Magic

Under this pressure, under this weight
We are diamonds

I feel my heart beating
I feel my heart beneath my skin
I feel my heart beating
Oh, you make me feel
Like I’m alive again
Alive again

Miten kirjoittaa jostain, mille ei oikein ole sanoja. Siitä, mistä melkein mieluummin laulaisi. Minkä helpommin purkaisi sormenpäistään koskettimien kautta säveliksi kuin selityksiksi.

Miten avata prosessia, jonka langanpäästä ei saa kiinni kirjaimin, mutta joka muuttuu lähes käsin kosketeltavaksi, kun kirjaimet muuntuvat äänenkorkeuksiksi ja sävelharmonioiksi.

lying in the gutter, aiming for the moon
trying to empty out the ocean with a spoon
up and up, up and up
how come people suffer how come people part?
how come people struggle how come people break your heart?
break your heart
yes I want to grow yes I want to feel
yes I want to know show me how to heal it up
heal it up
see the forest there in every seed
angels in the marble waiting to be freed

we’re going to get it get it together right now
going to get it get it together somehow
going to get it get it together and flower

Mikä voima onkaan siinä, kun joku saa käänneltyä sanat juuri oikein päin. Miten voivatkaan napakat lyriikat osua naulan kantaan, näyttää suuntaa ja täyttää pään tuoreilla näkökulmilla.

Jotain ylimaallista on niissä sävelkuluissa, jotka avaavat oven sieluun, räjäyttävät kaikki padot ja vievät toisiin maailmoihin. Niissä rytmeissä, jotka saavat jähmeimmänkin keinahtelemaan. Harmonioissa, jotka nostavat kyyneleen karskeimmankin silmään.

and you can say what is, or fight for it
close your mind or take a risk
you can say it’s mine and clench your fist
or see each sunrise as a gift

Kuinka paljon köyhempää elämä olisikaan ilman sitä. Kuinka monta kysymystä jäisi vaille vastausta. Kuinka monta kertaa useammin eksyisimme polultamme tai kävelisimme ohi oikeiden ovien. Kuinka monta kohtaamista köyhempiä olisimme. Kuinka paljon enemmän pelkäisimme.

We sat on a roof, named every star
shared every bruise and showed every scar
hope has its proof put your hand in mine
Life has a beautiful crazy design

and time seemed to say
Forget the world and its weight
And here I just want to stay
Amazing day amazing day

We sat on a roof, named every star
you showed me a place where you can be what you are

k4m

So I say
Thank you for the music, the songs I’m singing
Thanks for all the joy they’re bringing
Who can live without it, I ask in all honesty
What would life be?
Without a song or a dance what are we?
So I say thank you for the music
For giving it to me

[Sitaatit viimeistä lukuun ottamatta Coldplayn Head Full of Dreams -levyltä, jonka nimikkokiertueen keikka räjäytti tajuntani ja mullisti maailmani viime kesänä. Viimeinen on vanhaa kunnon Abbaa, jonka kulttimaine ei ole syyttä syntynyt.]

Valmis?

Parin viikon päässä häämöttää hartaasti odotettu hetki: yliopistourani viimeinen deadline! Tätä hetkeä varten oon ahkeroinut monta vuotta. Oon kirjoittanut ja keskustellut, päntännyt ja pohtinut, tutkinut ja turhautunut, toivottavasti myös oppinut ja oivaltanut.

Viime viikolla yksi puolituttu kurssikaveri totesi mulle, että “on varmaan aika haikea fiilis nyt kun se vihdoin on ohi”. Ehkä ne haikeuden tunteet saapuu joskus jälkijunassa, mutta tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kyllä epäuskon sekainen ihmetys siitä, että tässäkö sitä nyt sitten vihdoin (ja kuitenkin jo nyt) ollaan. Valmistuminen tuntuu helpottavalta ja kutkuttaa mukavasti mahan pohjassa.

“Valmistunut”. Siis sehän tarkoittaa samaa kuin tulla valmiiksi.

Tiedänkö kaiken kaikesta? Osaanko vastata viisaasti jokaiseen kinkkiseen kysymykseen? Viestinkö virheettä ja opetanko ongelmitta? Hallitsenko kaikki täydelliset temput ja monipuoliset metodit? Oonko mä valmis?

En todellakaan.

Pursuaako mun ajatukset intoa ja ideoita? Onko mun lukuisat vihkot täynnä listoja ja luonnoksia? Saako pelkkä ajatuskin ihan oikeista töistä sydämen pamppailemaan ja hymyn huulille? Oonko mä valmis?

Todellakin!

k4su2

Muruseni, mä luotan suhun!

Istuin liian suurella tuolilla kymmenien muiden lasten ja vanhempiemme seassa. Kävimme vuorotellen soittamassa hartaasti harjoittelemiamme kappaleita. Minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Mutta pakotietä ei ollut. Jokaisen oli omin pikkujaloin käveltävä pianon luo ja soitettava kappaleensa urheasti loppuun saakka. Olisi ollut ajanhukkaa koittaa kieltäytyä kunniasta. Matinean aika tuli joka kevät.

Olin muutaman kaverini kanssa luokan edessä pitämässä pakollista esitelmää. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja aiheenamme oli Bolivia. Joitakin meistä jännitti enemmän, joitakin vähemmän. Joistakin meistä jännityksen aisti helpommin, joistakin ei laisinkaan. Kesken esitelmämme yleisöstä kuului kysymys: minkä värinen on paloauto? Ei ollut vaikea arvata, mihin kategorioihin minä kuuluin. Ja poskeni punoittivat taas entistä syvemmin paloauton värisinä.

Välillä kohtaan niitä pienempiä ihmisiä, jotka ovat nyt elämässään samanlaisten fiilisten keskellä. Heitäkin jännittää välillä aivan kuollakseen, että he epäonnistuvat, tai että heistä ei enää tykätä, jos he epäonnistuvat. Sydämeni liikahtaa heidän puolestaan, mutta minä tiedän mitä sanoa heille silloin. Muruseni, sä osaat kyllä, ja mä luotan suhun. Ja vaikka tämä menisikin tällä kertaa pieleen, niin rakastan sua silti, ja sä olet aina mun lemppari.

Eilen istuin muutaman sadan ihmisen edessä aikeissa astua pian mikin taakse. Lavalla katselin ihmisten kasvoja, joista moni oli kovin tuttuja, osa vieläpä kovin rakkaita. Ei minua enää niin kamalasti jännittänyt. Tarpeeksi monta kertaa kun on tilanteissa, joissa joutuu jännityksensä kohtaamaan, niin se menettää ihmeesti voimiaan. Ja silti minusta tuntui, että niistä rakkaista kasvoista kaikki sanoivat minulle noita sanoja, joita nykyään toistelen niille pienemmille. Ihan kuin he kaikki olisivat varmuuden vuoksi vakuutelleet, että kotona ei tarvitse jännittää.

CV

Naputtelin viime viikolla työhakemusta, ensimmäistä sitten lasten syntymän. Ei ollut muuten mikään ihan helppo juttu yrittää markkinoida omaa osaamistaan, kun tuntuu että siihen on välillä vaikea itsekin uskoa. Tämänhetkisten työnantajieni mielestä olen nimittäin nykyään enimmäkseen tuhma, näppylänaamainen ja pahanhajuinen.

Olen se ärsyttävä tyyppi, joka pakottaa syömään vaikka ruoka maistuu oudolle. Joka juoksee lasten perässä milloin mikäkin vaatekappale kädessään yrittäen pukea niitä vastahakoiselle kaksivuotiaalle. Niistetäänkö nenä? – EI!! Menisitkö potalle? – EI!! Älkää kaatako jugurttia pöydälle! – ÄITI ON TUHMA!!

Tyttäreni oli ehkä kolmevuotias, kun silloin vielä kolmihenkinen pieni perheemme heräili eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Loikoilimme kaikki vielä sängyssä ja tyttö katseli meitä erityisen tarkasti. Hetken päästä hän sanoi ihailevalla äänellä: ”Isi, sä olet kyllä tosi komea!” Sitten pieni hiljaisuus. ”Äiti, sulla on aika paljon näppyjä naamassa.”

Toki positiivistakin palautetta tulee. Aiemmin mainittujen lisäksi olen vähintään kerran päivässä rakas, lempi-suosikki tai paras kamu. Kelpaisikohan näistä joku ansioluetteloon?

Mene ja seikkaile!

Siinä me istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla omiin askareisiimme uppoutuneina. Kesken kaiken, aivan arvaamatta kohotit kysyvän katseesi minuun.

Oonko mä joskus sanonut sulle jotain mikä on loukannut sua ja jäänyt sun mieleen?

Katsoin sinua yllättyneenä ja näin vakavat, vilpittömät silmäsi. Odotit vastaustani luottaen siihen, että sanoisin sen mikä totta on.

Ei, et ole sanonut mitään sellaista, vastasin varmasti.

Katsoimme toisiamme, ja huolesi vaihtui huojennukseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen ymmärsin vihdoin kysyä sinulta.

Oonko mä joskus loukannut sua tai sanonut jotain mikä on jäänyt painamaan sun mieltä?

Ei, et sä oo, sinä vastasit yhä lujasti silmiini katsoen. Ja olin varma, että silmistäsi pilkahteli anteeksianto. Hymyilimme.

Jatkoimme pöydän ääressä omia puuhiamme. Vasta myöhemmin tajusin, mitä sinä olit sanoillasi tehnyt. Ymmärsin, että sinä olit juuri taiten tarkistanut, että pöytä välissämme on murusista puhdas. Sinä olit varmistanut, että kaikki on valmista lähtölaskentaan. Sinä olit hyvästellyt minut. Ja nyt sinä olit valmis lähtemään toisille teille.

Mutta minä en ollut valmis lähtöösi ensinkään. Mietin musertuneena, olinko sittenkään rakastanut tarpeeksi ja kaikilla olemassa olevilla keinoilla. En kestänyt, että lähtösi aika tuli sitten lopulta niin kamalan nopeasti. Kätkin kuitenkin kyyneleeni sinulta, sillä eiväthän ne kuuluneet kannettaviksesi. Ne olivat minun osani. Sinulle kuuluivat vapaus, unelmat ja syvä, kupliva ilo! Ja niinpä viimeiset viikkomme minä hymyilin sinulle rohkaisevasti, haaveilin kanssasi tulevaisuudestasi ja sanoin että elämä on ihmeellistä, mene ja seikkaile!

menejaseikkaile1

Vielä vuosien jälkeenkin muistan sinut elävästi siinä pöydän toisella puolen ja vielä vähän myöhemmin seisomassa edessäni viimeistä kertaa. Niin nopeasti en pysty sinua ajattelemaan, etteikö sydämeni ehtisi täyttyä ilosta, ylpeydestä ja haikeudesta. Enkä minä tule koskaan valmiiksi päästämään sinua. Mutta minä halaan sinua taas ja kuiskaan perääsi: ole rohkea, olet rakas ja nähdään taas!

Liian kiire

Pitkään oli ollut sellainen selittämätön solmu sisällä.
Unelmia uudesta,
aavistuksia aluista,
mutta en saanut siitä sekamelskasta selvää.
Liian monta hentoa haavetta,
kiperää kysymystä,
arkista ajatusta.

Sitten selkeni.
Tuiki tavallisena tiistaina,
kotisohvalla kynä kädessä.
Solmu suoristui ja purkautui paperille.
”En oo kyllä pitkään aikaan vaan ollut”, tajusin tuumivani.

Niinpä.
Olisipa aina aikaa keskittyä kuuntelemaan.

Ikävä

Varpaat kasvimaan mullassa odotimme isiäni saapuvaksi, sinulla kädessäsi vesiletku. Olit keksinyt, että ruiskutamme auton ikkunaan vettä, kun se kurvaa näkyviin. Hihittelimme jo etukäteen. Kun auto saapui, tajusit liian myöhään, että auto ei ollut isini vaan naapurin miehen. Ja hänellä oli ikkuna auki. Kun mies astui autosta ulos kasvot ja paita märkinä, koitit urheasti pidätellä nauruasi. Niin minäkin. Sinä kuusikymmentä, minä kuusi.

Ovikellosi soi yllättäin. Aukaistessasi oven näit minut vähän hysteerisenä ja itkuisena. Olin karkumatkalla, sillä olin saanut tarpeekseni vanhemmistani ja päättänyt lähteä. Liftasin luoksesi. Muutaman niukan vastaukseni jälkeen päätit kai, että parasta terapiaa ovat vanhat suomalaiset elokuvat. Mutta vain tunti myöhemmin karkumatkani päättyi isin kaartaessa autolla pihaasi. Kun kävelin autolle edelleen vähän sekaisena, huiskutit  vieläkin hivenen huolestuneena ikkunassa. Sinä seitsemänkymmentä, minä kuusitoista.

Istuin pienessä keittiössäsi sinua vastapäätä. Kaadoin lasiisi piimää ja annoin käteesi haarukan. Ota sieltä herkkulaatikosta mitä haluat, sinä sanoit. Niin kuin satoja kertoja ennenkin. Ja sieltä minä otin. Niin kuin satoja kertoja ennenkin. Sinä kahdeksankymmentä, minä kaksikymmentäkuusi.
mummi3
Muutama päivä sitten ajoin kotikaupunkisi ohi. Menen käymään mummilla, viivähti mielessäni ajatus. Ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen, mieleni teki minulle tepposet. Kun saavuin kotiin, aukaisin sinulta perimäni digiboksin ja silmiini osui taas kerran viimeinen sinun tallentamasi ohjelma. Sen nimi on Minä elän.

Vaikutuksille altis

Kävin lähikaupassa kesällä, ensimmäisten tämän blogin syntyyn johtaneiden keskusteluiden jälkeen. Reitti kassalle kulki marketin metrin mittaisen kosmetiikkaosaston ohi ja silmiini sattui ihana väriyhdistelmä. Nippu sointuvia, kauniin sameapintaisia hiuslenkkejä. Visuaalinen kokemus väriyhdistelmästä vaihtui hämmentyneeksi rationaaliseksi havainnoksi: minähän vihaan vaaleanpunaista ja mintunvihreää.

hiuslenkit-1

Suhteessani väreihin on ollut kaksi peruskiveä – vaaleanpunaiset eivät ole mun juttu ja minttu on ehkä niitäkin kamalampi väri. Olin jo ala-asteella ylpeä siitä, että mulla oli vain kaksi vaaleanpunaiseksi luokiteltavissa olevaa vaatekappaletta: ekaan luokkakuvaankin hyväksymäni hyvin hailakan sävyinen paita ja hieman myöhemmin lähes lempivaatteeksi kohonnut fuksia neule. Minttu taasen ei kuulunut sanavarastooni, kun puhuttiin vaatteista, suklaasta tai jäätelöstä.

Ja nyt pyörittelen käsissäni persikan, mintun ja mustan yhdistelmää. Mitä tapahtui? Kuinka monta harmonisen pastellista blogikuvaa, lehtijuttua ja postikorttia tähän tarvittiin?

Miksi kamalat vaatteet alkavat riittävän usein muiden päällä – vaikka vain kuvissa – nähtynä vaikuttaa ensin kiinnostavilta ja viimein haluttavilta? Miten järjenvastainen väriyhdistelmä muuttuu toistuvan altistuksen myötä tuoreeksi ja kokeilemisen arvoiseksi?

Missä kaikessa media on päässyt salakavalasti sukeltamaan ajatuksiini, mieltymyksiini – ja tavoitteisiini? Mitä ovat ne ällövihreät hiuslenkit, joissa olen mukautunut maailmanajan mukaan ja tarttunut trendeihin? Mikä on se lohenpunainen kammotus, joka on vähitellen soluttautunut ajatuksiini ja asenteisiini? Tunnistanko alkuunkaan, miten minuun yritetään vaikuttaa ja missä kohdin vaikuttajat löytävät kohdaltani oivallisen maaperän istuttaa pienen pieni pinkki siemen kasvamaan?

Huomaanko, kun alkuperäisten arvojeni vastaiset ajatukset alkavat vallata alaa? Tiedänkö, milloin ylitän sen rajan, jonka jälkeen ei ole paluuta aikaan ennen vaikutettuja vaaleanpunaisia valintoja ja manipuloituja mintunvihreitä muutoksia?

hiuslenkit-2

Havahduin hiuslenkkejä ihmetellessäni, mutta ostin ne kuitenkin muistuttamaan näistä pohdinnoista. Nyt muutama kuukausi myöhemmin väriyhdistelmä näyttää jälleen yhtä kammottavalta kuin ennenkin. Blogin piiristä vaaleanpunaisille ja mintunvihreille hiuslenkeille löytyi onneksi koti, jossa niitä ei syrjitä värinsä vuoksi. Yhtään hiuslenkkiä ei siis vahingoitettu tätä postausta kirjoitettaessa. Autonomian kokemukseni sen sijaan koki jonkinlaisen kolauksen.

Me

kq3

rakastaa rapsakan puhtaita hotellilakanoita, aamiaisia pitkän kaavan mukaan ja löhöilyä yökkäreissä iltapäivään. Uusien reseptien testailua, pitkiä kävelylenkkejä ja glögiä. Koko päivän legomaratoneja, lapsen kättä kädessään ja tunnetta, että kuuluu juuri tänne. Arjen näköalapaikoilta keittiönpöydän äärestä ja hiekkalaatikon reunalta ei kovin korkealentoisia sfäärejä tarkastella, mutta pieniä ja merkityksellisiä hetkiä päiviin mahtuu sitäkin enemmän. Jatkuvana muistutuksena takaraivossa ajatus siitä, että minun arkeni on lasteni lapsuus ja että vaikka päivät välillä ovatkin pitkiä, niin vuodet kuitenkin pelottavankin lyhyitä.

pitää tavallisesta arjesta, jota rytmittää usein liitutaulu ja dokumenttikamera, kahvikuppi ja kulmasohva, jumppakengät ja burpeet. Vapaapäivinä parasta on nautiskella pitkistä brunsseista, tehdä vähän kotitöitä ja vaikka patikoida pikkuisen – mieluiten marjametsässä. Kesäisin mukana on aina varustus päivään rannalla ja talvisin päässä on aina suunnitelmia päiviin muissa maissa. Vuodesta toiseen H leipoo kakkuja, suunnittelee juhlia, ostelee lasipurnukoita ja täyttelee vihkojaan. Opettelee kaiken keskellä ainakin kärsivällisyyttä, tasapainoilua ja huolettomuutta. Rakastaa ihmisiä, jotka arkea ja juhlaa kanssaan jakavat. Ja yrittää ymmärtää, että valmiiksi täällä ei taideta tulla.

M katselee arkea talosta, jossa tiedon paljous johtaa joskus näkökulman kapeuteen, ja toisesta, jossa suuri totuus toisinaan kumoaa alleen monta pientä tärkeää asiaa. Arkisten huomioiden ja ylevien ajatusten tavoittelun väliin mahtuu paljon merkityksellisiä asioita. Laadukas design on elämän suola, hyvä kahvi sen sokeri. Ilman taidetta ei ole elämää, ilman musiikkia ei voi hengittää ja valokuva vangitsee muutakin kuin muiston menneestä. Elämä on liian lyhyt huonoille materiaaleille ja liian pitkä pysyttäväksi paikallaan. Vieraat kielet haastavat aivot ja sosiaalisen ymmärryksen, puutarhatyöt uuvuttavat kropan ja nollaavat pään. Onnea on horisonttiin tuijottelu hiljaisella rannalla, riippakoivujen kahinan kuuntelu omalla patiolla ja vieraan maan lentokentälle laskeutuminen. [M oli mukana Kaleidoskoopissa sen ensimmäisen vuoden ajan.]

ilahtuu kielellä leikittelystä ja hyvin asetelluista sanoista, löytyvätpä ne sitten runosta, laulusta, romaanista tai Pinterestistä. Tulevaisuudessa kielen parissa kuluvat myös työpäivät. S on vakuuttunut siitä, että elämää on helpompi ymmärtää muistilistojen kautta. Käsilaukusta löytyykin aina kuulakärkikynä ja vihko muistiinpanoja varten. S surffaa sulavasti somessa, mutta osoittaa rakkautta postikorteilla. Arjessa ilahduttavat leikkokukat, soittolistat ja historialliset draamasarjat. Nauru kuplii pinnan alla ja hersyy ulos usein sekä kovaäänisesti, mutta itkullakin voi ilmaista yllättävän monenlaisia tunteita. Vastoin kaikkia odotuksia lapsuuden erätraumat ovat vaihtuneet vaellushaaveisiin ja sieniretkiin. S haluaa matkustaa vielä ainakin Afrikkaan, Amerikkaan ja Aasiaan. Tai edes Tukholmaan. Ehkä jonain päivänä pakataan taas laukut ja lähdetään.

Polun päässä

Yksi tahtoi kirjoittaa ja kaipasi motivaattoria. Toinen halusi blogata, mutta arkaili aikatauluja. Kolmas innostui mukaan ensikutsusta, neljäs hetken pohdittuaan.

Ihan näin yksinkertaista se ei ollut, mutta nyt kuitenkin ollaan ensimmäisen virallisen postauksen äärellä.

Tätä blogia kirjoittaa neljä pienissä kylissä kasvanutta naista, joiden elämään ovat aina kuuluneet kirjat ja kirjoittaminen. Arki keskisuuressa kotikaupungissa on täynnä monenlaista menoa, mutta aina on aikaa hyvälle kahville – tarjoiltiinpa se sitten keskustakahvilassa tai nuotion äärellä luonnon rauhassa.

Kukaan meistä ei tiedä, mihin tämän blogin polku vie. Sen osaamme arvata, että edessä on monenlaisia mäkiä ja mutkia, mielenkiintoisia sivupolkuja ja kurkistuksia neljään erilaiseen arkeen.

Kaleidoskooppi on optinen leikkikalu, johon kurkistamalla voi nähdä aina uudenlaisia symmetrisiä kuvioita. Mikä tahansa mielivaltainen kuvio heijastuu kaleidoskoopin peileistä useita kertoja ja näyttäytyy siten symmetrisenä. Nimi tulee kreikan kielen sanoista kalos (kaunis), eidos (kuva, muoto) ja skopein (nähdä).

Ilmaisuja kaleidoskooppi tai kaleidoskooppimainen käytetään usein myös kuvaannollisesti puhuttaessa monipuolisista tai vaihtelevista ilmiöistä.

lähde: Wikipedia

k-path.jpg

Tästä se alkaa – matka kohti jotain uutta. Tervetuloa mukaan!

– M, A, H & S