Nauti nyt vielä kun voit! ärähti kaverini minulle. Olin juuri vastannut kaverini kysymykseen siitä, mitä olin tehnyt lomallani. Olin kertonut lukeneeni, jumpanneeni, tavanneeni ystäviä ja perhettä brunsseilla, lounailla ja iltateillä. Loma oli ollut ihana, leppoisa.

Olin toki kuullut tuon saman ärähdyksen eri muodoissa useita kertoja aiemminkin. Äänessä olivat vaihdelleet ainakin ärtymyksen, epäreiluuden, katkeruuden, väsymyksen ja kateellisuuden sävyt. Viattoman kuuloinen kysymys loman sujumisesta oli alkanut muistuttamaan ansaa, jota en useinkaan onnistunut väistämään. Välillä varoin kysymystä paremmin. Joskus osasin kätkeä lomailon ja piilottaa lomailun onnen, toisinaan jopa vähättelin sitä mistä olin nauttinut. Mutta usein astuin ansaan aivan suoraan ja kokonaan. Kaiken tuon seurauksena sisälläni oli alkanut syntyä syyllisyyttä siitä, mitä olin saanut.

Ärähtelijät ovat aina olleet myös äitejä. Ehkä he ovat olleet väsyneitä, apeita tai yksinäisiä – silloinhan me helposti sanomme jotain mikä satuttaa toista. Niin, ärähdys on sattunut joka kerta. Kun edellisen kerran kuulin nuo äreästi lausutut sanat, itkin jälkeenpäin ystäväni autossa. Aivan kuin minun pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että minulla ei ole elämääni rajoittavia lapsia ja saan tehdä mitä haluan. Aivan kuin se, että nautin siitä mitä olen saanut, olisi väärin. Pahimmalta on tuntunut ehkä se, että nuo sanat on sanonut aina joku, jolla on se, josta itse vain haaveilen. Kuin ökyrikas ottaisi lantin lapsen kädestä. Eikä siinäkään kaikki: ärähtelijä on sisällyttänyt kommenttiinsa vihjauksen siitä, että tilanteeni tulee olemaan joskus erilainen. Mielessäni mietin aina, että mitä jos mikään ei muutukaan. Että mitä jos nautin elämäni loppuun saakka leppoisista lomistani ilman valvottavia vauvoja, tahtovia taaperoita ja taistelevia teinejä. Sekö sitten vasta väärin olisikin?

Viime viikolla vietin taas ihanaa lomaa. Laskettelin, hiihdin, luin, katsoin elokuvia, söin huolella haudutettuja ruokia, tapasin monen monta rakasta ihmistä. Kun minulta jälkeenpäin kysyttiin, miten loma meni, niin vastasin lyhyesti mutta rehellisesti ja reilusti. Sillä ei ihminen voi elää siten, että kokee syyllisyyttä siitä mistä tulisi tuntea kiitollisuutta ja iloa. Ei sitä voi oman elämänsä siunauksia vähätellä, piilotella ja peitellä siksi, että ne eivät ole samoja kuin jollain toisella.

Mutta hyvä ärähtelijä-äiti, kaikki on ok. En muistele kommenttejasi, vaikkakin kovasti toivoisin etten niitä enää kuulisi. Seuraavan kerran voit vaikka vinkata minulle jotakin lukemisen arvoista kirjaa, vaikka et itse sitä olisi ehtinyt edes lukea. Tai linkata kokeilemisen arvoisen reseptin. Tai jos voimasi eivät siihen riitä, niin kysy vaikka ehdinkö katsoa lastesi perään joku päivä pari tuntia. Nimittäin varmasti ehdin!

Meille tulee vauva! sinä kerroit kasvot onnesta hehkuen. Ja tiesit samalla tuovasi mieliimme kaikki mahdolliset vauvat: saadut, syntymättömät, menetetyt ja toivotut mutta saamatta jääneet. Yksi meistä mietti elämää, jota ei toiveistaan huolimatta vielä koskaan ollut kantanut sisällään. Toisen mieleen nousi pienen pieni vauvansa, joka ei koskaan selvinnyt tähän maailmaan. Kolmannen sydäntä riipaisi viiltävä ikävä enkelilapsiaan. Neljännen vatsaa kouraisi polttava vauvakuume, vaikka isäehdokkaita ei ollut edes näköpiirissä.

Kyllä sinä tiesit, etteivät vauvauutiset enää näillä vuosilla ja näillä elämillä ole niin yksioikoisen onnellisia kuin mitä ne joskus aiemmin ovat olleet. Muutamassa sekunnissa mielissämme ehti käydä lukuisia miksi-alkuisia kysymyksiä, joiden muotoja on ääretön määrä. Tunteissamme syntyi hetkessä ristiaallokko, jonka tumman sävyt säpsäyttävät joka kerta. Kuinka viiltävää voikaan olla kateus ystävän pyöristyvästä vatsasta. Kuinka ahdistavaa mustasukkaisuus ystävän sylistä, joka kohta ja jälleen kerran on ääriään myöten täysi. Kuinka syvää suru toteutumattomasta haaveesta, joka on toisille totta niin helposti.

Mutta tietämästäsi huolimatta sinä luotit meihin ja siihen miten uutiseesi reagoisimme. Kasvomme sulivat hymyihin, kehomme pehmenivät halauksiin ja äänemme kirkastuivat onnentoivotuksiin. Kysyimme tulevien isosisarusten reaktioista, lasketusta ajasta, vauvan sukupuolesta ja sinun fiiliksistäsi. Yli kaikkien ajatuksiemme valitsimme iloita puolestasi, sinun vauvastasi, ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Hetki oli sinun.

Aavistelit kai senkin, että myöhemmin tyhjät sylimme pakottivat meidät taas kerran kohtamaan kysymyksemme ja tunteemme. Arvelen, että samaan aikaan kun me itkimme, raivosimme tai kuka mitäkin, sinä lähetit meille voimaa ja iloa – toivoit varmaan niitä vauvojakin. Sillä niin kuin sinun ilosi on meidän ilomme, meidän surumme ovat sinun surujasi.