Avainsana: kohtaamisia

Tutustuin uusimpaan ystävääni tavalla, joka on varmasti useimmilla mittareilla kaikkein kovin: lähdimme reissuun. Yhteinen ystävämme saattoi matkaan sanoilla, että tulette varmasti hyvin juttuun. Niine hyvineni hyppäsin bussiin. Kun pysähdyimme ensimmäisen kerran syömään, päätin juoda ostamani patongin kanssa vettä omasta pullostani. Toivoin ääneen, että toimintani ei seuraani kovin hävettäisi.

Kuule, ei tässä iässä enää tuollaiset asiat paljon hävetä. Voidaanko sopia heti tässä alussa, että ollaan niin kuin ollaan?

Tapasin pitkästä aikaa ystävääni. Lähes ensitöikseen hän kertoi kuulumisia pariterapiasta, jossa hän kävi miehensä kanssa. Koitin omasta puolestani pitää kysymykset minimissään, sillä minua vähän arvelutti, mitä mies tuumaisi jos kävisi ilmi, että tiedän heidän pariterapiastaan. Vain muutama tunti myöhemmin joimme iltateetä keittiössä, ystäväpariskunta ja minä. Lähes ensitöikseen mies kertoi kuulumisia heidän pariterapiastaan. Kerroin mikä minua oli hetki sitten arveluttanut.

Kuule, ei me enää jakseta teeskennellä yhtään mitään tai pitää mitään kulisseja pystyssä. Tällaisia me vaan ollaan, ottakaa tai jättäkää!

Olimme muutaman ystäväni kanssa kyläilemässä yhteisen ystävämme luona. Vaihdoimme kuulumisia. Yksi kertoi, että lasta ei kuulu. Että vauva olisi ollut toiveissa jo pitkään, mutta toteutumattomaksi tuo haave on toistaiseksi jäänyt. Meistä kukaan ei välttynyt kyyneleiltä.

Mutta kuulkaa, oon miettinyt että mitä sekin mua tai ketään auttaa että jostain asiasta ei puhu. Ja tätä mulle nyt kuuluu. Että tällaista tää mun ja meidän elämä nyt osin on. Niin miksi en siitä teille kertoisi?

Tiedätkö, millaista on saada olla edellä kuvattujen kaltaisten ihmisten ystävä? Sellaisten, jotka eivät pinnistele tai peittele, eivät väistele tai vaadi. Sellaisten, jotka eivät pelkää jakaa kompastelujaan, kolhujaan, kipujaan. Sellaisten, jotka avaavat paitsi kotinsa niin myös sydämensä oven ja toivottavat tervetulleeksi.

Se on armollista ja levollista! Sellaisten ihmisten kanssa voi olla pinnistelemättä, jutella punnitsematta jokaista sanaansa. Sellaisten ihmisten keskellä voi kääriytyä huopaan ja itkeä ripsivärit pitkin poskia suurimmista suruista tai isoimmista iloista, omista tai jaetuista. Sellaisten ihmisten aitous ja avoimuus on kutsu jakamaan omankin elämän kätketyt kivut. Se on ovi syvempään yhteyteen.

Sillä kun sinä olet sinä, niin minäkin saatan uskaltaa olla minä.

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?! Piinallinen kysymys, liikaa latausta ja odotuksia. Ehkä hauskanpito edellyttäisi ilojuomaa, jonka ansiosta ei välttämättä aamulla muista ettei ilta ollutkaan niin hauska – tai jonka vaikutuksella saa ilon irti illasta vaikka väkisin. Yhteisissä juhlissa on usein liian paljon puristusta. Koska pitää olla hauskaa. Koska on vappu/juhannus/uusivuosi.

—

Juhlissa istuu ilonpilaaja, joka ei innostu mukaan peleihin ja leikkeihin. Ei ole haitaksi kenellekään, on vaan ja seurailee. Tulee kuitenkin pakotetuksi mukaan hauskuuteen ja lennähtää samalla niin kauas mukavuusvyöhykkeeltään, että pilaa muiden ilon, vaikka yrittää kätkeä kärsimyksensä vilpittömään kestohymyyn.

Eikö ilonpilaaja silloin oikeastaan ole se, joka hänet hiillosti mukaan?

—

Tyyppi kertoo hauskoja tarinoitaan, mutta kaveria ei naurata. Tyyppi alkaa selitellä ja puolustella huumorintajuaan. Kaveri kokee tulleensa rivien välissä syytetyksi tyypin yläpuolelle asettumisesta. Samasta syystä sen kaverin toveri ei uskalla enää missään kertoa tykkäävänsä lähinnä älykkäästä huumorista.

Kertovatko tilanteet kaverista ja kaverin toverista, vai paljastavatko ne tyypille jotain hänestä itsestään?

—

Hetkittäin sosiaalinen peli edellyttää hyväksymishyminää, mutta missä menee raja, jonka takana ilostakin tulee vakava asia? Pitääkö kaverin peittää tyypin ohimenneestä huumorilaukauksesta seurannut epämukava hetki kepeällä naurahduksella? Onko hymyiltävä säästääkseen toisten kasvot, vaikka pirkkakummelivintiöt eivät putoa omaan laariin? Onko joltain pois, jos joku ei naura, on vain hiljaa tyytyväinen oloonsa?

Olemmeko me yleisöä toistemme elämän stand upille vai oman elämämme päähenkilöitä?

—

Niinpä minä ylistin iloa, koska ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita. Tämä ilo seuraa häntä kaiken vaivannäön keskellä niinä elinpäivinä, jotka Jumala on hänelle antanut auringon alla. (Kirkkoraamattu 1992, Saarnaajan kirja 8:15) 

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?!

Entä jos vaan oltais, ja todettais sitten jälkikäteen, että olipa kivaa.

—

[Kuten aina, tekstin henkilöt ja tilanteet ovat fiktiivisiä ja kaikki yhtymäkohdat todelliseen elämään ovat sattumaa.]

Edit 1.5.2017 klo 12:20 – Korjattu laitteiden sekakäytöstä johtuneet versiovirheet.

Nauti nyt vielä kun voit! ärähti kaverini minulle. Olin juuri vastannut kaverini kysymykseen siitä, mitä olin tehnyt lomallani. Olin kertonut lukeneeni, jumpanneeni, tavanneeni ystäviä ja perhettä brunsseilla, lounailla ja iltateillä. Loma oli ollut ihana, leppoisa.

Olin toki kuullut tuon saman ärähdyksen eri muodoissa useita kertoja aiemminkin. Äänessä olivat vaihdelleet ainakin ärtymyksen, epäreiluuden, katkeruuden, väsymyksen ja kateellisuuden sävyt. Viattoman kuuloinen kysymys loman sujumisesta oli alkanut muistuttamaan ansaa, jota en useinkaan onnistunut väistämään. Välillä varoin kysymystä paremmin. Joskus osasin kätkeä lomailon ja piilottaa lomailun onnen, toisinaan jopa vähättelin sitä mistä olin nauttinut. Mutta usein astuin ansaan aivan suoraan ja kokonaan. Kaiken tuon seurauksena sisälläni oli alkanut syntyä syyllisyyttä siitä, mitä olin saanut.

Ärähtelijät ovat aina olleet myös äitejä. Ehkä he ovat olleet väsyneitä, apeita tai yksinäisiä – silloinhan me helposti sanomme jotain mikä satuttaa toista. Niin, ärähdys on sattunut joka kerta. Kun edellisen kerran kuulin nuo äreästi lausutut sanat, itkin jälkeenpäin ystäväni autossa. Aivan kuin minun pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että minulla ei ole elämääni rajoittavia lapsia ja saan tehdä mitä haluan. Aivan kuin se, että nautin siitä mitä olen saanut, olisi väärin. Pahimmalta on tuntunut ehkä se, että nuo sanat on sanonut aina joku, jolla on se, josta itse vain haaveilen. Kuin ökyrikas ottaisi lantin lapsen kädestä. Eikä siinäkään kaikki: ärähtelijä on sisällyttänyt kommenttiinsa vihjauksen siitä, että tilanteeni tulee olemaan joskus erilainen. Mielessäni mietin aina, että mitä jos mikään ei muutukaan. Että mitä jos nautin elämäni loppuun saakka leppoisista lomistani ilman valvottavia vauvoja, tahtovia taaperoita ja taistelevia teinejä. Sekö sitten vasta väärin olisikin?

Viime viikolla vietin taas ihanaa lomaa. Laskettelin, hiihdin, luin, katsoin elokuvia, söin huolella haudutettuja ruokia, tapasin monen monta rakasta ihmistä. Kun minulta jälkeenpäin kysyttiin, miten loma meni, niin vastasin lyhyesti mutta rehellisesti ja reilusti. Sillä ei ihminen voi elää siten, että kokee syyllisyyttä siitä mistä tulisi tuntea kiitollisuutta ja iloa. Ei sitä voi oman elämänsä siunauksia vähätellä, piilotella ja peitellä siksi, että ne eivät ole samoja kuin jollain toisella.

Mutta hyvä ärähtelijä-äiti, kaikki on ok. En muistele kommenttejasi, vaikkakin kovasti toivoisin etten niitä enää kuulisi. Seuraavan kerran voit vaikka vinkata minulle jotakin lukemisen arvoista kirjaa, vaikka et itse sitä olisi ehtinyt edes lukea. Tai linkata kokeilemisen arvoisen reseptin. Tai jos voimasi eivät siihen riitä, niin kysy vaikka ehdinkö katsoa lastesi perään joku päivä pari tuntia. Nimittäin varmasti ehdin!