Avainsana: kohtaamisia

Hei, sitku muutat tänne niin sit kyllä alat käymään mun kanssa jumpassa!

No mut sitku nämä mun opinnot on valmiit niin lähetään yhdessä viikonlopuksi kylpylään!

Sitku me muutetaan isompaan asuntoon niin kutsun kyllä teidät kaikki meidän luo!

***

Lupauksia on helppo heitellä. Ehkä ne tuntuvat kivalta tavalta piristää toista tai viritellä yhteisiä unelmia. Kenties hetken huumassa itsekin uskoo sanomansa toteutuvan – jopa aivan itsestään ilman vaivaa, aikaa tai rahaa. Tai ehkä toisinaan lupauksilla tietoisestikin koitetaan kääntää kaverin katse pois nykyhetkestä, jossa ei jollakin syyllä järjestä aikaa toiselle.

Mutta entä sitten, kun sitku-aika onkin käsillä? Kun ystävä on muuttanut samalle paikkakunnalle, opinnot ovat valmiit tai koti on isompi – kuinka moni silloin muistaa aiemmin lausumansa lupaukset? Muistammeko kutsua ystävän jumppaan, kylpylään tai kylään? Lunastammeko lupaamamme?

Läheskään aina emme. Ehkä välillä jopa tietoisesti emme toimi aiempien puheidemme mukaisesti. Liikaa vaivaa, liikaa aikaa, liikaa rahaa, ajattelemme. Miltä silloin tuntuu toisesta, joka hänkin muistaa puheesi, lupauksesi ja sitku-unelmanne?

Päällimäinen tunne on usein pettymys: Miksi suunnittelit jotain, mutta teit toista? Emmekö olleetkaan ystäviä, jotka pitävät lupauksensa? Enkö ollutkaan sinulle niin tärkeä, että olisit järjestänyt aikaa meille? Enkö olekaan sopiva kaveri jumppaan, kylpylään tai kylään? Enkö minä kelpaakaan?

Pettymys puhaltaa ilmaa ihmissuhteen väleihin ja kylvää sydämeen epäluottamuksen siemeniä. Miksi uskoa seuraavankaan kerran, kun toinen heittää jotain kyläilystä joululomalla? Mitä useampia pettymyksiä ihmissuhteessa on, sitä innottomampi reaktio on uuteen ilmoille heitettyyn suunnitelmaan tai lupaukseen. Eihän kannata tarrautua sellaiseen, jonka toteutumisen todennäköisyys on lähellä nollaa.

Lunastamattomien lupausten ja pitämättömien puheiden sijaan kannattaisi enemmän toimia. Pyytää kylään niitä, jotka kyläilyetäisyyden päässä asuvat. Kysyä kaveriksi kylpylään niitä, jotka siitä nauttisivat. Hakea jumppaan niitä, jotka eivät yksin vielä uskalla tai saa aikaiseksi mennä. Älä lupaile, vaan toimi. Älä puhu, vaan palvele.

Ja jos päätätkin lausua lupauksen, niin paina se visusti mieleesi ja lunasta sanomasi, kun aika on.

// Heini

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Siinä hetkessä hylkäsit minut. Istuimme vierekkäin autosi etupenkeillä pilkkopimeässä lokakuun illassa. Olin kertonut sinulle enemmän kuin koskaan ennen, paljastanut sellaista kipeää mitä et ennen ollut nähnyt. Ja kuin pisteeksi sille kaikelle kysyit: pärjäätkö?

Siinä hetkessä minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto: sulkea kaikki avaamani ja pakottaa itseni hymyilemään sinulle huolettomasti. Tietysti, vastasin niin että varmasti uskoit. Halasimme, avasin oven ja astuin ulos pimeään.

Myöhemmin mietin, mitä muuta minä muka olisin voinut vastata. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Mitä vastata kysymykseen, johon esittäjä tuntui jo etukäteen määritelleen oikean vastauksen? Mitä virkaa on kysymyksellä, jonka varjolla kysyjä hakee oikeutta jättää toinen yksin?

Enkä minä edes tiennyt, mikä olisi ollut oikea vastaus. Mistä minä tiesin, pärjäisinkö vai en? Sen tiesin, että en halunnut pärjätä. Ja että samaan aikaan tuo typerä kysymys alleviivasi, että oli vain yksi vaihtoehto: oli pärjättävä ja oli pärjättävä taas kerran yksin.

Paljon, niin paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että saattoihan kysymyksesi olla aivan vilpitönkin. Ehkä olisit auttanut minua, jos olisin vastannut sinulle rehellisemmin. Jos näin olisi ollut, kunpa olisin osannut vastata sinulle toisin. En minä tiedä, mutta älä jätä minua vielä. Olen pärjännyt liian kauan osatakseni vastata sinulle, että ei, minä en pärjää, mutta älä anna minun pärjätä tänään.

Oliko se sittenkin minun vastaukseni, joka määritti meidän suhteemme suunnan? Olinko se minä, joka hylkäsin itseni?

Tulevassa aion vetää sinua vastauksellani likemmäksi. Ja itsellenikin tunnustaa, että apua ja olkapäätä tarvitsen useammin kuin itsekseni pärjäämistä.

// Heini