Vuorenrinteellä

Olen tässä tovin kiivennyt tähänastisen elämäni kipeimmältä tuntuvan vuoren rinnettä. Reitti on ollut liukas, kivinen ja aivan liian jyrkkä. On satanut vettä, räntää ja lunta. Pimeyttä on piisannut. Minä olen ollut kylmissäni, uupunut, epätoivoinen ja välillä niin hirvittävän yksin.

Vuoren huipulta on kuulunut tsemppihuutoja. Joku päivä vielä ymmärrät, että tuolla kaikella on tarkoituksensa! Kestä hetki, pian se on ohi! Kaikki tapahtuu kuitenkin oikeassa aikataulussa! Täällä huipulla näet, että kapuaminen kannatti!

Kannustushuudot eivät ole lohduttaneet eivätkä auttaneet, kun matka on tuntunut ylivoimaiselta ja huippu on ollut sankan sumun peitossa. Eivät, vaikka välillä olen muistanut huutojen vilpittömyyden. Olenhan itsekin – kipeää myöntää – ollut joskus huutelemassa ikkunani raosta niitä samoja sanoja.

Sen sijaan minua ovat lohduttaneet ne, jotka ovat jättäneet lämpimät mökkinsä ja laskeutuneet huipulta luokseni.

Se, joka saapui trangia kainalossa, keitti kahvit ja työnsi eteeni ruisleivän.

Se, joka ei yhtään ymmärtänyt miksi tämä vuori ottaa minua niin koville, mutta silti sanaakaan sanomatta otti painavan rinkkani ja raahasi minua perässään tovin.

Se, joka sanoi että tänään ei tarvitsekaan jaksaa enää yhtään pidemmälle, pystytti teltan ja peitteli unille.

Se, joka istahti märälle mättäälle tuuleen ja viimaan ihan liki ja vain itki minun kipujani.

Ja se, joka ei laskeutunut luokseni huipulta, vaan joka kesken oman raskaan taivalluksensa tarttui kiinni kädestäni omalla, kylmästä kurtistuneella kädellään ja katsoi minua silmät myötätuntoa täynnä. Silloin itkin minä.

He ovat tehneet puolestani enemmän kuin olisin voinut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin kehdannut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin halunnut pyytää – saati vastaanottaa. Heidän läsnäolonsa on julistanut: sinä et ole yksin. Heidän tekonsa ovat kertoneet: sinua ei ole unohdettu.

Ja jos koskaan tämän vuoren huiputan ja pääsen vaihtamaan nämä märät vaatteeni kuivaan merinovillakerrastoon ja nämä iänikuiset pähkinäni tuoreeseen pullaan ja tämän hyytävän viiman takkatulen loimuun, toivon, etten unohda nostaa kenkiäni ja coretexejäni valmiiksi oven pieleen. Sillä jos yhtenä päivänä kuulen, että joku on väsymässä vuorensa rinteelle, haluaisin joutua hänen luokseen. Enkä miettisi niinkään oikeita sanoja. Miettisin vain, että onhan sydämeni täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Ja sitten toivon, että juoksisin vastaan.

blogi marraskuu

Ikävä lähelle

Joskus voi tulla ikävä
vaikka olis koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä leijuu
sata sanomatonta
ja kymmenen kysymätöntä,
saattaa toinen lipua tavoittamattomiin.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä hiertää
taas kaikki tekemätön,
kaikki se yhtenään ymmärtämätön,
saattaa tuntua, ettei ole toista pitkään aikaan kuullut tai katsellut.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Siis
pakottaudu puhumaan
yritä ymmärtää
kurota kohti kysymyksilläsi ja
taivalla tykö teoillasi.
Vain siten helpottaa
ikävä lähelle.

Lempisanoja

Mä tuun hakeen sut! ystäväni kirjoitti whatsappissa kysyttyään mua ensin mukaan iltarientoihin ja saatuaan multa myönteisen vastauksen. Hymyilin kännykkäni äärellä, sillä tietämättään ystäväni oli kirjoittanut mulle yhden lempilauseistani.

Istuimme erään toisen ystäväni kanssa kaupungin laidalla pitkällä brunssilla. Ehdotin josko lähtisimme kaupungille pyörimään. Siis jos sulla ei oo kiire, lisäsin tarjoillen sanoillani mahdollisuuden lähteä myös suoraan kotiin. Kuule, mulla ei oo kiire minnekään, hän vastasi. Maailman parasta, huokaisin mielessäni niin syvään että sydämeni sykekin taisi himpun hidastua.

Eräänä iltana soitin ovikelloa kolmannen ystävän oven takana. Olin tullut palauttamaan lainaamaani kirjaa enkä tiennyt olisiko oven sisäpuolella aikaa muuhun kuin pikaisiin tervehdyksiin pakkaushässäkän keskellä. Jäin kengät jalassa eteiseen juttelemaan perheen pienten kanssa kunnes kuulin seuraavat sanat: Voi, mä oon oottanut sua, toivottavasti sulla on aikaa! En olisi voinut kuulla kerrassaan mitään parempaa seisoessani siinä toisen kodin eteisessä kengät jalassani tietämättä pitäisikö lähteä vai voisiko jäädä.

Oletko koskaan miettinyt, mitkä lausahdukset saavat sydämesi hypähtämään ilosta helpoimmin? Mistä sanoista kuulet rakkauden kirkkaimpana? Entä tunnetko sinä elämäsi tärkeimpien eniten rakastamat sanat? Tiedätkö läheistesi suosikkilauseet?

Alan vähitellen tuntea omani, ja useat läheiseni ovat sanoissaan jo ihan ässiä. Minulla sen sijaan olisi kyllä syytä painaa mieleeni paremmin rakkaimpieni lempisanoja. Voisi sitten viljellä niitä (ja niihin liittyviä tekoja) vähän tiheämpään niinä ihan tavallisina arkisina päivinä. Sanoilla kun voi loihtia esiin valon myös harmaimpina syksyn päivinä.

blogi 102017.JPG

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

 

Ilma(n)juuria

Kuka se on? Tunnetko ketään sen sukulaisia? Tietääkö kukaan siitä mitään?

Kasvoin pienessä perheessä pienessä kylässä, jossa kaikki kaverini olivat sukua jollekin toiselle kyläläiselle. Useimmilla oli ympärillään koko historiansa, pyörämatkan päässä liuta läheisiä ihmisiä monessa polvessa. Me olimme muuttaneet muualta, matka isovanhempien luo kesti tunteja ja serkkuja nähtiin kerran tai kaksi vuodessa.

Ympäristöni kirkastui, kun samalle kylälle muuttivat serkkujeni pikkuserkut, yhtä ulkopuoliset kuin minäkin. Siellä me sitten hehkuimme sen hetken, mitä asuivat ilonamme. Me sukulaistemme sukulaiset, lähes sukua siis toisillemmekin. Pienen tovin me pistokkaat juurruimme samaan maahan.

Pienessä yhteisössä irrallisuus oli riski. Et kuulunut mihinkään, et ollut perheesi ulkopuolella kenenkään mikään. Ilman tunnettuja juuria olit yksin. Muualta muuttaneen identiteetti kasvoi sen varaan, mitä muualla oli. Kasvatin ilmajuuria sukujeni suuntaan, satojen kilometrien päähän.

Kiinnityin kyllä kotiin ja maisemaan, mutta siteet yhteisöön jäivät ohuiksi.

**

Nuorelta saapuu viesti: Tässä on hän. Huomenna saatte kysyä lisää.

Huomiseen mennessä olemme tutkineet somen syöverit, jäljittäneet sukupuuta esi-isiin asti. Tunnistaneet tuttuja nimiä ja muistaneet muinaisia kohtaamisia. Hän ei ole enää joku jostain, vaan olemme kutoneet hänet hämähäkkimäisesti osaksi verkkoa ja alkaneet hahmottaa ääriviivojaan.

Luomalla yhteyksiä menneisyyteen muodostamme käsitystä tästä hetkestä. Tuttuuden ja turvallisuuden hakuisuudessamme viemme häneltä ehkä mahdollisuuden kävellä eteemme ihan vain omana itsenään, ilman edellisten sukupolvien hohdetta ja harhakuvia.

**

Kokonaisuus auttaa ymmärtämään yksilöä. Kiinnittymällä perheeseen, sukuun ja yhteisöön persoona saa tunnistettavat kehykset. Samankaltaisuus tuntuu tutulta ja vetää puoleensa, erilaisuus herättää mielenkiinnon tai ajaa etäämmäksi. Tausta hahmottaa kuin tehtävä, jossa piirrämme kuvan esiin etenemällä pisteestä pisteeseen numero kerrallaan.

Samalla se esiin piirretty toivoo, että saisi kasvaa ja elää omana itsenään, ilman mihinkään suuntaan ohjaavia raameja. Että saisi loistaa vailla menneisyyden luomia varjoja tai valokeiloja. Että olisi lupa hypätä luontaisten taipumustensa mukaisesti, nostaa itse rimat oikeisiin korkeuksiin.

Ja siinä missä hän toivoo saavansa olla vain minä itse, joku toinen kaipaa kuuluvansa. Kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta.

**

Kenen tyttöjä, kenen poikia? Mitä sun isä tekee, kuka sun äiti on? Onko sulla siskoja tai veljiä? Onko sulla puoliso? Entä lapsia?

Tai sittenkin vain: Kuka sinä olet? Mitä haluat kertoa itsestäsi?

Meidän ainoa toivo

Onko meidän välillä kaikki ok?

Jos oot antanut mulle kaiken anteeksi. Jos oot antanut anteeksi mun tökeröt kommentit ja liian nopeat tokaisut. Ymmärtämättömyyttäni aiheuttamani pettymykset ja kivun keskeltä syydetyt syytökset. Hiljaisuuden ja sen etten kuitenkaan kuuntele tarpeeksi tarkoin. Huoleni joka purkautuu ulos liian suurina sanoina, hallitsemattomina tunteina. Torjuntani juuri silloin kun pitäisi olla avosylin vastassa. Kaikenlaisen epätäydellisyyteni ja keskeneräisyyteni jotka ovat läsnä jokaisessa kohtaamisessamme. Jos kaiken tuon ja enemmänkin annat mulle anteeksi, niin kyllä, kaikki on ok.

Joo, mun puolesta on.

Ja mä niin koitan ja toivon, että olisi aina. Että silloinkin kun olisi helpompaa kääntyä pois, niin me käännymme kohti.

Niin munkin.

Mä uskon sua. Antaisitpa anteeksi jatkossakin. Jatkuvasti. Ja kun tarvitset anteeksipyynnön, jota en itse ymmärrä esittää, niin uskaltaisitpa osoittaa sen paikan. Sillä anteeksianto on meidän ainoa toivo. Tiedän, että tiedäthän sinä sen. Mutta muistatko kun mitä ikinä tuleekin? Muistanhan minä?

 

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Minä pidän sinun puoliasi

Kuukauden ikäinen vauva, jolta yritetään ottaa kantapäästä verikoetta. Kidutus kestää kokonaisen tunnin, verta on sekä näytteenottajan että vanhempien vaatteilla, seinällä, lattialla ja pöydällä. Huuto on korvia raastavaa, mutta luotan siihen, että ammattilainen tietää mitä tekee. Luotan, vaikka tekisi mieleni huutaa että nyt riittää, lopettakaa jo! Vasta jälkeenpäin kuulen, ettei tällaiseen olisi tarvinnut suostua, minulla olisi ollut oikeus poistua lapseni kanssa paikalta. Vasta jälkeenpäin kuulen senkin, että kyseinen näytteenottaja on saanut huomautuksia ennenkin.

Kolmevuotias poika, sovittu jo aamulla päiväkodin tätien kanssa että tänään on vain puolikas hoitopäivä. Poika tietää sen itsekin, ja hätääntyy, kun päivällä tädit eivät muistakaan. Yrittää moneen kertaan sanoa, että minua tullaan hakemaan, että ei tarvitse mennä päiväunille. Kukaan ei kuuntele, vaatteet riisutaan ja nukkumaan menoon aletaan valmistautua joka tapauksessa. Eteisessä kädet kaulan ympärillä ja pienen pojan loputtoman helpottunut huokaus ”äiti mähän sanoin että sä tulet”. Kun ihmettelen tilannetta, vastaus on, että lapsia on niin paljon ja kun vettäkin tänään satoi, niin ei voi muistaa kaikkea.  Vasta jälkeenpäin tajuan, että eihän näin voi työtään hoitaa. Että kun on niin paljon kaikkea niin puolet voi jättää tekemättä. Haluaisin tässäkin luottaa, että ammattilainen tietää mitä tekee, mutta juuri nyt se on vähän vaikeaa. Raskain mielin vien sen oman maailman tärkeimpäni seuraavana aamuna hoitoon, ja edelleen siellä on lapsia paljon ja vettä sataa vieläkin. Koko päivän töissä mietin, kuunteleekohan pikkuistani kukaan.

Jos jotain olen äitinä oppinut niin sen, että jos minä en pidä omien lasteni puolta, ei sitä tee kukaan muukaan. Se on minun tehtäväni ja asenteeni alkaa kai olla sen suhteen lähempänä leijonaemon käytöstä. Kysyn, kyseenalaistan, ihmettelen, vaadin, reagoin, välillä ehkä ylikin. Tällaista ei hyvällä katsota. Mutta en luovuta, sillä olen luvannut.

Minä pidän sinun puoliasi.

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Kahdessa maailmassa

Siinä sinä olit pellon laidalla. Istuit tummanvihreällä muovituolilla eteenpäin nojautuneena, tarkkaavaisena. Keskityit niihin, joiden kanssa juttelit. Kuuntelit tarinaa, joka sai sielusi itkemään kertojan puolesta. Osoitit myötätuntoasi ja rakkauttasi katseellasi, kosketuksellasi, sanoillasi. Sillä että jaloissasi oli varvassandaalit ja päälläsi pala afrikkalaista kangasta.

Siinä sinä seisoit pienen salin etuosassa. Kuuntelin suustasi tulevia sanoja, jotka rohkaisivat, nostivat ja kannustivat. Sanoillasi teit näkyväksi pienetkin ponnistelut, yritteliäisyyden ja edistyksen askeleet. Osoitit tietä tulevaisuuteen ja toivoon.

Siinä te olitte arjen keskellä.

Eurojen, dollareiden ja shillinkien,

suomen, englannin ja swahilin,

vuotavien kattojen, mutaan katoavien teiden ja katkeavien sähköjen,

aurinkoisten aamujen, lämpimien päivien ja yhtäkkiä pimentyvien iltojen,

välimatkojen, hyvästien ja jälleennäkemisten,

lentokenttien, lomillelähtöjen ja kotiinpaluiden,

väsymyksen, yksinäisyyden ja ikävän,

onnen, ilon ja kauneuden äärellä.

Vuoren juurella kodissa, jossa sovittelette yhteen kahden maailman arkea ja kasvatatte monen kulttuurin lapsia.

Siinä te olitte viimeisenä iltanani terassilla korituoleissanne. Enkä voinut kuin toivoa, että aina välillä elämäänne lentäisi joku, joka kuuntelisi teidän tarinaanne, osoittaisi myötätuntoaan ja rakkauttaan. Joka tekisi sanoillaan näkyväksi tekonne ja työnne. Joka rohkaisisi, nostaisi ja kannustaisi. Toivoin, että hymynne swahiliksi säilyisivät aina yhtä leveinä ja tanssiaskeleet sunnuntaisin aina yhtä kepeinä.

V:lle ja T:lle sekä kaikille niille, jotka ovat lähteneet rakastaakseen ja luopuneet antaakseen.

africa

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Uusia alkuja

Kun viime talvena kirjoittelin CV:n tekemisestä ja työhakemusten lähettämisestä en uskonut itsekään, että näin pian elämä muuttuisi toden teolla. Sitä saa mitä tilaa ja kaikki muut kliseet kaupan päälle. Työt alkoivat vauhdilla vastattuani eräänä keväisenä perjantaina myöntävästi kysymykseen ”voitko aloittaa maanantaina?”. Lapset saivat onneksi vähän pehmeämmän laskun, isin kanssa vietetyn kesäloman jälkeen arki on kuitenkin nyt rysähtänyt päälle ihan kunnolla.

Kaksi päivää päiväkodissa ja molemmilla nuha ja yskä. Kaksi viikkoa päiväkodissa ja molemmilla elämässään monta uutta ihmistä, joita itse en tunne edes nimeltä. Näihin ensimmäisiin viikkoihin on mahtunut paljon uutta, itkua ja pahaa mieltä, ikävöintiä, mutta jokaisena iltapäivänä vastaus kysymykseen ”miten päivä meni?” on aina poikkeuksetta silti ollut ”hyvin”.

Yritän kuumeisesti miettiä, mitä kaikkea reppuihin pitää pakata, että päivän aikana mukana on kaikki tarpeellinen. Yritän kuumeisesti miettiä, mitä iltaruuaksi laitetaan, jotta ruoka olisi pitkän päivän jälkeen lautasilla mahdollisimman nopeasti. Yritän kuumeisesti miettiä, miten tsempata ja lohduttaa lasta, joka itkee ikäväänsä. Ja samaan aikaan yritän kuumeisesti päästä sisälle uuteen työhön, oppia uusien työkavereiden nimet sekä kiirehtiä ajoissa töihin ja sieltä pois. Illat sohvalla yhdeksi kasaksi käpertyneinä kuluvat ihan liian nopeasti.

Jo toisen kerran annan paikkani toisille, vaikkakin tällä kertaa vapaaehtoisesti. Vaikka muutos on positiivinen ja sitä olemme toivoneet, tuntuu silti vähän surulliselta ajatella, että lasteni hymyillessä, iloitessa ja pahan mielen yllättäessä lähellä on joku muu kuin minä. Vähän niin kuin joka syksy, tämänkin elokuun ilmaa värittää into uudesta, mutta tuulessa tuoksuu haikeus. Onneksi silti edelleen illan viimeinen kuiskaus on sama kuin ennenkin: ”äiti on rakas”.

Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

 

Matkani marjastajaksi

Muistan lukeneeni mansikkakauden alussa erään kaverin FB-seinältä seuraavankaltaisen päivityksen (tässä allekirjoittaneen suurin piirtein referoimana):

“lapsena vannoin, että en ikinä lähde samaan marjaruljanssiin kuin vanhempani, mutta niin vain tässä ollaan ja säilötään laatikkotolkulla mansikoita omille lapsille talvella nautittavaksi.”

Voi kuinka samaistuinkaan tuohon päivitykseen!

Lapsuuden ja nuoruuden kesiin kuuluivat mustikka-, mansikka- ja puolukkaretket, joihin etenkin teinivuosina otettiin osaa vanhempien hellästä painostuksesta. Jostain syystä marjastaminen kuului teinivuosina samaan sarjaan kuin mökkeily. Ihan kuten mökkeilynkin kanssa, marjastamisen suhteenkin teini tuli onneksi jossain vaiheessa järkiinsä. Järkiin tuleminen vaati muutaman omillaan asutun vuoden, pari vanhempien marjavarastojen ulottumattomissa vietettyä talvea sekä sopivasti metsään päin kallellaan olevan aviomiehen.

Omalla kohdallani kääntyminen marjahulluuteen tapahtui pikkuhiljaa. Aluksi orastavan marjahysterian hillitsemiseen riitti torilta tai kaupan edustalta ostettu laatikollinen mansikoita. Muistan, kun ostin ensimmäistä kertaa itse 5 kg:n mansikkalaatikon ja säilöin marjat omin kätösin pakkaselle talven varalle. Voi kuinka aikuiseksi tunsinkaan itseni! Tuosta kesästä lähtien yksi loppukesän to do -listan tärkeimpiä kohtia on ollut mansikoiden säilöminen.

blogikuva_marjat

Lieneekö syynä ollut hyvä marjavuosi, uusi iso pakastin, kaveripiirissä vallinnut yleinen marjahysteria vai 25 ikävuoden paremmalle puolelle siirtyminen, mutta viime kesänä lähti sitten ihan kunnolla lapasesta. 5 kg mansikoita oli enää muisto vain. Heinä-syyskuun aikana oli lähes mahdotonta käydä keskustelua ystävieni kanssa ilman, että esille nousivat seuraavat kysymykset: Joko on mansikat pakastettu? Mistä ostit, paljonko maksoi, oliko hyvälaatuisia? Paljonkos on poimittu mustikoita? Löytyykö mustikoita, mansikoita tai vadelmia? Toki asiaan kuului myös päivitellä vadelmien järkyttävän suurta kokoa ja sitä, kuinka “sitä marjaa vaan on siellä metsässä, kun kävis vaan hakemassa pois”. Oli vain yksi asia, josta vaiettiin visusti: parhaiden marjapaikkojen sijainnit.

Luulen keksineeni salaisuuden siihen, miksi marjastaminen alkaa vanhempana (= yli 25 v.) tuntua vuosi vuodelta järkevämmältä touhulta. Voin paljastaa sen teillekin: ei siitä pusikossa kökkimisestä tule yhtään sen mukavampaa, vaikka ikää tuleekin. Näin vanhempana (= yli 25 v.) sitä kuitenkin tajuaa, että hetkellinen tuskailu (*) kannattaa, jos sillä saa pakastimen täyteen metsän aarteita. Ilmaista ruokaa, ihmiset!

Nyt eletään elokuun alkua ja marjakausi käy kuumimmillaan. Tällä postauksella yritänkin etupäässä orientoida itseäni tulevaan mustikka-/puolukka-/vadelma-ruljanssiin. Heikoilla hetkillä kantavana ajatuksena toimikoon talven pimeät illat, jolloin on ah-niin-ihanaa ottaa pakastimesta vähän marjoja aamupalalle. Töistä kotiin ja ämpärin kanssa metsään, se olkoon tämän viimeisen kesäkuukauden (kyllä, elokuukin on kesää!) mottoni.

Jokos teillä muuten on mansikat jo säilötty?

(*) Kyllä se puskassa kökkiminen joskus ihan mukavaakin on. Luonnossa liikkuminen jne.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.