Avainsana: perhe

Siinä hetkessä hylkäsit minut. Istuimme vierekkäin autosi etupenkeillä pilkkopimeässä lokakuun illassa. Olin kertonut sinulle enemmän kuin koskaan ennen, paljastanut sellaista kipeää mitä et ennen ollut nähnyt. Ja kuin pisteeksi sille kaikelle kysyit: pärjäätkö?

Siinä hetkessä minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto: sulkea kaikki avaamani ja pakottaa itseni hymyilemään sinulle huolettomasti. Tietysti, vastasin niin että varmasti uskoit. Halasimme, avasin oven ja astuin ulos pimeään.

Myöhemmin mietin, mitä muuta minä muka olisin voinut vastata. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Mitä vastata kysymykseen, johon esittäjä tuntui jo etukäteen määritelleen oikean vastauksen? Mitä virkaa on kysymyksellä, jonka varjolla kysyjä hakee oikeutta jättää toinen yksin?

Enkä minä edes tiennyt, mikä olisi ollut oikea vastaus. Mistä minä tiesin, pärjäisinkö vai en? Sen tiesin, että en halunnut pärjätä. Ja että samaan aikaan tuo typerä kysymys alleviivasi, että oli vain yksi vaihtoehto: oli pärjättävä ja oli pärjättävä taas kerran yksin.

Paljon, niin paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että saattoihan kysymyksesi olla aivan vilpitönkin. Ehkä olisit auttanut minua, jos olisin vastannut sinulle rehellisemmin. Jos näin olisi ollut, kunpa olisin osannut vastata sinulle toisin. En minä tiedä, mutta älä jätä minua vielä. Olen pärjännyt liian kauan osatakseni vastata sinulle, että ei, minä en pärjää, mutta älä anna minun pärjätä tänään.

Oliko se sittenkin minun vastaukseni, joka määritti meidän suhteemme suunnan? Olinko se minä, joka hylkäsin itseni?

Tulevassa aion vetää sinua vastauksellani likemmäksi. Ja itsellenikin tunnustaa, että apua ja olkapäätä tarvitsen useammin kuin itsekseni pärjäämistä.

// Heini

Sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Taas kerran menin liian pitkälle, enkä osannut lopettaa ajoissa. Osuin juuri siihen arkaan kohtaan, jonka tiedän niin hyvin. Unohdin hyvät tavat ja kaiken varovaisuuden rynnistäessäni tunteen vallassa tilanteeseen kuin elefantti posliinikauppaan. Katson sinuun säikähtäneenä, varmana siitä, että nyt meni jotain rikki. Kuitenkin suureksi helpotuksekseni olet vain hetken hiljaa, huokaiset syvään, mutta et jatka juttua etkä maksa takaisin samalla mitalla.

Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Lasi lipesi sormistasi, lensi kaaressa innokkaina selittävien käsiesi tieltä. Ihan tavallinen juttu, joka silti usein saa pinnan palamaan. Että pitikö nyt taas, olisi tässä ollut muutakin. Katsot minuun peloissasi, vesi jo silmissäsi pyörien, odottaen kuulevasi torumista. Sirpaleiden keskellä huuto jähmettyy huulilleni. Laskeudun viereesi, otan syliin ja sanon, että tiedän kyllä että se oli vahinko. Että ei se haittaa, niitä sattuu kaikille.

En ole soittanut sinulle pitkään aikaan, enkä tiedä millaista vastaanottoa odottaa. Laiminlyöntiäni ei selitä mikään, enkä voi itseäni puolustella. Näppäilen numerosi varovasti, mietin vastaatkohan ollenkaan, ja jos vastaat, mitä minulle sanot. Puhelin ei ehdi pirahtaa kuin yhden kerran, kun jo nappaat luurin käteesi ja omaan iloiseen tapaasi heläytät naurun heti alkuun. ”Voi miten mukava kun soitit, mitä sinulle kuuluu?” Kuukausien hiljaisuus kuroutuu umpeen hetkessä, ja pelkoni syytöksistä, vaivautuneisuudesta tai torjunnasta oli ihan turha. ”Milloin tulet kylään?”, kysyt.

Armoa on lempeys silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armoa on anteeksianto ennen kuin edes ehtii sitä pyytää. Armoa on tulla hylkäämisen sijaan hyväksytyksi, luota työntämisen sijaan syleillyksi.

Armon kohdatessaan sydän huokaa helpottuneena ja löytää levon.

//Anna

Blogitekstin otsikko on lainattu Laura Sippolan sanoittamasta laulusta Kaunis mieli