suhteet

Hyvää äitienpäivää!

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Hyvää äitienpäivää!

”Hyvää äitienpäivää!”

Vain kaksi sanaa, mutta niihin kätkettynä niin monta tarinaa. Kuitenkin jokaiselle yksi ja sama toivotus. Jos voisin, lisäisin sanoille selityksen vastaanottajan mukaan:

hyvää äitienpäivää sinulle, joka tänään iloitset ensimmäisestä äitienpäivästäsi ja vielä opettelet uutta ja ihmeellistä arkea.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka jo vuosien kokemuksella osaat ulkoa aamun aikataulun ja tunnistat keittiöstä kaikuvista äänistä, mikä vaihe valmisteluissa on milloinkin meneillään.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka vietät päivän ihmiskontakteja vältellen ja pyyhit huokaisten kyyneleet, kun tämäkään äitienpäivä ei ollut ensimmäisesi.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka sait pitää rakkaitasi sylissä vain hetken ja ikävöit heitä tänään sydän kaipuusta kipeänä.

Hyvää äitienpäivää sinulle, jonka mielessä sanaan äiti ei liity mitään hyvää.

Hyvää äitienpäivää sinulle, jolle äitisi on paras ystäväsi ja uskottusi.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka olet menettänyt yhteyden lapsiisi ja tekisit mitä tahansa saadaksesi tuon yhteyden taas ennalleen.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka horjut uupumuksen rajamailla ja podet syyllisyyttä siitä, kuinka kaikkein rakkaimpasi välillä saavat sinut kaikkein syvimpään kuoppaan.

Hyvää äitienpäivää sinulle, joka osoitat äidinrakkautta niin monelle, vaikkei yksikään heistä ole biologinen lapsesi.

Hyvää äitienpäivää!

arki

Yritys ja erehdys

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Yritys ja erehdys

Ennakointi on toinen nimeni. Toimin parhaiten silloin, kun tiedän mitä tapahtuu tunnin päästä, tänä iltana ja ylihuomenna. Lasten kanssa arki sujuu huomattavasti jouhevammin, kun ruuat on valmiiksi mietitty ja seuraavan päivän vaatteet jo illalla aseteltu siistiin pinoon. Lähes kaikki menemiset ja tulemiset suunnittelemme nykyään lasten ehdoilla, mutta sekään ei aina takaa kaikkien osapuolten tyytyväisyyttä. Vaikka miten yrittäisi, tulee toisinaan vastaan tilanteita, joihin ei paraskaan vanhempi olisi mitenkään voinut valmistautua. Oikeastaan aika usein tuntuu siltä, että mitä enemmän yrittää, sitä varmemmin epäonnistuu.

Tarina kertoo ystäväperheestä, joka lähti kahden pienen lapsen kanssa kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ensimmäisenä vierailukohteena oli iso eläintarha, asukkainaan astetta harvinaisempia eläimiä. Portista sisään astuttua vastassa oli ensimmäisenä norsut ja kirahvit, joita kolmevuotias vilkaisi ohimennen ja esitti odottamattoman kysymyksen:

”Äiti, missä ne possut on?” ”Kulta, täällä ei taida nyt olla possuja, mutta katsos mitä kaikkea muuta…” ”BYÄÄÄÄÄ, MÄ HALUAN NÄHDÄ POSSUJA!!!” Siinä hyvän tovin lasta rauhoiteltuaan oman kaupungin kotieläinpuisto kesälomakohteena ei kuulostanutkaan enää yhtään hassummalta vaihtoehdolta.

Toisessa tarinassa paniikki iski rauhassa juodun aamukahvin jälkeen. En ollut muistanut heti herättyäni käydä siirtämässä autoa kadun sille puolelle, jolla se parittomana päivänä oli sallittua, joten oletin, että parkkisakko odottaa tuulilasissa. Kiireessä takkia naulakosta kiskoessani totesin, että nyt on ihan varmasti kyllä tullut sakko. No eipä kuitenkaan ollut, siirsin auton sallitulle paikalle ja palasin sisälle. Kaksivuotias odotti ovella malttamattomana, toivoen näkevänsä sakkolapun kädessäni. Kun totesin helpottuneena, että ei sitä tullutkaan, oli itkupotkuraivari valmis. ”MUTTA KUN MÄ OLISIN HALUNNUT SEN SAKON!”

suhteet

Peilikuvassa

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Peilikuvassa

Olen oppinut kasvosi ulkoa. Tiedän jokaisen uurteen, kummankin hymykuopan ja sen ainoan luomen. Tiedän miltä näytät ärtyneenä, vihaisena, iloisena ja onnellisena. Tiedän kuinka otsasi viivat asettuvat, kun sinut yllätetään. Tiedän miten leukasi linja laskeutuu, kun sinua itkettää.

Sinun kasvoiltasi minä katson myös itseäni. Olen ollut edessäsi lukuisia kertoja haavoittuvaisempana kuin mitä olet osannut arvatakaan. Viimeksi tänään nostin katseen kasvoihisi. Olit vielä uppoutunut omiin juttuihisi etkä tiennyt kuinka tarkkaavaisesti tutkin kasvojasi. Mietin minkälainen päivä sinulla oli ollut. Pohdin mitä näkisin kasvoillasi, kun katsoisit minuun.

En tiedä, oletko koskaan arvannut mitä eniten kasvoiltasi etsin. En tiedä, onko kysymys kasvoillani ilmeinen vai peittyykö se varovaiseen hymyyni tai tarkkaavaiseen katseeseeni. En tiedä, mitä sinä kasvoiltani näet tai etsitkö kasvoiltani jotain. En tiedä, osaatko sinä kasvoni ulkoa.

Kun tänään vihdoin katsoit minuun, kasvosi piirteet pehmentyivät mielestäni parhaaseen mahdolliseen asentoonsa: silmäkulmat rypistyivät, suupielet kohosivat, ryppy kulmakarvojen välissä oikeni, silmiesi väri syveni. Huokaisin syvään ja hymyilin sinulle takaisin. Voi kuinka rakastinkaan juuri tuota ilmettäsi. Kasvojesi peilistä näin myös itseni. Muutaman sekunnin paikkasit sydämeni kolhuja ja oioit mieleni mutkia – sitä ehkä ollenkaan tietämättä. Hetken ajan olin aivan varma, että riitän.

Olen oppinut kasvosi ulkoa. Kaikkein parhaiten tiedän, missä kohtaa kasvoillasi asuu hyväksyntä.

suhteet

Pakko olla hauska(a)

julkaissut MinnaJätä kommentti artikkeliin Pakko olla hauska(a)

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?! Piinallinen kysymys, liikaa latausta ja odotuksia. Ehkä hauskanpito edellyttäisi ilojuomaa, jonka ansiosta ei välttämättä aamulla muista ettei ilta ollutkaan niin hauska – tai jonka vaikutuksella saa ilon irti illasta vaikka väkisin. Yhteisissä juhlissa on usein liian paljon puristusta. Koska pitää olla hauskaa. Koska on vappu/juhannus/uusivuosi.

—

Juhlissa istuu ilonpilaaja, joka ei innostu mukaan peleihin ja leikkeihin. Ei ole haitaksi kenellekään, on vaan ja seurailee. Tulee kuitenkin pakotetuksi mukaan hauskuuteen ja lennähtää samalla niin kauas mukavuusvyöhykkeeltään, että pilaa muiden ilon, vaikka yrittää kätkeä kärsimyksensä vilpittömään kestohymyyn.

Eikö ilonpilaaja silloin oikeastaan ole se, joka hänet hiillosti mukaan?

—

Tyyppi kertoo hauskoja tarinoitaan, mutta kaveria ei naurata. Tyyppi alkaa selitellä ja puolustella huumorintajuaan. Kaveri kokee tulleensa rivien välissä syytetyksi tyypin yläpuolelle asettumisesta. Samasta syystä sen kaverin toveri ei uskalla enää missään kertoa tykkäävänsä lähinnä älykkäästä huumorista.

Kertovatko tilanteet kaverista ja kaverin toverista, vai paljastavatko ne tyypille jotain hänestä itsestään?

—

Hetkittäin sosiaalinen peli edellyttää hyväksymishyminää, mutta missä menee raja, jonka takana ilostakin tulee vakava asia? Pitääkö kaverin peittää tyypin ohimenneestä huumorilaukauksesta seurannut epämukava hetki kepeällä naurahduksella? Onko hymyiltävä säästääkseen toisten kasvot, vaikka pirkkakummelivintiöt eivät putoa omaan laariin? Onko joltain pois, jos joku ei naura, on vain hiljaa tyytyväinen oloonsa?

Olemmeko me yleisöä toistemme elämän stand upille vai oman elämämme päähenkilöitä?

—

Niinpä minä ylistin iloa, koska ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita. Tämä ilo seuraa häntä kaiken vaivannäön keskellä niinä elinpäivinä, jotka Jumala on hänelle antanut auringon alla. (Kirkkoraamattu 1992, Saarnaajan kirja 8:15) 

k4mimi

Mitä kivaa tehdään vappuna/juhannuksena/uutenavuotena?!

Entä jos vaan oltais, ja todettais sitten jälkikäteen, että olipa kivaa.

—

[Kuten aina, tekstin henkilöt ja tilanteet ovat fiktiivisiä ja kaikki yhtymäkohdat todelliseen elämään ovat sattumaa.]

Edit 1.5.2017 klo 12:20 – Korjattu laitteiden sekakäytöstä johtuneet versiovirheet.

arki

Living the dream

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Living the dream

Olin teini-ikäisenä kova unelmoimaan, ja myös ahkera kirjoittamaan unelmiani ylös päiväkirjan sivuille. Joidenkin unelmien tiesin jo silloin toteutuvan todennäköisemmin kuin toisten, mutta jokainen haave oli silti yhtä vakavissaan kirjoitettu.

Viime viikolla kuuntelin ystäväni tarinoita yhdestä toteutuneesta unelmasta ja tuo keskustelu toi mieleen omani. Muistellessani teini-ikäisen itseni lukuisia haaveita, tajusin:

elän nyt sitä elämää, josta 16-vuotiaana unelmoin.

Oli pysäyttävää huomata, kuinka moni unelma on jo toteutunut. Voisin luetella monia pienempiä ja isompia toteutuneita toiveita. Voi kunpa muistaisin edes hetkittäin sen, että tämä arkinen aherrus oli joskus haaveeni.

Toteutuneissa unelmissa on kuitenkin kaksi puolta. Toki olen äärettömän kiitollinen, että niin moni haave on nyt arkipäivää. Toisaalta se taas pysäyttää miettimään: mistä nyt oikein haaveilla kun niin moni asia on jo saavutettu (*). Tässäkö se nyt on? Vähän jo ehdin säikähtää.

Mutta sitten muistin. Ne unelmat, jotka vielä odottavat toteutumistaan. Ne, jotka välillä hautautuvat syvälle arkisen melun alle. Ne, jotka joskus kipeästikin muistuttavat toteutumattomuudestaan, mutta pysyvät silti mukana listoilla vuodesta toiseen. Ei hätää. En ole lakannut unelmoimasta.

Mitä unelmaa sinä elät juuri nyt?

(*) Kaikkea ei toki vielä ole saavutettu. Maratonia en ole vielä juossut enkä kirjaa kirjoittanut, mutta on ilmeisen mahdollista elää onnellista elämää siitä huolimatta.

arki

Minä voisin olla sinä

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Minä voisin olla sinä

k4hee-

Minä voisin olla sinä. Olisin voinut syntyä sinuksi, varttua lähes ikuisen auringon alla, maalattian päällä, hataran olkikaton suojassa.

Sinuna pujottaisin päivittäin jalkoihini kuluneet varvassandaalit, kietoisin ympärilleni kauniita värikkäitä kankaita. Lapseni kantaisin selässäni, lukuisia uskomuksia mielessäni. Nukkumaan menisin toisinaan nälissäni, heräisin tietämättä millä ruokkisin lapseni yön laskiessa.

Sinuna minulle syntyisi lapsi kippuraisine varpaineen ja vääntyneine käsineen. Enkä minä tietäisi mitä lapselleni tehdä, miten häntä auttaa tai kuinka tuoda hänet edes majani portaalle naapureiden katseiden alle. Voisi olla, että sinuna minä toivoisin lapseni kuolevan.

Sinuna istuisin nyt majani pienellä kynnyksellä, katselisin pihatielleni saapuvia vieraita.  Pitelisin kainalossani erilaista lastani, jonka vieraat ottavat syliinsä hymyillen, epäröimättä. Enkä yhtään tiedä mitä minä sinuna ajattelisin, mitä jälkeenpäin sukulaisille tai ystäville vieraista puhuisin.

Hetken ajan tunnen maailmojemme painon raskaana toisiaan vasten. Enkä yhtään tiedä kuinka raottaa maailmojemme rajoja, kuinka kurottaa sinua kohti. Sillä sinä olet sinä ja minä olen minä – ja samaan aikaan aivan hyvin minä voisin olla sinä.

arki

Kevätväsyttää

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Kevätväsyttää

Tämän viikon alkuun ei ole luvassa mitään ylevää tai henkevää. Ei loppusointuja eikä kauniita lauseita, ei teräviä pohdintoja, ei viiltävää analyysiä. On ainoastaan tämä outo väsymys, joka aina keväisin saapuu ja hukuttaa alleen kuin hyökyaalto. Uupumus, jota mikään määrä unta ei vie mennessään.

Lisääntyvä auringonpaiste on ihanaa, talven alta heräävä luonto ilahduttaa ja ajatus lähestyvästä kesästä tuo toivoa. Silti kevät väsyttää niin paljon, että voisi jäädä viikoiksi peiton alle. Jos voisin valita, olisi vuodessani kaksi marraskuuta, eikä yhtään maaliskuuta. Sillä talven pimeyteen saa sentään luotua tunnelmaa. Kevään valo on armoton. Se paljastaa kaiken tekemättömän, kaiken puutteellisen, kaikki kohdat, joita olisi jotenkin kohennettava. Naapurissa, kotona, minussa itsessäni. Jo pelkkä ajatuskin uuvuttaa.

Tänä vuonna annan itselleni luvan lepoon. En yritä ehtiä rantakuntoon, en osta kilokaupalla suklaamunia varastoon virpojia varten (ei niitä ole ennenkään meidän ovella käynyt). En pese ikkunoita, en vaihda verhoja kesäksi (helppoa, kun ei niitä ole ikkunassa ollut talvellakaan). Sen sijaan keitän kupin kahvia, nappaan sen mukaani pihan ainoaan aurinkoiseen kohtaan ja katselen ympärilläni pyöräileviä lapsia. Heidän ilonsa keväästä riittää kyllä minullekin!

arki

Hyväkö huomen

julkaissut MinnaJätä kommentti artikkeliin Hyväkö huomen

Sitähän voisi joskus kirjoitella jotain omasta täydellisestä arjestaan. Kuten vaikka siitä, miten aamulla herää ja lähtee liikenteeseen silmät sikkuralla. Paitsi että lähtee on aivan liian dynaaminen sana tähän yhteyteen. Sitä paremminkin vääntäytyy, pudottautuu ja raahustaa. Silmät sikkurallakin kuulostaa jotenkin sievältä ja söpöltä, vähän niin kuin unihiekka, jonka pikkuinen tonttumainen hahmo töppösjaloin sipsutti ripsauttamaan silmiin iltasella. Hah. Täällä päin seikkailevat varmaan seudun laiskimmat nukkumatit, jotka vasta aamuyöstä käyvät rojauttamassa silmäkuoppiin kärryllisen sepeliä. Niinpä sitä sitten kellon kolmannen varahälytyksen kiekuessa nousee pakotettuna peiton alta melkoisena mörkönä ja ottaa ensimmäiset askeleet seinänvieriä hiippaillen, jottei päädy säikyttelemään muita hereillä olevia.

Toisinaan tulee miettineeksi, josko pitäisi aamupesut tehdä sittenkin kahvilla, mutta useimmiten päätyy kuitenkin perinteiseen vesimenetelmään. Suihkun onnelliseen lämpöön on helppo unohtua. Usein sitä valuttaakin siinä unisepelien seassa viemäriin myös aamun aikataulut. Riittävän runsas vesi onneksi herättää lempeämmin kuin aamun aiemmat herätysvälineet – kännykässä kiekuva kukko ja sängyn vierelle toistuvasti palaava kämppis – joiden kummankin äänensävy kiristyy jokaisen torkutuskierroksen jälkeen.

Suihkun jälkeen sitä sitten hortoilee pyyhkeen sisällä palellen ja silmät edelleen hiukan harittaen etsimään vaatteita kaapista, jonka sisällöstä valtaosa on valunut lattialle, ja josta muutenkin on vaikea löytää etsimäänsä suppean väriskaalan vuoksi. Kun sitten yrityksen ja erehdyksen kautta viimein kuudes tai kahdeksas pinosta taikka keosta poimittu musta trikootuote osoittautuu etsityksi paidaksi, alkaa olla melko lailla sama, mitä laittaa jalkaansa. Paitsi että siinä vaiheessa aamua mitkään farkut eivät näytä hyvältä, verkkareissa ei juuri sinä päivänä voi lähteä ja siistit housut nyt vaan ovat täysin pois suljettu vaihtoehto kevyessä koomatilassa. Enkä nyt edes lähde tarkemmin kuvailemaan sitä algoritmia, jolla ylä- ja alaosien yhteensopivuus määrittyy – tai sitä, miksi mikään niistä viidestä tai seitsemästä ensimmäisestä näennäisesti samanoloisesta trikootuotteesta ei ole tänään vaihtoehto. Kaikelle on syynsä.

Joskus sitä vaan jää istumaan sängyn reunalle ja aikansa siinä paleltuaan päätyy kaivamaan kasasta tässä vaiheessa jo puolimatkaan sen syövereihin piiloutuneet edellisen päivän vaatteet. Päälle ja menoksi. Paitsi että menoksi tarkoittaa tässä siis lähinnä laahaavia askelia portaisiin. Polvi nousee juuri sen verran, että varpaat tavoittavat seuraavan askelman, eivätkä aivotkaan vielä täysin rekisteröi, ollaanko tässä nyt menossa ylös- vai alaspäin. Kun sitten viimein pääset peilin ääreen ja alat siistiä naamaasi, huomaat että siinä eilisessä paidassa onkin tahra, johon pikakeinot eivät tepsi.

Da capo. Kerrataan edellinen osuus.

Joskus sitä ihmettelee itsekin, miten sitä kuitenkin yleensä on vähintäänkin melkein ajoissa kaikkialla. Tai että sitä edes yrittää lähteä mihinkään.

Taistelu tyranniaa vastaan pysyköön puheissa. Maailma ja olemisen erinomaisuus eivät ole aamuvirkkujen yksinomaisuutta.

suhteet

Sinulle, jota ei vielä ole

julkaissut Suvi2 kommenttia artikkeliin Sinulle, jota ei vielä ole

Kuinka paljon sä ootkaan mulle jo opettanut elämästä,
vaikka sua ei ole vielä edes olemassakaan.

Oot opettanut,
ettei elämä aina solju suunnitellusti,
eikä haaveet aina täyty toivotusti.

Oot opettanut,
että on mahdollista kaivata sellaista,
jota ei ole koskaan edes tavannut.

Oot opettanut,
ettei tunteitaan voi läheskään aina hallita,
ja että joskus toisen iso ilo
nostaa pintaan oman suuren surun.

Enkä yhtään tiedä,
kuinka kauan tätä vielä jatkuu.
Kuinka monta hiljaista huokausta, kaatunutta kuvitelmaa,
menetettyä mahdollisuutta ja kuivattua kyyneltä?

Ehkä sua luodaan erityisen huolella.
Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin mä opetan sulle elämästä.

suhteet

Maailman ihanin tyttö

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Maailman ihanin tyttö

Sinä, kaikista elämäni mummoista rempsein. Muistan kuin eilisen, kun ruskeat bikinit päälläsi tallustelit kohti rantaa. Heittelit pyyhettä olalta toiselle ja hyräilit tullessasi. Heinäkuun helteessä perhoset liitelivät ympärilläsi, heinäsirkat sirittivät heinikossa. Vyötärönympäryksesi oli pitkälle yli metrin ja painoindeksi kovasti yli kolmekymmentä. Mutta minä muistan päivettyneenä hehkuvat kasvosi, hopeiset sortuvasi, lakatut varpaankyntesi ja sen kun rantaan saapuessasi hymyillen virkoit, että täältä sitä tulee  uimaan koko maailman ihanin tyttö.

Sinä, kaikista siskoistani taitavin. Sinuun on kätketty lahjoja niin paljon, että olet jo nyt rakentanut enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Annat säästelemättä omastasi muille, sydämesi on sorrettujen puolella. Sinulla on viisaita sanoja, joita kuunnellen kulkee oikeaan. Samaan aikaan sinussa on myös kipeät arpesi, joita et koskaan ole sanoillasi näkyväksi tehnyt mutta joiden ääriviivat piirtyvät esiin valinnoissasi, teoissasi, kehosi kielessä. Voi kun joku päivä uskaltaisit uskoa, että kipuinesi ja arpinesikin sinä olet sinä: koko maailman ihanin tyttö.

Sinä, kaikista 14-vuotiaistani valoisin. Yhtenä päivänä voivottelit läskisiä reisiäsi, kuinka kaikki näkisivät ne vaellusriparilla ellet pian laihtuisi. Mutta eihän kukaan ehdi laskea katsettaan kasvoistasi! Sillä kun naurat, silmäkulmiesi lisäksi myös nenäsi reunat menevät ruttuun. Ja se on niin suloista, että niitä pieniä kurttuja on pakko ihastuneena tuijottaa. Kun naurat, niin se solisee sinusta niin kirkkaana, ettei kukaan mitään muuta enää kuulekaan. Ja kun naurat, lahjoitat ilon kaikille ympärillä oleville niin aitona, että välillä se riipaisee sydäntä. Tietämättäsi koko olemuksesi julistaa sinun olevan koko maailman ihanin tyttö.

Ja sinä, rakkaista tyttösistäni kaikkein pienin. Jos voisin, sinun ja maailman väliin asettaisin itseni ainiaaksi. Olisin kilpenä sinulle osoitetuille kipeille kommenteille ja kaunaisille katseille. Suojaisin sinua ilkeydeltä, kateellisuudelta, vihalta ja toisten töykeiltä teoilta joilla he peittelevät vain omaa epävarmuuttaan. Nauraisin ilojasi enkä koskaan unohtaisi kertoa sinulle miten valloittava ja ainutlaatuisen ihana olet. Antaisin sinun elää jokaisen elämäsi päivän niin kuin teet nyt, kun tiedät varmasti, lujasti ja yhtään epäilemättä olevasi koko maailman ihanin tyttö.