasi antamisen ilo. Nimittäin parhaimmillaan voi käydä niin, että sinä lähetät matkaan ripauksen iloa, mutta vastaanottaja saakin lastillisen rakkautta. Niin taisi tapahtua kuvassa näkyvien korttienkin kanssa.