Mä voin tulla sun luokse

Ollaan oltu aina yhdessä, minä ja pikkusiskoni. En muista elämää ilman sinua. Olemme jakaneet paljon, ensin yhteisen huoneen, ja myöhemmin opiskelija-asunnon. Vieretysten olemme leikkineet nukeilla, itkeneet sydänsuruja ja kertoneet ensimmäisenä toisillemme kaikki tärkeät jutut. Välillämme on toisinaan ollut valtameriä, mutta useimmiten käteni on yltänyt koskettamaan sinua.

”Sä voit lähtee mun luota ja muuttaa Meksikoon,
jos ne ei pidä susta huolta, mä luurin päässä oon
ja tuun kentälle vastaan jos haluut kotiin”

Tällaista koko elämän mittaista yhteistä taivalta on vaikea pukea sanoiksi. Elämäni haikeimpiin hetkiin on kuulunut se, kun muutin vuodeksi vieraaseen maahan ja sinä jäit lentokentälle vilkuttamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin ensi silmäyksellä, kun pidin sylissäni sinun muutaman tunnin ikäistä pientä poikaasi.

Toki varsinkin pahimpina kasvun vuosina on otettu rajusti yhteen, eikä edelleenkään sanoja säästellä. Olemme erilaisia ja monista asioista eri mieltä. Kaiken peittää kuitenkin niin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ettei sitä uhkaa mikään. Sinä pompit riemusta, kun kerroin, että olin vastannut myöntävästi kosintaan. Sinä ajoit minut sairaalaan, kun vasta viinirypäleen kokoisen vauvani sydän oli lakannut lyömästä. Tiedän, että kaiken sen kanssa, mitä näiden lauseiden väliin mahtuu, ja mitä elämäksi kutsutaan, voin tulla sun luokse.

IMG_2135

Kun tulit muutaman vuoden minun perässäni yläasteelle ja ensimmäisenä päivänä sinua vähän jännitti, lupasin, ettei ole mitään hätää. Minä pidän sinusta huolta. Ja pidän edelleen, aivan kuten sinäkin minusta.

Aina on aihetta juhlaan

Helmikuu on ollut hulinakuukausi. Takana on kolme vauhdikasta viikonloppua, kaikki erilaisten juhlien merkeissä vietettyjä. Ensin juhlittiin kolmekymppistä ystävää purevassa pakkasessa posket punaisina, seuraavaksi uunituoretta avioparia rennosti pelaillen ja viimeisimpänä viisikymppistä.

Teen paljastuksen: ennen en perustanut juhlista ollenkaan niin paljon kuin nykyään. Järjestelyjen, viestiketjujen ja vaivan vaakakuppi tuntui monesti painavan enemmän kuin juhlista jäävät muistot ja sankarin ilo. Kuulostaa vähän kyyniseltä, tiedän. Vähitellen olen kuitenkin alkanut tajuta juhlimisen ja yllätysten jujun. Parhaimpia muistoja viime vuodelta jäi niistä hetkistä, kun oltiin kokoonnuttu meidän tai jonkun ystävän ruokapöydän äärelle, sohvannurkkaan tai saunan lauteille. Juhlittiin valmistumista, pyöreitä (ja väli-) vuosia, nimipäiviä, kesäloman alkamista, milloin mitäkin. Vaikka järjestelyt jäivätkin välillä vähän viime tippaan, oli jokaisessa juhlassa mukana se tärkein: ihmiset, joiden kanssa haluan muistojani luoda. Olen myös saanut huomata, että juhlista jääneet muistot ovat kaiken etukäteisvaivan arvoisia. Lisäksi olen oppinut, ettei juhlimisen tarvitse tarkoittaa pönötysjuhlia, eikä muistojen luominen ihan aina vaadi niin valtavasti vaivaakaan.

19.2.

Olen siis kääntänyt kelkkani yllätysten ja juhlimisten suhteen. Kuten eräs viisas ystäväni on monesti sanonut, elämästä jäävät mieleen arjen toistuvat rutiinit ja arjesta poikkeavat kohokohdat. Rakastan rutiineja, mutta olen oppinut rakastamaan myös juhlahetkiä. Jokainen syntymäpäivä, valmistuminen, vauvan tulo ja uusi koti ansaitsee tulla juhlituksi ja muistetuksi. Sitä paitsi, jälkeenpäin muistellaan kuitenkin vaivan sijaan yhdessä vietettyjä hetkiä.

Ole minulle olkapää

Haluaisit niin kovasti lohduttaa. Haluaisit sanoillasi pyyhkiä pois poskilleni vierivät kyyneleet ja viesteilläsi välittää toivoa tuskan keskelle. Haluaisit kertoa, kuinka kaikki kyllä järjestyy ja tunnelin päässä pilkottaa valo. Saanko kuitenkin esittää yhden pyynnön?

Tarvitsen kipeämmin olkapäätäsi kuin sanojasi, sillä joskus lohdutukseksi aiottu viiltää kaikkein terävimmin. Juuri sanoillasi niin helposti vierität lisää kyyneleitä jo ennestään märille poskilleni. Harkitsematta matkaan lähetetty lohdutus muuttuukin mielessäni muistutukseksi kaikesta siitä, mitä ei ole. Siksi toivonkin, että toivottomalla hetkellä kyyneleitäni katsellessasi mieluummin nielisit neuvosi kuin loukkaisit lohdutuksellasi.

Älä käsitä väärin. Ymmärrän toki, että tarkoitat ainoastaan hyvää. Toivot niin, että toiveeni toteutuisi ja tuskani talttuisi. Sanasi syntyvät siellä missä rakkaus asuu, sillä sydäntäsi särkee katsella kipuani, mutta siitäkin huolimatta ne saattavat tahtomattasi joskus satuttaa. Siksi toivonkin, että silloin kun et osaa sanoa mitään, valitset olla vierelläni hiljaa.

Minä nimittäin kestän sen, ettei sinulla ole antaa vastauksia. Kestätkö sinä?

Luukku 12: Anna lahjaksi muistoja

Muistot säilyvät ainakin sydämissä, kirjoitetuissa sanoissa ja otetuissa valokuvissa.

Mitäpä jos tänä vuonna antaisitkin jollekin lahjaksi yhteisiä muistojanne? Mitä kaikkea vuoteen onkaan lähimpien kanssa mahtunut? Selaapa puhelimesi kuvakansiot läpi ja palauta itsekin mieleesi mennyttä. Kuinka paljon olisikaan syytä muistaa sitä, minkä oli jo ehtinyt unohtaa? Mistä kaikesta voikaan olla kiitollinen?

Itse askarrelluilla kuvakansioilla tai netissä kootuilla kuvakirjoilla saat varmasti hymyn jonkun lähimmän kasvoille. Niihin tartutaan ja kuviin tallentuneita hetkiä muistetaan vielä vuosienkin jälkeen. Tai jos aika ei riitä kirjoihin ja kansioihin, teetä kasa kuvia ja kirjoita muutama lämmin ajatus kuvien taakse. Sekin ilahduttaa ihan varmasti!

blogi muistot

Itse astuin muutama joulu sitten mukavuusalueeni ulkopuolelle ja askartelin valokuvat yksien kansien väliin. Luulen, että hymyilin itse vielä enemmän sitä tehdessäni kuin ystäväni sen saadessaan. Niin paljon kiitollisuutta herättivät nuo kaiken keskellä nopeasti räpsäistyt kuvat, joissa arki näyttäytyi monina hyvinä hetkinä.

Joulukalenterin luukuista avautuu ideoita ja inspiraatiota joulun odotukseen. Kaikki joulukalenterin postaukset löydät tunnisteella #meidänjoulu. 

Vuorenrinteellä

Olen tässä tovin kiivennyt tähänastisen elämäni kipeimmältä tuntuvan vuoren rinnettä. Reitti on ollut liukas, kivinen ja aivan liian jyrkkä. On satanut vettä, räntää ja lunta. Pimeyttä on piisannut. Minä olen ollut kylmissäni, uupunut, epätoivoinen ja välillä niin hirvittävän yksin.

Vuoren huipulta on kuulunut tsemppihuutoja. Joku päivä vielä ymmärrät, että tuolla kaikella on tarkoituksensa! Kestä hetki, pian se on ohi! Kaikki tapahtuu kuitenkin oikeassa aikataulussa! Täällä huipulla näet, että kapuaminen kannatti!

Kannustushuudot eivät ole lohduttaneet eivätkä auttaneet, kun matka on tuntunut ylivoimaiselta ja huippu on ollut sankan sumun peitossa. Eivät, vaikka välillä olen muistanut huutojen vilpittömyyden. Olenhan itsekin – kipeää myöntää – ollut joskus huutelemassa ikkunani raosta niitä samoja sanoja.

Sen sijaan minua ovat lohduttaneet ne, jotka ovat jättäneet lämpimät mökkinsä ja laskeutuneet huipulta luokseni.

Se, joka saapui trangia kainalossa, keitti kahvit ja työnsi eteeni ruisleivän.

Se, joka ei yhtään ymmärtänyt miksi tämä vuori ottaa minua niin koville, mutta silti sanaakaan sanomatta otti painavan rinkkani ja raahasi minua perässään tovin.

Se, joka sanoi että tänään ei tarvitsekaan jaksaa enää yhtään pidemmälle, pystytti teltan ja peitteli unille.

Se, joka istahti märälle mättäälle tuuleen ja viimaan ihan liki ja vain itki minun kipujani.

Ja se, joka ei laskeutunut luokseni huipulta, vaan joka kesken oman raskaan taivalluksensa tarttui kiinni kädestäni omalla, kylmästä kurtistuneella kädellään ja katsoi minua silmät myötätuntoa täynnä. Silloin itkin minä.

He ovat tehneet puolestani enemmän kuin olisin voinut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin kehdannut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin halunnut pyytää – saati vastaanottaa. Heidän läsnäolonsa on julistanut: sinä et ole yksin. Heidän tekonsa ovat kertoneet: sinua ei ole unohdettu.

Ja jos koskaan tämän vuoren huiputan ja pääsen vaihtamaan nämä märät vaatteeni kuivaan merinovillakerrastoon ja nämä iänikuiset pähkinäni tuoreeseen pullaan ja tämän hyytävän viiman takkatulen loimuun, toivon, etten unohda nostaa kenkiäni ja coretexejäni valmiiksi oven pieleen. Sillä jos yhtenä päivänä kuulen, että joku on väsymässä vuorensa rinteelle, haluaisin joutua hänen luokseen. Enkä miettisi niinkään oikeita sanoja. Miettisin vain, että onhan sydämeni täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Ja sitten toivon, että juoksisin vastaan.

blogi marraskuu

Ikävä lähelle

Joskus voi tulla ikävä
vaikka olis koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä leijuu
sata sanomatonta
ja kymmenen kysymätöntä,
saattaa toinen lipua tavoittamattomiin.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä hiertää
taas kaikki tekemätön,
kaikki se yhtenään ymmärtämätön,
saattaa tuntua, ettei ole toista pitkään aikaan kuullut tai katsellut.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Siis
pakottaudu puhumaan
yritä ymmärtää
kurota kohti kysymyksilläsi ja
taivalla tykö teoillasi.
Vain siten helpottaa
ikävä lähelle.

Lempisanoja

Mä tuun hakeen sut! ystäväni kirjoitti whatsappissa kysyttyään mua ensin mukaan iltarientoihin ja saatuaan multa myönteisen vastauksen. Hymyilin kännykkäni äärellä, sillä tietämättään ystäväni oli kirjoittanut mulle yhden lempilauseistani.

Istuimme erään toisen ystäväni kanssa kaupungin laidalla pitkällä brunssilla. Ehdotin josko lähtisimme kaupungille pyörimään. Siis jos sulla ei oo kiire, lisäsin tarjoillen sanoillani mahdollisuuden lähteä myös suoraan kotiin. Kuule, mulla ei oo kiire minnekään, hän vastasi. Maailman parasta, huokaisin mielessäni niin syvään että sydämeni sykekin taisi himpun hidastua.

Eräänä iltana soitin ovikelloa kolmannen ystävän oven takana. Olin tullut palauttamaan lainaamaani kirjaa enkä tiennyt olisiko oven sisäpuolella aikaa muuhun kuin pikaisiin tervehdyksiin pakkaushässäkän keskellä. Jäin kengät jalassa eteiseen juttelemaan perheen pienten kanssa kunnes kuulin seuraavat sanat: Voi, mä oon oottanut sua, toivottavasti sulla on aikaa! En olisi voinut kuulla kerrassaan mitään parempaa seisoessani siinä toisen kodin eteisessä kengät jalassani tietämättä pitäisikö lähteä vai voisiko jäädä.

Oletko koskaan miettinyt, mitkä lausahdukset saavat sydämesi hypähtämään ilosta helpoimmin? Mistä sanoista kuulet rakkauden kirkkaimpana? Entä tunnetko sinä elämäsi tärkeimpien eniten rakastamat sanat? Tiedätkö läheistesi suosikkilauseet?

Alan vähitellen tuntea omani, ja useat läheiseni ovat sanoissaan jo ihan ässiä. Minulla sen sijaan olisi kyllä syytä painaa mieleeni paremmin rakkaimpieni lempisanoja. Voisi sitten viljellä niitä (ja niihin liittyviä tekoja) vähän tiheämpään niinä ihan tavallisina arkisina päivinä. Sanoilla kun voi loihtia esiin valon myös harmaimpina syksyn päivinä.

blogi 102017.JPG

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

 

Ilma(n)juuria

Kuka se on? Tunnetko ketään sen sukulaisia? Tietääkö kukaan siitä mitään?

Kasvoin pienessä perheessä pienessä kylässä, jossa kaikki kaverini olivat sukua jollekin toiselle kyläläiselle. Useimmilla oli ympärillään koko historiansa, pyörämatkan päässä liuta läheisiä ihmisiä monessa polvessa. Me olimme muuttaneet muualta, matka isovanhempien luo kesti tunteja ja serkkuja nähtiin kerran tai kaksi vuodessa.

Ympäristöni kirkastui, kun samalle kylälle muuttivat serkkujeni pikkuserkut, yhtä ulkopuoliset kuin minäkin. Siellä me sitten hehkuimme sen hetken, mitä asuivat ilonamme. Me sukulaistemme sukulaiset, lähes sukua siis toisillemmekin. Pienen tovin me pistokkaat juurruimme samaan maahan.

Pienessä yhteisössä irrallisuus oli riski. Et kuulunut mihinkään, et ollut perheesi ulkopuolella kenenkään mikään. Ilman tunnettuja juuria olit yksin. Muualta muuttaneen identiteetti kasvoi sen varaan, mitä muualla oli. Kasvatin ilmajuuria sukujeni suuntaan, satojen kilometrien päähän.

Kiinnityin kyllä kotiin ja maisemaan, mutta siteet yhteisöön jäivät ohuiksi.

**

Nuorelta saapuu viesti: Tässä on hän. Huomenna saatte kysyä lisää.

Huomiseen mennessä olemme tutkineet somen syöverit, jäljittäneet sukupuuta esi-isiin asti. Tunnistaneet tuttuja nimiä ja muistaneet muinaisia kohtaamisia. Hän ei ole enää joku jostain, vaan olemme kutoneet hänet hämähäkkimäisesti osaksi verkkoa ja alkaneet hahmottaa ääriviivojaan.

Luomalla yhteyksiä menneisyyteen muodostamme käsitystä tästä hetkestä. Tuttuuden ja turvallisuuden hakuisuudessamme viemme häneltä ehkä mahdollisuuden kävellä eteemme ihan vain omana itsenään, ilman edellisten sukupolvien hohdetta ja harhakuvia.

**

Kokonaisuus auttaa ymmärtämään yksilöä. Kiinnittymällä perheeseen, sukuun ja yhteisöön persoona saa tunnistettavat kehykset. Samankaltaisuus tuntuu tutulta ja vetää puoleensa, erilaisuus herättää mielenkiinnon tai ajaa etäämmäksi. Tausta hahmottaa kuin tehtävä, jossa piirrämme kuvan esiin etenemällä pisteestä pisteeseen numero kerrallaan.

Samalla se esiin piirretty toivoo, että saisi kasvaa ja elää omana itsenään, ilman mihinkään suuntaan ohjaavia raameja. Että saisi loistaa vailla menneisyyden luomia varjoja tai valokeiloja. Että olisi lupa hypätä luontaisten taipumustensa mukaisesti, nostaa itse rimat oikeisiin korkeuksiin.

Ja siinä missä hän toivoo saavansa olla vain minä itse, joku toinen kaipaa kuuluvansa. Kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta.

**

Kenen tyttöjä, kenen poikia? Mitä sun isä tekee, kuka sun äiti on? Onko sulla siskoja tai veljiä? Onko sulla puoliso? Entä lapsia?

Tai sittenkin vain: Kuka sinä olet? Mitä haluat kertoa itsestäsi?

Meidän ainoa toivo

Onko meidän välillä kaikki ok?

Jos oot antanut mulle kaiken anteeksi. Jos oot antanut anteeksi mun tökeröt kommentit ja liian nopeat tokaisut. Ymmärtämättömyyttäni aiheuttamani pettymykset ja kivun keskeltä syydetyt syytökset. Hiljaisuuden ja sen etten kuitenkaan kuuntele tarpeeksi tarkoin. Huoleni joka purkautuu ulos liian suurina sanoina, hallitsemattomina tunteina. Torjuntani juuri silloin kun pitäisi olla avosylin vastassa. Kaikenlaisen epätäydellisyyteni ja keskeneräisyyteni jotka ovat läsnä jokaisessa kohtaamisessamme. Jos kaiken tuon ja enemmänkin annat mulle anteeksi, niin kyllä, kaikki on ok.

Joo, mun puolesta on.

Ja mä niin koitan ja toivon, että olisi aina. Että silloinkin kun olisi helpompaa kääntyä pois, niin me käännymme kohti.

Niin munkin.

Mä uskon sua. Antaisitpa anteeksi jatkossakin. Jatkuvasti. Ja kun tarvitset anteeksipyynnön, jota en itse ymmärrä esittää, niin uskaltaisitpa osoittaa sen paikan. Sillä anteeksianto on meidän ainoa toivo. Tiedän, että tiedäthän sinä sen. Mutta muistatko kun mitä ikinä tuleekin? Muistanhan minä?

 

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Kahdessa maailmassa

Siinä sinä olit pellon laidalla. Istuit tummanvihreällä muovituolilla eteenpäin nojautuneena, tarkkaavaisena. Keskityit niihin, joiden kanssa juttelit. Kuuntelit tarinaa, joka sai sielusi itkemään kertojan puolesta. Osoitit myötätuntoasi ja rakkauttasi katseellasi, kosketuksellasi, sanoillasi. Sillä että jaloissasi oli varvassandaalit ja päälläsi pala afrikkalaista kangasta.

Siinä sinä seisoit pienen salin etuosassa. Kuuntelin suustasi tulevia sanoja, jotka rohkaisivat, nostivat ja kannustivat. Sanoillasi teit näkyväksi pienetkin ponnistelut, yritteliäisyyden ja edistyksen askeleet. Osoitit tietä tulevaisuuteen ja toivoon.

Siinä te olitte arjen keskellä.

Eurojen, dollareiden ja shillinkien,

suomen, englannin ja swahilin,

vuotavien kattojen, mutaan katoavien teiden ja katkeavien sähköjen,

aurinkoisten aamujen, lämpimien päivien ja yhtäkkiä pimentyvien iltojen,

välimatkojen, hyvästien ja jälleennäkemisten,

lentokenttien, lomillelähtöjen ja kotiinpaluiden,

väsymyksen, yksinäisyyden ja ikävän,

onnen, ilon ja kauneuden äärellä.

Vuoren juurella kodissa, jossa sovittelette yhteen kahden maailman arkea ja kasvatatte monen kulttuurin lapsia.

Siinä te olitte viimeisenä iltanani terassilla korituoleissanne. Enkä voinut kuin toivoa, että aina välillä elämäänne lentäisi joku, joka kuuntelisi teidän tarinaanne, osoittaisi myötätuntoaan ja rakkauttaan. Joka tekisi sanoillaan näkyväksi tekonne ja työnne. Joka rohkaisisi, nostaisi ja kannustaisi. Toivoin, että hymynne swahiliksi säilyisivät aina yhtä leveinä ja tanssiaskeleet sunnuntaisin aina yhtä kepeinä.

V:lle ja T:lle sekä kaikille niille, jotka ovat lähteneet rakastaakseen ja luopuneet antaakseen.

africa

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!