Kuluneen vuorokauden aikana olen miettinyt varmasti kymmeniä kertoja läpi jokaisen muistamani kohtaamisemme.

Kun ensimmäistä kertaa tapasimme, sinun reviirisi oli halkaisijaltaan neljä metriä. En tiennyt sitä aluksi, mutta ensimmäiset sanasi minulle opettivat sen pian: älä vittu tuu kyylään. Sinun pieneksi kumartunut hahmosi vei kaikkien meidän yhteisestä tilasta puolet.

Tarkkaavainen katseesi kertoi, miten kovasti yritit pysyä tilanteiden tasalla. Teit ympärillä olevista havaintoja, johon pystyy vain se, joka on tottunut ennakoimaan ja mukauttamaan olemisensa toisten toimintaan. Ja se, joka on tottunut taistelemaan vahvempia vastaan, pitämään itse puoliaan jo pienestä.

Sinun sanasi löysivät aina suoraan kohteeseen. Halutessasi osasit käyttää niitä myös hyvään, mutta usein todistin sinun sivaltavan niillä epäröimättä – yleensä heikointa. Sinä olit jo silloin oppinut, että hyökkäys on paras puolustus. Puolustit itseäsi jatkuvasti, vaikka tuskin tiesit edes miksi.

Olit jatkuvasti peloissasi, enkä minä tietysti tiennyt, mitä kaikkea pelkäsit. Ja kuinka paljon kaipasitkaan hyväksyntää ja rakkautta. Tarpeesi lämmölle oli ilmeinen, mutta kuinka paljon sitä tarvittiinkaan ennen kuin raotit sydäntäsi edes pikkuriikkisen. Pelkäsit kai sitäkin, että lopulta sinut kuitenkin taas hylätään.

Sinä olit yksi niistä harvoista tytöistäni, johon koskaan rakastuin vaistomaisesti. Oli kuin minut olisi tarkoitettu rakastamaan juuri sinua. Ensihetkistä asti näin sinut sellaisena, jona olit tähän maailmaan syntynyt. Niin monta kertaa olisin halunnut pidellä sinua sylissäni ja ihan loputtomiin kerrata sitä, miten ihana olit. Miten paljon kaikkea kaunista sinuun olikaan kätketty.

Olit lempeä, ystävällinen, huomaavainen. Olit niin viisas ja taitava, pienellä vaivalla olisit yltänyt mihin tahansa. Ja hauskakin olit: sinun jutuillesi nauroin kaikkein makeimmin. Silmissäni sinä olit kaikin puolin täydellinen ja rakastettava. Minä pidin sinun puoliasi raivokkaasti, sinun siitä juurikaan mitään tietämättä. Kutsuin sinua omakseni.

Eilen, vuosia myöhemmin, kuulin, mitä sinulle tänään kuuluu. Mitä olet tehnyt, miten olet satuttanut muita, miten olet kärsimässä sinulle kuuluvaa rangaistusta siitä kaikesta. Kaikki se särki sydämeni.

Enkä ole ollenkaan miettinyt sitä, miten väärin oletkaan tehnyt tai miten muita olet satuttanut. Mietin vain sitä, kuinka ahdistuneelta sinusta nyt mahtaakaan tuntua. Kuinka peloissasi ja yksin olet. En kestä ajatella, että sinulla ei todennäköisesti nytkään ole lähelläsi ketään, joka sinua rakastaa puhtaasti, lujasti ja ilman ehtoja.

Jos tekisin, mitä haluaisin, etsisin sinut oitis käsiini. Pakkaisin laukkuuni voita tihkuvat karjalanpiirakat ja lämpimät pullat, keittäisin kahvit – ihan niin kuin silloin vuosia sitten. Tulisin luoksesi varovasti, sillä epäilen reviirisi laajentuneen entisestään. Näyttäisit varmasti kovalta, ehkä pelottavaltakin, mutta minä puhuisin sille lapselle, jonka tunnen. Sille joka olit ja joka edelleen olet. Minä keksisin niin monta keinoa kuin tarvittaisiin, jotta pääsisin takaisin luoksesi.

Ja kun lopulta tunnistaisin silmissäsi riittävästi luottamusta, halaisin niin kuin sillä viimeisellä kerralla, kun tapasimme. Sanoisin ne samat sanat kuin silloin: ihana nähdä sua, oon niin oottanut että milloin taas tavataan! Ja minä pitäisin taas sinun puoliasi.