Avainsana: ystävyys

Ollaan oltu aina yhdessä, minä ja pikkusiskoni. En muista elämää ilman sinua. Olemme jakaneet paljon, ensin yhteisen huoneen, ja myöhemmin opiskelija-asunnon. Vieretysten olemme leikkineet nukeilla, itkeneet sydänsuruja ja kertoneet ensimmäisenä toisillemme kaikki tärkeät jutut. Välillämme on toisinaan ollut valtameriä, mutta useimmiten käteni on yltänyt koskettamaan sinua.

”Sä voit lähtee mun luota ja muuttaa Meksikoon,
jos ne ei pidä susta huolta, mä luurin päässä oon
ja tuun kentälle vastaan jos haluut kotiin”

Tällaista koko elämän mittaista yhteistä taivalta on vaikea pukea sanoiksi. Elämäni haikeimpiin hetkiin on kuulunut se, kun muutin vuodeksi vieraaseen maahan ja sinä jäit lentokentälle vilkuttamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin ensi silmäyksellä, kun pidin sylissäni sinun muutaman tunnin ikäistä pientä poikaasi.

Toki varsinkin pahimpina kasvun vuosina on otettu rajusti yhteen, eikä edelleenkään sanoja säästellä. Olemme erilaisia ja monista asioista eri mieltä. Kaiken peittää kuitenkin niin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ettei sitä uhkaa mikään. Sinä pompit riemusta, kun kerroin, että olin vastannut myöntävästi kosintaan. Sinä ajoit minut sairaalaan, kun vasta viinirypäleen kokoisen vauvani sydän oli lakannut lyömästä. Tiedän, että kaiken sen kanssa, mitä näiden lauseiden väliin mahtuu, ja mitä elämäksi kutsutaan, voin tulla sun luokse.

Kun tulit muutaman vuoden minun perässäni yläasteelle ja ensimmäisenä päivänä sinua vähän jännitti, lupasin, ettei ole mitään hätää. Minä pidän sinusta huolta. Ja pidän edelleen, aivan kuten sinäkin minusta.

Olen tässä tovin kiivennyt tähänastisen elämäni kipeimmältä tuntuvan vuoren rinnettä. Reitti on ollut liukas, kivinen ja aivan liian jyrkkä. On satanut vettä, räntää ja lunta. Pimeyttä on piisannut. Minä olen ollut kylmissäni, uupunut, epätoivoinen ja välillä niin hirvittävän yksin.

Vuoren huipulta on kuulunut tsemppihuutoja. Joku päivä vielä ymmärrät, että tuolla kaikella on tarkoituksensa! Kestä hetki, pian se on ohi! Kaikki tapahtuu kuitenkin oikeassa aikataulussa! Täällä huipulla näet, että kapuaminen kannatti!

Kannustushuudot eivät ole lohduttaneet eivätkä auttaneet, kun matka on tuntunut ylivoimaiselta ja huippu on ollut sankan sumun peitossa. Eivät, vaikka välillä olen muistanut huutojen vilpittömyyden. Olenhan itsekin – kipeää myöntää – ollut joskus huutelemassa ikkunani raosta niitä samoja sanoja.

Sen sijaan minua ovat lohduttaneet ne, jotka ovat jättäneet lämpimät mökkinsä ja laskeutuneet huipulta luokseni.

Se, joka saapui trangia kainalossa, keitti kahvit ja työnsi eteeni ruisleivän.

Se, joka ei yhtään ymmärtänyt miksi tämä vuori ottaa minua niin koville, mutta silti sanaakaan sanomatta otti painavan rinkkani ja raahasi minua perässään tovin.

Se, joka sanoi että tänään ei tarvitsekaan jaksaa enää yhtään pidemmälle, pystytti teltan ja peitteli unille.

Se, joka istahti märälle mättäälle tuuleen ja viimaan ihan liki ja vain itki minun kipujani.

Ja se, joka ei laskeutunut luokseni huipulta, vaan joka kesken oman raskaan taivalluksensa tarttui kiinni kädestäni omalla, kylmästä kurtistuneella kädellään ja katsoi minua silmät myötätuntoa täynnä. Silloin itkin minä.

He ovat tehneet puolestani enemmän kuin olisin voinut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin kehdannut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin halunnut pyytää – saati vastaanottaa. Heidän läsnäolonsa on julistanut: sinä et ole yksin. Heidän tekonsa ovat kertoneet: sinua ei ole unohdettu.

Ja jos koskaan tämän vuoren huiputan ja pääsen vaihtamaan nämä märät vaatteeni kuivaan merinovillakerrastoon ja nämä iänikuiset pähkinäni tuoreeseen pullaan ja tämän hyytävän viiman takkatulen loimuun, toivon, etten unohda nostaa kenkiäni ja coretexejäni valmiiksi oven pieleen. Sillä jos yhtenä päivänä kuulen, että joku on väsymässä vuorensa rinteelle, haluaisin joutua hänen luokseen. Enkä miettisi niinkään oikeita sanoja. Miettisin vain, että onhan sydämeni täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Ja sitten toivon, että juoksisin vastaan.

Onko meidän välillä kaikki ok?

Jos oot antanut mulle kaiken anteeksi. Jos oot antanut anteeksi mun tökeröt kommentit ja liian nopeat tokaisut. Ymmärtämättömyyttäni aiheuttamani pettymykset ja kivun keskeltä syydetyt syytökset. Hiljaisuuden ja sen etten kuitenkaan kuuntele tarpeeksi tarkoin. Huoleni joka purkautuu ulos liian suurina sanoina, hallitsemattomina tunteina. Torjuntani juuri silloin kun pitäisi olla avosylin vastassa. Kaikenlaisen epätäydellisyyteni ja keskeneräisyyteni jotka ovat läsnä jokaisessa kohtaamisessamme. Jos kaiken tuon ja enemmänkin annat mulle anteeksi, niin kyllä, kaikki on ok.

Joo, mun puolesta on.

Ja mä niin koitan ja toivon, että olisi aina. Että silloinkin kun olisi helpompaa kääntyä pois, niin me käännymme kohti.

Niin munkin.

Mä uskon sua. Antaisitpa anteeksi jatkossakin. Jatkuvasti. Ja kun tarvitset anteeksipyynnön, jota en itse ymmärrä esittää, niin uskaltaisitpa osoittaa sen paikan. Sillä anteeksianto on meidän ainoa toivo. Tiedän, että tiedäthän sinä sen. Mutta muistatko kun mitä ikinä tuleekin? Muistanhan minä?

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Siinä sinä olit pellon laidalla. Istuit tummanvihreällä muovituolilla eteenpäin nojautuneena, tarkkaavaisena. Keskityit niihin, joiden kanssa juttelit. Kuuntelit tarinaa, joka sai sielusi itkemään kertojan puolesta. Osoitit myötätuntoasi ja rakkauttasi katseellasi, kosketuksellasi, sanoillasi. Sillä että jaloissasi oli varvassandaalit ja päälläsi pala afrikkalaista kangasta.

Siinä sinä seisoit pienen salin etuosassa. Kuuntelin suustasi tulevia sanoja, jotka rohkaisivat, nostivat ja kannustivat. Sanoillasi teit näkyväksi pienetkin ponnistelut, yritteliäisyyden ja edistyksen askeleet. Osoitit tietä tulevaisuuteen ja toivoon.

Siinä te olitte arjen keskellä.

Eurojen, dollareiden ja shillinkien,

suomen, englannin ja swahilin,

vuotavien kattojen, mutaan katoavien teiden ja katkeavien sähköjen,

aurinkoisten aamujen, lämpimien päivien ja yhtäkkiä pimentyvien iltojen,

välimatkojen, hyvästien ja jälleennäkemisten,

lentokenttien, lomillelähtöjen ja kotiinpaluiden,

väsymyksen, yksinäisyyden ja ikävän,

onnen, ilon ja kauneuden äärellä.

Vuoren juurella kodissa, jossa sovittelette yhteen kahden maailman arkea ja kasvatatte monen kulttuurin lapsia.

Siinä te olitte viimeisenä iltanani terassilla korituoleissanne. Enkä voinut kuin toivoa, että aina välillä elämäänne lentäisi joku, joka kuuntelisi teidän tarinaanne, osoittaisi myötätuntoaan ja rakkauttaan. Joka tekisi sanoillaan näkyväksi tekonne ja työnne. Joka rohkaisisi, nostaisi ja kannustaisi. Toivoin, että hymynne swahiliksi säilyisivät aina yhtä leveinä ja tanssiaskeleet sunnuntaisin aina yhtä kepeinä.

V:lle ja T:lle sekä kaikille niille, jotka ovat lähteneet rakastaakseen ja luopuneet antaakseen.

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!