Ei elämää mitata
leppoisuudella
eikä lupsakkuudella
Kuin kirves
ja kuiva puu,
kuumat sanani
ja sinun sydämesi
Leikkasin näkyviin
vaalean ja tumman
sydämesi jokaisen
vuosirenkaan
Pelokkaana peitit
raitasi
etkä tahtonut puhua mitään
vuosista
jotka valehtelivat,
täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä
jotka kovettivat,
tekivät sydämesi iskuista ahtaita
jotka painavat,
määräävät yhä sydämesi sykkeen
Saatoin vain odottaa
että luottaisit
ja kertoisit siitä
minkä paljastin
Ja kuuman kirveeni,
sen kaivoin kinoksiin
//Heini
Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?
Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.
Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.
Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.
//Anna
Luin sanat tietokoneeni ruudulta kesken tuikitavallisen työpäivän. Ne olivat viesti ammattilaiselta toiselle. Ne olivat vastaus kysymyksiini, pohdintaani siitä, mikä olisi parasta yhden pienen elämän kannalta.
Lupaan pitää hänen puoliaan, luin viestin lopusta. Ja minä itkin.
Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä ainoastaan rahan tähden. Ihmisiä, jotka asettuvat kilveksi toiselle. Ihmisiä, jotka ilman kiitosta välittävät, puolustavat, taistelevatkin.
Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, ammattilaisia, jotka jakavat toisen ihmisen, ammattilaisen taakan. Koppaavat kiinni toiselta reunalta tai nappaavat itselleen koko lastin, kun toisen vastuu pakon edessä päättyy.
Ja itkin sitä elämää, joka niin kipeästi tarvitsee kannattelijaa. Toivoin, että hänelle kävisi hyvin. Että tekemämme riittäisi ja elämä kantaisi. Että vielä tulisi jotain paljon parempaa kuin tämä tuskainen, epävarma hetki.
// Heini
Teini-iän tuska,
lukuisat listat,
salatut suunnitelmat.
Sivu sivulta,
kappale kappaleelta,
sana sanalta
esiin piirtyvät ja iholleni pyrkivät.
Hädin tuskin kestän itsekään
aikamatkaa ajatuksiini.
Kasvoilleni valtoimenaan vyöryviä
tuhansia tunteita,
iloja ja itkuja.
Kätken kaiken
varmuuden vuoksi
piiloon, pois, piirongin perukoille.
Minulta, muilta, maailmalta.
Kuinka kamalaa olisikaan
jos joku pääsisi
kuohuihini käsiksi,
tuntojani tutkimaan.
Saisi silmillänsä syötäväksi
kaikki minuuteni muistot.
// Suvi
Vihdoin häämöttää loppu sille ennalta määrittelemättömälle ja omituiselle ajalle, jota viimeiset viikot olemme eläneet. Pian lapset pääsevät takaisin kouluun ja päiväkotiin, ja elämän voisi odottaa ainakin joiltain osin palaavan takaisin tuttuun rytmiinsä. Tiedän toki, ettei mikään vielä pitkään aikaan palaa ennalleen, mutta edessä on kuitenkin jonkinlainen käännekohta, uusi sivu ja uudenlainen arki. Siellä, missä joku loppuu, on aina myös jonkun uuden alku.
Seitsemän etätyö- ja kotikouluviikon jälkeen turnauskestävyys alkaa olla koetuksella. Päivät ovat seuranneet toisiaan toistensa kopioina, ja kuitenkin ihan erilaisina, kuin mitkään päivät koskaan tätä ennen. Välillä arki on sujunut sopuisissa ja mukavissa merkeissä, toisinaan taas olen ollut niin lopussa, etten olisi moista voinut kuvitella. Kaikenlaisten paineiden, epätietoisuuden ja huolen ristitulessa kukaan tuskin on parhaimmillaan, ja minä ainakin olen helpottunut siitä, että pian arjen rajat laajenevat edes hieman kotia kauemmas.
Kun tämä uusi arki alkoi, ja tiesin tulevina viikkoina viettäväni suurimman osan ajastani oman kodin seinien sisäpuolella, olivat tavoitteeni korkealla. Ajattelin, että nyt kun vihdoin on aikaa, kokeilen kaikki aiemmin testaamatta jääneet reseptit, aloitan kuntoilun ja laihdutuskuurin, konmaritan koko kodin, luen vähintään kirjan viikossa, panostan kaikenlaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin, sekä tietysti yhdessä perheen kanssa vietettyyn aikaan. Tosiasiassa kahvakuula on saanut pölyttyä nurkassa, farkkujen nappi mahtuu hädintuskin kiinni, ja pöydässä on tarjolla viikosta toiseen ihan samoja ruokia, jotka eivät maistu enää kenellekään. Yhtään kirjaakaan en ole lukenut.
Perheen kanssa on toki aikaa vietetty. Vielä muutama viikko sitten lapset lähtivät innoissaan pyörillä mukaani lenkille. Nyt nuo samat lapset alkavat huutaa välittömästi kun vain mainitsenkin lenkille lähtemisestä. Kukaan ei jaksa enää lenkkeillä, metsäretkistä puhumattakaan. Niihin on tullut yliannostus, kun ei vaihtoehtoja tekemiselle ole ollut.
Yhä useammin kuulen jonkun miettivän, millaista on, kun elämä taas palautuu normaaleihin raameihinsa, ja mikä se uusi normaali mahtaa olla. Tällaista kevättä kukaan ei olisi voinut kuvitella, eikä kukaan sen paremmin osaa kuvitella millaiseen maailmaan kodeistamme tulemme ulos, kun sen aika koittaa.
Hannah kirjoitti viime viikolla osuvasti siitä, mitä kaikkea hyvää tämä erikoinen kevät on tuonut tullessaan. Ehkä yhden aikakauden lopussa ja uuden alussa onkin kyse siitä, miten onnistumme viemään menneestä mukanamme tulevaan kaiken sen, mitä pidämme arvokkaana ja tärkeänä. Ja toisaalta, miten opimme hyvästelemään sen, mikä on aika jättää taakse. Ja ennen kaikkea, miten voisimme suhtautua muuttuvaan tilanteeseen hyväksyen ja itsellemme armoa antaen. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millainen maailma on, kun tämä kaikki on ohi, vaan siitä, millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen.
//Anna
Tänä keväänä ikävä on tullut iholle. Miten kaukaiselta tuntuukaan viimeinen kyläily ystävien luona, yhteinen saunailta tai puistotreffit. Millaiselta ylellisyydeltä kuulostaakaan pikainen piipadus siskon luona tai viikonlopun vietto vanhempien seurassa.
Ikävää olen tuntenut ennenkin. Jo ihan pienenä minulla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaan pitkiä listoja kaikista heistä, joita kaipaan. Listalle mahtui päiväkotikavereita, sukulaisia ja ystäviä. Usein tunsin myös sisälläni selittämätöntä kaipuuta, joka ei mahtunut mihinkään nimilistaan tai kohdistunut yhteenkään yksittäiseen henkilöön. Ikävöin jotain, jota en osannut sanoittaa. Ehkä jo silloin kaipasin kotiin.
Silloin nähdä hänet saan, tätä sydämeni kaipaa.*
On jo moneen kertaan todettu, että elämme todella eriskummallisia aikoja. Kaiken ympärillä vellovan epävarmuuden, pelon ja ahdistuksen keskellä turvaudun siihen totuuteen, joka minua on kannatellut myös elämäni sysimustimpina hetkinä. Hän elää, ja kerran saan olla kotona Hänen luonaan. Silloin en kaipaa enää mitään.
//Anna
Hän sanoo viimeisen sanan päällä maan. Tekee uudeksi kaiken kokonaan.*
Myönteisyys on mielestäni tavoittelemisen arvoinen elämänasenne. Haluan pyrkiä näkemään asiat positiivisessa valossa ja keskittyä hyvään silloinkin, kun se tuntuu hankalalta. Vaikka myönteisyys on minulle usein melko luontevaa, on viimeisen kuukauden aikana kuitenkin välillä ollut vaikeaa säilyttää myönteinen asenne.
Olen tuntenut ajoittain ainakin epäuskoa, ahdistusta, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, uupumusta ja surua. Epäuskoa tajutessani, kuinka erilaiselta elämä tällä hetkellä näyttää muutaman kuukauden takaiseen verrattuna. Ahdistusta, kun tilanne on tuntunut muuttuvan nopeassa tahdissa aina vain huonompaan suuntaan. Pelkoa siitä, sairastuuko joku läheisistäni vakavasti. Turhautumista päivien päättymättömään samankaltaisuuteen ja ihmiskontaktien vähyyteen. Kärsimättömyyttä, sillä poikkeustilan päättymiselle ei kukaan voi asettaa päivämäärää. Uupumusta niissä hetkissä, kun en vain jaksa enää yrittää löytää jotain hyvää tästä tilanteesta. Surua kaikkien niiden puolesta, joiden elämää maailmanlaajuinen kriisi on järkyttänyt paljon pahemmin kuin omaani.
Joinakin hetkinä negatiivisten uutisten ja tunteiden vyöry on tuntunut musertavalta. Kukaan ei voi ennustaa, milloin voimme palata takaisin normaaliin elämään. Kukaan ei osaa edes sanoa, mitä normaali tarkoittaa pandemian jälkeen. Siihen arkeen, jota vielä muutama kuukausi sitten elimme, tuskin on kuitenkaan paluuta.
Maailman myllertäessä ja ihmisten kärsiessä on välillä vaikea ymmärtää. Miksi et puutu tilanteeseen? Miksi annat kaiken tämän tapahtua? Etkö välitä? Uusia kysymyksiä nousee mieleen harva se päivä. Olisi niin helppo kuorruttaa kysymykset katkeruudella ja kääntyä pois. Lakata uskomasta, sillä kuka nyt tällaista sallisi. Ei ainakaan hyvä Jumala.
Kuitenkin sydämessäni tiedän: en ole yksin. Vaikken ymmärrä, luotan. Joka päivä valitsen uskoa: Hän sanoo viimeisen sanan.
// Suvi
Katselen sisäpihalla, kuinka astelet ruokakasseinesi naapurimme oven taakse. Lasket kassit maahan ja kaivat repustasi vielä yhden maitotölkin, jonka asettelet kangaskassien viereen. Koputat oveen. Hetken kuluttua ovessa olevan ikkunan taakse ilmestyy nuori nainen, joka vilkuttaa sinulle hymyillen. Hyvä ystäväsi, oletan. Kaivat puhelimen taskustasi ja vaihdatte kuulumiset puhelimen avustuksella, ikkunan läpi elehtien. Lopulta toteat ystävällesi, että sinun täytyy lähteä jatkamaan etätöitä. Vilkutettuasi heipat poistut pihaltamme samaa reittiä kuin mistä tulitkin. Hetken kuluttua näen, kuinka tuo samainen ulko-ovi avautuu ja äsken kanssasi jutellut nuori nainen nostaa tuomasi ruokakassit ovenraosta sisään.
Lapsesi perhe on juuri palannut ulkomailta ja he ovat kotonaan kahden viikon karanteenissa. Saat viestin, että nuorimmainen kaipaisi seuraa sillä aikaa kun vanhemmat tekevät etätöitä ja isommat sisarukset ahkeroivat koulutehtäviensä parissa. Istahdat työpöytäsi ääreen, avaat tietokoneesi ja valitset pikaviestiohjelmasta tutun kuvakkeen, jota klikkaamalla niin monesti aiemminkin olet saanut yhteyden kaukana asuviin rakkaisiisi. Hetken kuluttua näytön ja koko huoneen valaisee lapsenlapsesi odottava hymy. Mitä tänään luetaan? Hymyilet, sillä olet varautunut kysymykseen. Vieressäsi odottaa vino pino kirpputorilta hamstraamiasi kirjoja, joiden parissa tiedät seuraavan parituntisen vierähtävän kuin siivillä.
Aloitat aamun työtehtävistäsi tärkeimmällä, kuten kaikki tähänastisetkin etätyöpäiväsi. Valitset puhelimesi yhteystiedoista tutun numeron ja kuuntelet puhelimen valintaääntä toivoen samaa kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla: kunpa tänäänkin vastattaisiin. Hymy leviää kasvoillesi ja kuuluu äänessäsi asti, kun toisessa päässä vastaa oppilaistasi ensimmäinen. Miten menee? Millä ajattelit aloittaa päivän? Katotaanko yhdessä sun lukujärjestystä? Toistat samat kysymykset päivittäin, sillä tiedät noiden muutaman lyhyen lauseen voiman. Tiedät myös sen, ettei kaikilla ole kotona aikuista, joka kysyisi nuo tuikitarpeelliset kysymykset. Kun olet varma, että etäkoulussa on päästy työn touhuun, toivotat mukavaa koulupäivää, lopetat puhelun ja valitset seuraavan numeron.
Tavallisia ihmisiä epätavallisessa ajassa. Pieniä tekoja, joilla on suuri merkitys.
Maailma on kaunis.
// Suvi
Olen viime päivinä pohtinut, missä on minun turvani. On helppo sanoa, että turvani on Jumalassa, kun lähimmillä on asiat suht ok ja pankkitilillä on rahaa. Silloin on helppo kääntää kasvonsa kohti taivasta ja kiittää hyvästä.
Mutta mitä jos kaikki vietäisiin? Mitä jos rahat loppuisivat, läheinen sairastuisi tai itse kamppailisin hengestäni? Mitä silloin sanoisin? Sanoisinko silloinkin, että turvani on ikiaikojen Jumala. Herra antoi, Herra otti.
En tiedä. Minun uskoni on hatara, siihen en voi nojautua. Luottamukseni Jumalaan ja hänen kaikkivoipaisuuteensa on horjunut paljon vähemmästäkin.
Siksi tänäänkin pyydän, että tuli mitä tuli, niin kääntyisin aina Jumalani puoleen. Että silloinkin luottaisin elämäni korkeimpiin käsiin. Että kääntäisin katseeni tulevaan toiveikkaasti.
Ja tänä keväänä aion katsoa tarkemmin oksiin puhkeavia silmuja, mullasta työntyvää vihreää, sinisenä hohtavaa taivasta. Sillä ne kertovat, että on jotain paljon itseäni suurempaa voimaa. Sellaista, joka luo tyhjästä uutta, tomusta kauneutta. Tänä keväänä muistutan itseäni, että kaiken tämän Luoja on Isäni. Kaiken alku ja kaiken loppu.
// Heini
kaleidoskooppi.net 