Jos saa toivoa

Voi kunpa säilyttäisit tuon aidon ilon
ja uskaltaisit aina näyttää sen.

Voi kunpa et koskaan alkaisi peitellä sitä,
kun innostut jostain asiasta.

Voi kunpa uskaltaisit aina nauraa niille asioille,
jotka sun mielestä on oikeasti hauskoja.

Voi kunpa näkisit,
kuinka paljon osaat.
Voi kunpa sun tielle osuisi paljon niitä,
jotka nostaa eikä lyttää.

Voi kunpa kertoisit,
mikä sua tänään painaa.
Voi kunpa näkisin edes kerran hymyn sun kasvoilla.

Voi kunpa rohkenisit olla sellainen kuin olet,
vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä kaikki muut ovat.

Voi kunpa sitten päättötodistus kourassa
näkisit tulevaisuutesi yhä täynnä mahdollisuuksia.

Voi kunpa osaisin välittää susta ja sulle kaiken tämän.

Sen ja sen vaimo

Vein viisivuotiastani ensimmäistä kertaa kaverisynttäreille. Syntymäpäiväsankari on kerhosta tuttu, olemme äitinsä kanssa muutaman sanan vaihtaneet kerhon pihalla lapsia hakiessamme, mutta muuten en tunne perhettä ollenkaan. Siksi yllätys olikin suuri, kun oven tuli avaamaan pikkujuhlijan isä, joka lähes ensimmäisiksi sanoikseen kysyi: ”Ethän vaan sattumoisin ole sukua sille ja sille?”

Tämä se ja se on mieheni. Hänellä tuntuu olevan tuttuja ihan kaikkialla. Kauppareissuilla suusta jäädään kiinni jokaisen hyllyn väliin, ja minullekin juttelevat usein hyvinkin tuttavallisesti ihmiset, joita en ole koskaan ennen tavannut. Mitä erilaisimmissa tilanteissa minulta on tiedusteltu, satunko mahdollisesti olemaan sen ja sen vaimo tai jotenkin muuten samaa sukua. Ja eihän siinä mitään, ylpeänä uudehkoa nimeäni kannan. Toisinaan vastaan tulee kuitenkin hetkiä, jolloin tekisi mieleni huutaa, että ei, en todellakaan koskaan ole kuullutkaan koko tyypistä!

Ensimmäisen lapseni syntymä oli, no, suhteellisen raju kokemus. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, ilman minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, ja vaikka lopputulos oli unelmieni täyttymys, niin kyllähän sillä reissulla rähjääntyy. Joskus aamuyön tunteina minut kärrättiin osastolle omaan huoneeseeni ja pari tuntia siinä ehdin sulatella tapahtunutta, kun aamuvuorolaisten freesit olemukset ja kiireinen kopina täyttivät osaston. Toki minunkin luokseni rynnättiin, sänkyjen välissä oleva verho kiskaistiin sivuun ja näin edessäni ehkä kauneimman koskaan kohtaamani naisen. Siis oikeasti, hän oli aivan kuin jostain toisesta maailmasta. Samassa hetkessä tulin kiusallisen tietoiseksi omasta alennustilastani: likaisista hiuksistani, ponnistuksen jäljiltä kasvoja värittävistä punaisista pilkuista ja hervottoman kokoisesta vaipasta housuissani. En todellakaan ollut edustavimmillani, enkä todellakaan olisi halunnut tuossa tilanteessa tulla esitellyksi yhtään kenellekään. Ensimmäisiksi sanoikseen tuo kuvankaunis ilmestys kuitenkin lausui, tietenkin: ”No hei, sä taidatkin olla sen ja sen vaimo, hauska tavata!”

Miten sun loma meni?

Nauti nyt vielä kun voit! ärähti kaverini minulle. Olin juuri vastannut kaverini kysymykseen siitä, mitä olin tehnyt lomallani. Olin kertonut lukeneeni, jumpanneeni, tavanneeni ystäviä ja perhettä brunsseilla, lounailla ja iltateillä. Loma oli ollut ihana, leppoisa.

Olin toki kuullut tuon saman ärähdyksen eri muodoissa useita kertoja aiemminkin. Äänessä olivat vaihdelleet ainakin ärtymyksen, epäreiluuden, katkeruuden, väsymyksen ja kateellisuuden sävyt. Viattoman kuuloinen kysymys loman sujumisesta oli alkanut muistuttamaan ansaa, jota en useinkaan onnistunut väistämään. Välillä varoin kysymystä paremmin. Joskus osasin kätkeä lomailon ja piilottaa lomailun onnen, toisinaan jopa vähättelin sitä mistä olin nauttinut. Mutta usein astuin ansaan aivan suoraan ja kokonaan. Kaiken tuon seurauksena sisälläni oli alkanut syntyä syyllisyyttä siitä, mitä olin saanut.

Ärähtelijät ovat aina olleet myös äitejä. Ehkä he ovat olleet väsyneitä, apeita tai yksinäisiä – silloinhan me helposti sanomme jotain mikä satuttaa toista. Niin, ärähdys on sattunut joka kerta. Kun edellisen kerran kuulin nuo äreästi lausutut sanat, itkin jälkeenpäin ystäväni autossa. Aivan kuin minun pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että minulla ei ole elämääni rajoittavia lapsia ja saan tehdä mitä haluan. Aivan kuin se, että nautin siitä mitä olen saanut, olisi väärin. Pahimmalta on tuntunut ehkä se, että nuo sanat on sanonut aina joku, jolla on se, josta itse vain haaveilen. Kuin ökyrikas ottaisi lantin lapsen kädestä. Eikä siinäkään kaikki: ärähtelijä on sisällyttänyt kommenttiinsa vihjauksen siitä, että tilanteeni tulee olemaan joskus erilainen. Mielessäni mietin aina, että mitä jos mikään ei muutukaan. Että mitä jos nautin elämäni loppuun saakka leppoisista lomistani ilman valvottavia vauvoja, tahtovia taaperoita ja taistelevia teinejä. Sekö sitten vasta väärin olisikin?

Viime viikolla vietin taas ihanaa lomaa. Laskettelin, hiihdin, luin, katsoin elokuvia, söin huolella haudutettuja ruokia, tapasin monen monta rakasta ihmistä. Kun minulta jälkeenpäin kysyttiin, miten loma meni, niin vastasin lyhyesti mutta rehellisesti ja reilusti. Sillä ei ihminen voi elää siten, että kokee syyllisyyttä siitä mistä tulisi tuntea kiitollisuutta ja iloa. Ei sitä voi oman elämänsä siunauksia vähätellä, piilotella ja peitellä siksi, että ne eivät ole samoja kuin jollain toisella.

Mutta hyvä ärähtelijä-äiti, kaikki on ok. En muistele kommenttejasi, vaikkakin kovasti toivoisin etten niitä enää kuulisi. Seuraavan kerran voit vaikka vinkata minulle jotakin lukemisen arvoista kirjaa, vaikka et itse sitä olisi ehtinyt edes lukea. Tai linkata kokeilemisen arvoisen reseptin. Tai jos voimasi eivät siihen riitä, niin kysy vaikka ehdinkö katsoa lastesi perään joku päivä pari tuntia. Nimittäin varmasti ehdin!

Kotiin

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality. – C. S. Lewis

k4min

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.

Pelinavauksia

Istun unisessa aamubussissa. Viereeni istahtaa eläkeläismummo, joka päivittelee pihalla paukkuvaa pakkasta samalla kokeillen, josko saisi juttuseuraa matkan ajaksi. Vastaan kommenttiin, ja peli on avattu. Keskustelu laajenee muihin aiheisiin ja rönsyilee kauniista talviaamusta entisaikojen bussien sisälämpötilojen kautta tulevan päivän ohjelmaan. Keskustelun päätteeksi saan vielä hymyn ja iloisen hyvän päivän toivotuksen. Varovainen aloitus, ystävällinen vastaus, tahmean aamun piristys. Iso ilo vielä jälkikäteenkin.

Odotan omaa vuoroani kassajonossa. Paksu talvitakki hiostaa ja ärtyneisyys alkaa nostaa päätään, jono tuntuu pysähtyneen. Viereisessä jonossa omaa vuoroaan odottava mies kommentoi ostoksiaan ja kokeilee kepillä jäätä. En voi olla nauramatta ja peli on avattu. Jo muutama edestakaisin heitetty lause paljastaa samoja polkuja kulkevan huumorin ja vuoroa odotellessa ehditään vaihtaa vitsi jos toinenkin. Tuntemattoman jutut hymyilyttää vielä kotonakin.

Etsin lounasravintolasta tyhjän pöydän. Rauha keskeytyy, kun neljän hengen pöytään istuutuu tuntematon nuorimies. Jatkan kasvispihvini parissa kaikessa rauhassa, kunnes pöytäkaverini kommentoi annostaan. Peli on avattu! Kasvispihvikritiikistä kehkeytyy monipolvinen keskustelu, jonka aikana paljastuu mm. yhteinen pääaine. Jutun juurta riittää pitkäksi aikaa, kunnes molempien on aika jatkaa matkaa omaan arkeensa. Yllättävä kohtaaminen on mielessä vielä monta kuukautta myöhemminkin.

***

Oon monesti nauranut mun papalle, jonka kauppareissut venyy aina pitkiksi, kun Minimanissa käydessä täytyy jututtaa tutut ja tuntemattomat. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, että musta on hyvää vauhtia tulossa pappani tyttö! Yhä harvemmin jätän tarttumatta ventovieraiden keskustelunaloituksiin ja yhä useammin huomaan itse olevani se, joka keskustelun aloittaa. Kaikissa edellä kertomissani tilanteissa olisin jäänyt yhtä kohtaamista köyhemmäksi, jos olisin pysynyt tuppisuuna.

Tällaiset tilanteet saa mut aina jälkeenpäin pohtimaan, kuinka monta mahdollisuutta kohtaamiseen ohitan säntäillessäni arjen kiireestä toiseen. Kuinka paljon iloa ja hyvää mieltä jää levittämättä, jos me ollaan niin syventyneitä oman elämämme muka-kiireeseen, ettei meillä ole aikaa tai halua kohdata ja tulla kohdatuksi? Onko meillä aikaa ottaa ensimmäinen askel yksinäisyyden rajan yli?

Iso kysymys

Mitä sä kadut sun elämässä? kysyin sulta. Olin miettinyt jo pidempään, mitä tässä elämässä kannattaisi tehdä. Mitä valita ja mitä ei, kun just nytkin pitäisi valita vaikka mitä. Olin nähnyt monenlaisia aikuisia. Osa niistä vaikutti aika kypsiltä tapauksilta, enkä nyt tarkoita hyvällä. Niitä otti päähän mennä töihin eikä ne töistä palattuaan tehneet juuri mitään. Tai ehkä just ja just katto telkkaria. Toisaalta jotkut aikuiset vaikuttivat tyytyväisemmiltä. Ne tykkäsivät yleensä töistään, harrastivat ja tekivät vaikka mitä. Kokeilivat jopa välillä jotain uutta niinku jotain avantouintia, benjihyppyä tai pleikkarin pelaamista.

No mä päätin kysyä sulta. Arvelin että saisin sulta ainakin jonkilaisen vastauksen. Sä ainakin teit paljon! Sä oot kaikki viikonloput sun perheen ja ystävien kanssa ja aina teillä on jotain juhlia. Enkä mä tajua kuinka innossais sä voit olla niistä tanssikursseista ja kirjapiireistä, joilla käyt. Näin sua neljänä päivänä viikossa, mutta tilaisuuteni tuli vasta muutaman viikon odottelun jälkeen, kun yks mun luokkakaveri ei ollut koulussa. Oltiin siis vihdoin kahden.

Aattelin jo, että loukkaannuit. Mutta sitten tajusin, että sä epäröit. Keskeytit kaiken mitä olit tekemässä ja katsoit mua tarkasti. Yritit selkeesti ostaa aikaa kysymällä, mitä tarkoitin. Mutta kyllä sä tiesit jo mitä ajoin takaa. Miten mä osaan valita oikein? Miten eletään onnellista elämää? Mitä jos teen jotain ihan väärin?

Voi rakas, sä huokasit pöytäsi takana, nojasit leukasi käsiisi ja tuijotit hetken ikkunasta ulos kuin vastausta maisemasta etsien. Olit kyllä ainoa ope, joka sanoi meitä rakkaiksi. Mut ei se mua haitannut, koska tiesin että sä oikeesti tykkäsit meistä. Ja siksihän mä sulta just kysyinkin.  Kun sitten aloit puhumaan, valitsit sanojasi paljon kauemmin kuin yleensä, ja mä kuuntelin.

Nyt kun muistelen sitä hetkeä, niin mä ymmärrän, että mun kysymys oli mahdoton vastata. Onneksi tiesit, että se oli vilpitön kysyä. Muistan vain nuo kaksi ekaa sanaasi ja sen miltä näytit kertoessasi juttuja sun elämästä. Vaikka enhän mä silloin olisi osannut kertoa mitä kasvoillas näkyi. Mutta nyt tiiän miks epäröit ja miks valitsit sanojasi niin kovasti, ja osaan kertoa senkin miltä näytit. Näin kasvoillas kiitollisuuden jonka kulmissa viivähti välillä suru ja luottamuksen jonka nurkissa vilkkui ilo. Luulen, että muistan kaiken mitä muistaa kannattaa.

Vastapoimittuja mustikoita

Kävin viime viikolla syömässä parhaan lukioaikaisen ystäväni kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt useampi vuosi, vaikka asumme sentään samassa kaupungissa. Ystäväni oli kyllä usein aikonut kutsua meidät kylään, mutta ajatellut sitten, ettei ehtisi siivota.

Tunnistan saman itsessäni. Mietin usein, että olisi kiva kutsua joku kylään. Sitten alan miettiä mitä vieraille tarjoaisin, ja lopulta kakkuohjeita selatessa vierähtää monta iltaa, ja koko hommasta tulee niin stressaavaa, etten koskaan lähetä yhtään viestiä tai kutsu meille yhtään ketään. Milloin tästä tuli näin vaikeaa?

Lukiossa menimme ystäväni kanssa joka päivä koulun jälkeen joko meille tai heille. Haimme matkalla kaupasta aina samat eväät, kuuntelimme joka päivä samaa musiikkia, varmaan puhuimmekin uudestaan ja uudestaan samat jutut. Kummallekaan ei olisi tullut mieleenkään pahoitella, että sori kun meillä on sotkuista tai anteeksi kun en ole leiponut.

Kun saa kutsun tulla jonkun luo, kukaan tuskin odottaa mitään muuta kuin hetkeä ystävän seurassa. Ihan turhaan itse asetan riman niin kamalan korkealle kuvitellen, että kaiken pitää olla täydellistä ja huolellisesti valmisteltua. Minä ainakin tarvitsen elämääni lisää niitä, jotka tietävät missä meillä juomalaseja säilytetään, ottavat kupin kaapista ja avaavat itse vesihanan. Niitä, jotka ovat meillä kuin kotonaan. Niitä, joita varten ei tarvitse suunnitella viiden tähden illallista, ellei sitten erikseen niin halua tehdä. Niitä, jotka tulevat kutsumattakin.

Ja sitten vielä niitä, jotka tulevat, kun vähiten osaa odottaa. En koskaan unohda ystävää, joka pyytämättä ja tilanteestamme tietämättä seisoi oven takana pitsalaatikot kainalossaan, kun nuorella opiskelijaperheellä alkoi loppukuusta olla kauppareissut harvassa. Tai toista, joka eräänä loppukesän iltana soitti alaovelta miehelleni, että tuu käymään, olis asiaa. Kotiin palasi mies sekä ämpärillinen vastapoimittuja mustikoita.

img_1459

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä

Meille tulee vauva! sinä kerroit kasvot onnesta hehkuen. Ja tiesit samalla tuovasi mieliimme kaikki mahdolliset vauvat: saadut, syntymättömät, menetetyt ja toivotut mutta saamatta jääneet. Yksi meistä mietti elämää, jota ei toiveistaan huolimatta vielä koskaan ollut kantanut sisällään. Toisen mieleen nousi pienen pieni vauvansa, joka ei koskaan selvinnyt tähän maailmaan. Kolmannen sydäntä riipaisi viiltävä ikävä enkelilapsiaan. Neljännen vatsaa kouraisi polttava vauvakuume, vaikka isäehdokkaita ei ollut edes näköpiirissä.

Kyllä sinä tiesit, etteivät vauvauutiset enää näillä vuosilla ja näillä elämillä ole niin yksioikoisen onnellisia kuin mitä ne joskus aiemmin ovat olleet. Muutamassa sekunnissa mielissämme ehti käydä lukuisia miksi-alkuisia kysymyksiä, joiden muotoja on ääretön määrä. Tunteissamme syntyi hetkessä ristiaallokko, jonka tumman sävyt säpsäyttävät joka kerta. Kuinka viiltävää voikaan olla kateus ystävän pyöristyvästä vatsasta. Kuinka ahdistavaa mustasukkaisuus ystävän sylistä, joka kohta ja jälleen kerran on ääriään myöten täysi. Kuinka syvää suru toteutumattomasta haaveesta, joka on toisille totta niin helposti.

Mutta tietämästäsi huolimatta sinä luotit meihin ja siihen miten uutiseesi reagoisimme. Kasvomme sulivat hymyihin, kehomme pehmenivät halauksiin ja äänemme kirkastuivat onnentoivotuksiin. Kysyimme tulevien isosisarusten reaktioista, lasketusta ajasta, vauvan sukupuolesta ja sinun fiiliksistäsi. Yli kaikkien ajatuksiemme valitsimme iloita puolestasi, sinun vauvastasi, ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Hetki oli sinun.

Aavistelit kai senkin, että myöhemmin tyhjät sylimme pakottivat meidät taas kerran kohtamaan kysymyksemme ja tunteemme. Arvelen, että samaan aikaan kun me itkimme, raivosimme tai kuka mitäkin, sinä lähetit meille voimaa ja iloa – toivoit varmaan niitä vauvojakin. Sillä niin kuin sinun ilosi on meidän ilomme, meidän surumme ovat sinun surujasi.

Lattee kaikille

Pahimmat kilpailijat päättivät yhdistää voimansa. Olla samassa veneessä, selkä vasten selkää. ”Kunnioitus on kasvanut yhteisissä projekteissa”, sanovat. Miksi kampittaa, kun on taas uus tapa boostata tää isommaks.

Netti täyttyy dissailusta ja kyynikoista. Pelkkää bisnestä. Ei ne oo tosissaan. Tää on laskelmoitua.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaik riidat meinais repii kaiken

Vihapuhe puhututtaa netissä, telkkarissa ja kahvipöydissä. Repii rikki molemmin puolin ja pudottaa päättäjiä paikoiltaan. Muiden maiden malleja mietitään, ja samalla spekuloidaan oikeusistuimia myöten, mihin käsitteen rajat yltävät.

Saako sanoa niin tai näin. Otetaanko sivulauseella hipaisusta vai saako sanansäilällä jopa lyödä, jos osaa perustella oikein, tai jos kolauttaa vaan  v i t s i l l ä, osoittaakseen p o i n t i n.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Omasta mielestä parhaita molemmat
Muut menee selän taakse pelkää
Me mennää selkä vasten selkää

Miksi toisen menestys olisi pois sulta. Tai multa. Miksi toisen erilaisuus olisi pois keneltäkään.

Kateusko meitä ajaa. Joku jossain saa enemmän kuin minä. Joku jossain uskaltaa olla toisenlainen kuin me muut. Joku uskaltaa tehdä omia ratkaisujaan.

Se joku on voinut myös menettää enemmän kuin minä. Kotinsa, perheensä, kotimaansa. Terveytensä, yksityisyytensä, turvallisuutensa.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaikka riidat meinais repii kaiken
Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Käännän selän, vaan selkää vasten

Vai pelko. Ne tulee tänne, tää on mun ja meidän. Ne tuo tullessaan toisenlaiset ajatukset.

Niiden tullessa mekin joudumme miettimään, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme. Teemme, olemme, käyttäydymme.

Eikä riitä, että vihataan muita. Ehditään kiusata toisiammekin. Laaditaan uusia sääntöjä: ken leikkiin ryhtyy, se kiusaamisenkin kestäköön.

Kiusataan koska jollain on vääränlainen pipo, vääränmalliset housut, vääriä kavereita, väärä mielipide. Väärä elämä.

Jos sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään rakentavaa

Olisiko jo aika nostaa, auttaa ja kannustaa.

Kun sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään parempaakaan
Tää on rakkaudella vihaajille pa-pa-pa-paa!

Nettiurpojen lisäksi tämän postauksen inspiroivat Profeetat, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana ja yksi rohkea nainen.

Jäbät hei, sori äskeisest
Mul on ollu jotenki pitkä päivä ja mul jotenki leikkas kii tiäksä
Ei pitäis ottaa näi henkilökohtasesti näitä
Mut mä kävin hakee lattee kaikille!
(Oi kiitos, ihanaa!)

Nih.

(Sitaatit | Profeetat: Sinuhe | Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Rakkaudella vihaajille)

Uskalla, kokeile, opettele

Tajusin vähän aikaa sitten yhden asian: mä pelkään sitä, että en osaa.

Oon tottunut olemaan hyvä. Kuulostaa kehuskelulta, mutta se onnistuu kaikilta yhdellä helpolla keinolla: kun tekee vain niitä asioita, joissa on hyvä ja pysyttelee tiukasti oman mukavuusvyöhykkeensä rajojen sisäpuolella. Varsinkin aikuisena on sekä aika helppo vältellä että tosi vaikeaa kokeilla sellaisia asioita, joita ei osaa. Kukaan ei pakota neulomaan, tekemään kärrynpyöriä tai viheltämään.

Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ne asiat, joita ei osaa, on myös niitä, jotka ei hirveästi kiinnosta. Kinkkiseksi tilanne muuttuu silloin, kun ei osaa sellaisia juttuja, joissa haluaisi olla hyvä. Se on vaikeaa. Kurkkua kuristaa, kun kaikki muut aina noin ja kukaan muu ei ikinä näin.

Koska en oo lapsena harrastanut aktiivisesti mitään urheilua, mun osaamattomuuden kokemukset liittyy useimmiten erilaisiin liikuntalajeihin. Alkuvuodesta tajusin kuitenkin sen, etten voi osata kaikkea heti täydellisesti. Osaan kirjoittaa, koska oon kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa. Osaan soittaa pianoa, koska oon käynyt kymmenillä soittotunneilla. En osaa lumilautailla, koska en oo ikinä opetellut. Niinpä päätin alkaa opetella asioita ja juosta suoraan päin osaamattomuuden seinää.

Muutaman viime viikon aikana oon siis mm. kiristänyt hokkareita jalkaani elämäni ensimmäistä kertaa ja pitkän haaveilun jälkeen hapuillut hiphopin askelkuvioita muiden aloittelijoiden rinnalla. Kumpikin on ollut aluksi aika jännittävää ja kumpaankin kokeiluun on sisältynyt monta hetkeä, jolloin oon joutunut puremaan hammasta ja työntämään takaraivossa jyskyttävän ”en mä osaa, ei tästä tuu mitään” -äänen taka-alalle. Oon kuitenkin päättänyt, etten anna periksi. Jostain se on nimittäin aloitettava, jos aikoo jotain joskus osata. En tiedä ketään, kuka olisi heti ensimmäisellä kerralla sirklannut Selänteen tahtiin tai kirjoittanut kuin Kyrö.

Sitä paitsi, aika paljon jää kokematta jos ei koskaan uskalla tehdä asioita ensimmäistä kertaa.